Havaitessaan Binoin ja Lolitan Satiš heti riensi heitä vastaan, tarttui
kumpaakin käteen ja kysyi: »Missä on Sutšarita? Eikö hän ole tullut?»
Binoi tunnusteli taskujaan ja katseli ympärilleen. »Sutšarita!» huusi
hän. »Niin, missä hän voikaan olla? Totta totisesti, hän on kadonnut!»
»Älkäähän joutavia!» huusi Satiš Binoita puukaten. »Sano minulle,
Lolita-didi, missä hän on!»
»Sutšarita tulee huomenna», vastasi Lolita ja lähti kohti Pareš Babun
huonetta.
Satiš yritti viedä heitä mukanaan ja sanoi: »Tulkaahan katsomaan, kuka
on tullut.»
Mutta Lolita sivahdutti hänen kätensä pois ja sanoi: »Älä huoli meitä
nyt vaivata. Minä tahdon tavata isän.»
»Isä on lähtenyt ulos», selitti Satiš, »eikä tule takaisin pitkiin
aikoihin.»
Binoi ja Lolita tunsivat saaneensa hieman hengähtämistilaisuutta.
»Kenen sanoit tulleen?» kysyi Lolita.
»Enpä sano!» kiusoitteli Satiš. »Koettakaahan arvata, Binoi Babu, kuka
on tullut. Ette arvaa ikinä, sen lupaan! Ette ikinä!»
Binoi esitti kaikenlaisia mahdottomia nimiä, sellaisia kuin Navab
Suradžuddaula, kuningas Nabakrišna, vieläpä Nandakumarkin. Satiš
tervehti jokaista nimeä kimein kieltosanoin, siten samalla ilmaisten,
etteivät sellaiset vieraat voineet mitenkään saapua vieraiksi heidän
taloonsa. Binoi tunnusti nöyrästi häviönsä ja sanoi: »Aivan niin,
minä ihan unohdin, että Navab Suradžuddaula havaitsisi tämän talon
monessa suhteessa epämukavaksi. Mutta sallihan ensin sisaresi käydä
sisään salaperäisyyttä tutkimaan, ja jos sitten on tarpeen, voit kutsua
minutkin.»
»Ei, teidän pitää tulla molempien yht'aikaa!» vaati Satiš.
»Mihin huoneeseen meidän on mentävä?» kysyi Lolita.
»Kaikkein ylimpään kerrokseen», sanoi Satiš.
Talon ylimmässä osassa oli kattotasanteen kulmauksessa pieni huone,
jonka edessä oli eteläpuolella katettu kuistikko auringon ja sateen
suojana. He seurasivat tottelevaisesti Satišia ja näkivät kuistikolle
levitetyllä pienellä matolla istumassa keski-ikäisen naisen, joka
luki Kamajanaa, lasit nenällä. Hänen silmälaseistaan oli toinen sanka
katkennut, ja sen sijaan asetettu nauha riippui hänen korvallisellaan.
Hän näytti suunnilleen neljänkymmenenviiden vuoden ikäiseltä. Hänen
hiuksensa olivat otsalta ohenneet, mutta hänen ihonsa oli raikas ja
kasvot olivat yhä pulleat kuin kypsä hedelmä. Hänen kulmakarvojensa
välissä oli alinomainen kastimerkki, mutta hänellä ei ollut yllään
minkäänlaisia koruja, ja vaatetuksena oli leskenpuku.
Nähdessään Lolitan hän nopeasti otti lasit nenältään, laski kädestään
kirjan ja silmäili häntä verrattain uteliaasti. Nähdessään sitten
Binoin hän nousi nopeasti, veti _sarinsa_ takaraivolleen ja aikoi
vetäytyä huoneeseensa. Mutta Satiš tarttui häneen ja sanoi: »Täti,
miksi lähdet pois? Tämä on minun sisareni Lolita, ja tuo on Binoi
Babu. Vanhempi sisareni tulee huomenna.» Tämä lyhyt esittely näytti
riittävältä, ja Satiš oli varmaan kuvaillut ystävänsä seikkaperäisesti
jo ennakolta, sillä päästessään kerran kertomaan sellaisista asioista,
jotka häntä itseänsä huvittivat, hän ei milloinkaan jättänyt mitään
sanomatta.
Lolita seisoi sanatonna, voimatta käsittää, kuka tämä Satišin »täti»
saattoi olla. Mutta havaitessaan Binoin heti tervehtivän syvään
kumartaen hän teki samoin.
Täti toi sitten huoneestaan ison maton, levitti sen ja sanoi: »Istu,
poikani; istu pieni maammoseni.» Binoin ja Lolitan istuuduttua
hänkin jälleen istuutui, ja Satiš vetäytyi hänen luokseen. Täti
kiersi käsivartensa Satišin ympärille ja sanoi tulijoille: »Te ette
arvatenkaan minua tunne. Minä olen Satišin täti — Satišin äiti oli
minun sisareni.»
Eivät niinkään nämä harvat esittelysanat kuin jokin hänen kasvojensa ja
äänensä ilme tuntui viittaavan kyynelten puhdistamaan murheen-elämään.
Hänen sanoessaan »minä olen Satišin täti» ja puristaessaan pikku
Satišia poveansa vasten Binoi tunsi syvää myötätuntoa, vaikka ei
tietänytkään mitään muuta hänen elämänsä tarinasta. Hän sanoi: »Ei
käy päinsä, että olette vain Satišin täti. Minä alan riidellä hänen
kanssaan, jos hän siten teidät valtaa! On jo kyllin ikävä juttu, että
hän tahtoo välttämättä nimittää minua Binoi Babuksi eikä _dadaksi_ —
ja kaiken lisäksi minun pitäisi vielä suostua siihen, että hän anastaa
minulta tädin!»
Binoi voitti aina helposti puolelleen ihmisten myötätunnon, ja aivan
kohta oli tuo miellyttävästi jutteleva, älykkäännäköinen nuori mies
tädin sydämen omistajien joukkoon kuuluva. »Entä missä on minun
sisareni, sinun äitisi, poikani?» kysyi täti.
»Minä olen menettänyt oman äitini aikoja sitten», vastasi Binoi, »mutta
en sittenkään voi sanoa, ettei minulla ole äitiä». Hänen silmänsä
kostuivat, kun hän ajatteli, mitä Anandamoji hänelle merkitsi.
He juttelivat kohta toistensa kanssa niin vilkkaasti, ettei kukaan
olisi arvannut heidän kohdanneen toisensa aivan äsken. Satiš liittyi
tavan takaa keskusteluun asiaankuulumattomine huomautuksineen, mutta
Lolita oli vaiti.
Lolita oli aina pidättyväinen, ja kului kauan, ennenkuin hän suoriutui
uuteen tuttavuuteen liittyvästä estävästä vierauden tunnosta.
Sitäpaitsi hänen mielensä ei ollut rauhallinen. Niinmuodoin häntä ei
oikein miellyttänyt se aulius, jota Binoi osoitti tuota tuntematonta
henkilöä kohtaan. Hän moitti ajatuksissaan Binoita siitä, että hän
oli liian kevytmielinen eikä suhtautunut kyllin vakavasti siihen
äärimmäisen vaikeaan tilanteeseen, johon hän, Lolita, oli joutunut.
Binoi ei suinkaan olisi löytänyt suurempaa armoa, vaikka olisi
istunut aivan hiljaa, kasvot synkkinä. Jos hän olisi uskaltanut siten
menetellä, niin Lolita olisi varmaan moittinut, että hän rohkeni
yrittää ottaa vastuulleen seikkaa, jonka paino lepäsi yksinomaan
Lolitan ja hänen isänsä välisessä suhteessa.
Varsinaisena syynä oli, että se, mikä oli yöllä kuulostanut musiikilta,
nyt vain kiusasi Lolitan hermoja, joten mikään Binoin teko ei voinut
hänestä tuntua oikealta eikä asiaa korjaavalta. Jumala yksin tiesi,
mikä olisi auttanut vapautumaan koko onnettomuuden syvimmästä aiheesta!
Miksi moittisimmekaan niitä naisia, joiden koko elämä on tunnetta,
niistä ihmeellisistä vaiheista, joihin heidän sydämensä heidät johtaa?
Jos rakkauden perustus on oikea, niin sydämen ohjaaminen käy niin
helpoksi ja miellyttäväksi, että järjen täytyy häveten peittää päänsä,
mutta jos tuossa perustuksessa on jokin vika, niin äly ei kykene sitä
korjaamaan, ja turhaa on silloin kysyä selitystä, olipa sellaisena
kiintymys tai vierominen, nauru tai kyynelet.
Aika kului kulumistaan, mutta Pareš Babua ei kuulunut vieläkään
palaavaksi. Binoin teki yhä enemmän mieli nousta ja lähteä kotiin,
ja hän koki vastustaa tuota virikettä pitämällä huolta siitä, ettei
keskustelu Satišin tädin kanssa hetkeksikään laimennut. Lopulta Lolita
ei enää kyennyt hillitsemään kärsimättömyyttään, vaan keskeytti
yhtäkkiä Binoin puheen kysyen: »Ketä te oikeastaan odotatte? Kukaan ei
tiedä, kuinka kauan isä viipyy. Ettekö mieluummin lähde Gourmohan Babun
äidin luo?»
Binoi säpsähti — Lolitan ärtynyt puheensävy oli hänelle liiankin
tuttu! Hän katsahti Lolitan kasvoihin ja hypähti sitten jalkeilleen
niinkuin kimmahtaa suoraksi jousi jänteen katketessa. Tosiaankin, ketä
hän olikaan odotellut? Hän ei ollut milloinkaan ylpeillyt siitä, että
hänen läsnäolonsa oli välttämätön asioiden ollessa tässä vaiheessaan
— olihan hän aikonut jo ovelta lähteä pois ja oli jäänyt vain Lolitan
nimenomaisesta toivomuksesta; ja nyt esitti Lolita hänelle tuollaisen
kysymyksen!
Lolita hämmästyi Binoin kimmahtaessa äkkiä ylös. Hän voi havaita, että
Binoin kasvojen tavallinen hymy oli hävinnyt niinkuin valo häviää
lampusta, joka sammutetaan. Lolita ei ollut milloinkaan nähnyt häntä
niin masentuneena, niin loukkaantuneena, ja häntä silmäillessään Lolita
tunsi omantunnon soimauksen koskettavan mieltä kipeästi kuin piiskan
isku.
Satiš hypähti hänkin seisaalleen, tarrautui Binoin käsivarteen ja pyysi
ja rukoili: »Istukaahan, Binoi Babu, älkää vielä lähtekö. — Täti,
pyydä sinäkin Binoi Babua jäämään aamiaiselle. — Lolita, minkätähden
käsketkään Binoi Babua menemään?»
»Ei, Satiš, poikaseni, ei tänään!» sanoi Binoi. »Jos täti on kyllin
ystävällinen muistaakseen minua, tulen jonakin toisena päivänä tänne
jotakin nauttimaan. Tänään on liian myöhäistä.»
Satišin täti huomasi hänkin Binoin äänessä värähtelevän tuskan, ja
hänen sydämensä kääntyi hänen puoleensa. Hän katsahti arasti Lolitaan
ja arvasi, että jokin kohtalon näytelmä oli käynnissä näkymön takana.
Lolita keksi jonkin tekosyyn ja vetäytyi huoneeseensa itkemään, kuten
oli useat kerrat ennenkin itkenyt oman itsensä vuoksi.