Kalkuttaan saavuttua Binoi vei heti Lolitan Pareš Babun luo.
Ennen yhteistä laivalla-oloa Binoi ei ollut tietänyt, millaiset hänen
Lolitaan kohdistuvat tunteensa oikeastaan olivat. Hänen mieltään
olivat liiaksi askarruttaneet heidän kesken sattuneet kiistat, ja
hänen tärkeimpänä tavoiteltavanaan oli melkein joka päivä ollut rauhan
solmiminen tuon kesyttömän tyttölapsen kanssa. Sutšarita oli kohonnut
Binoin elämän taivaalle kuin iltatähti, naisellisuuden puhdasta
suloa säteillen, ja Binoi oli tuntenut olemassaolonsa kehittyvän
täydellisyyteensä tuon ihmeellisen ilmestyksen luomassa riemussa. Mutta
olipa noussut näkyviin toisiakin tähtiä, ja Binoi ei voinut muistaa,
kuinka kävikään niin, että se, ensimmäinen tähti, joka oli tuonut
hänelle viestin maailman valo-juhlasta, oli jälleen painunut näkörannan
taakse.
Siitä hetkestä lähtien, jolloin kapinoiva Lolita oli astunut alukseen,
Binoi ajatteli: »Lolita ja minä olemme nyt yksin, rinnatusten, kaikkea
muuta yhteiskuntaa vastassa.» Hän ei voinut karkoittaa ajatuksistaan
sitä tosiasiaa, että Lolita oli vaikeuden sattuessa jättänyt kaikki
muut ja tullut hänen seuraansa. Olipa hänen vaikuttimensa tai
tarkoituksensa ollut mikä tahansa, joka tapauksessa oli ilmeistä, ettei
Binoi ollut Lolitalle enää eräs monien joukossa, vaan oli yksin hänen
vierellään, yksin ja ainoana. Kaikki Lolitan omaiset olivat etäällä,
Binoi oli lähellä, ja tämä läheisyyden tunto värähdytteli hänen
sydäntänsä ikäänkuin kohta salamoiksi särkyvä ukkospilvi.
Lolitan vetäydyttyä yöksi hyttiinsä Binoi ei voinut ajatellakaan
makuulle menoa. Hän riisui jalkineensa ja alkoi käyskellä äänettömin
askelin kannella. Ei ollut mitään erikoista syytä olla vartijana tämän
matkan aikana, mutta Binoi ei tahtonut menettää yhtäkään tämän uuden
ja odottamattoman vastuunalaisuuden suomaa iloa, ja niin hän otti
toimekseen tämän tarpeettoman valvonnan.
Yön tummuus oli sanomattoman syvä. Pilvetön taivas välkkyi täynnä
tähtiä. Rannan puut lepäsivät jäykkänä pylväistönä, joka näytti
kannattavan taivaanlakea. Alapuolella kiiteli leveän virran äänetön
vuo. Ja kaiken tämän keskellä lepäsi nukkuva Lolita. Oli tapahtunut
juuri tämä, ei mitään enempää: Lolita oli luottavaisesti uskonut hänen
käsiinsä tyynen ja kauniin unensa, Binoi oli ottanut sen vastaan
kaikkein kallisarvoisimpana lahjana ja vartioi sitä sen mukaisesti.
Läheisyydessä ei ollut isää, ei äitiä eikä ketään sukulaista, mutta
Lolita oli sittenkin uskonut kauniin ruumiinsa tähän vieraaseen
vuoteeseen ja uskalsi nukkua siinä mitään pelkäämättä, hänen povensa
säännöllinen kohoilu loi rytmin hänen unensa runoelmaan, yksikään hänen
taitavasti punottujen palmikkojensa suortuva ei ollut riistäytynyt
irralleen, hänen molemmat kätensä, naisellisen hellyyden ilmein,
lepäsivät peitolla täydellisen luottamuksen kaipausta osoittaen, hänen
rauhattomina astelevat jalkansa olivat vihdoin viihtyneet lepoon,
niinkuin päättyneen juhlan soitto viimeiseen säveleensä — tuo kuva se
täytti Binoin mielen.
Lolita lepäsi äänettömän pimeyden suojassa kuin helmi simpukassa,
tähtitaivaan hohtelevaan vaippaan käärittynä, ja Binoista tuntui
tuo lepo, omassa täydellisyydessään, ainoalta merkitykselliseltä
asialta maailmassa sinä yönä. »Minä valvon! Minä valvon!» — nuo sanat
kohosivat voitonriemuisen torvensoiton tavoin Binoin heräävän miehuuden
syvyyksistä ja yhtyivät sen iäti-valvovan Sulhasen viestiin, joka
kaikkeutta vartioi.
Mutta eräs toinenkin ajatus palasi alinomaa hänen mieleensä tämän
kuutamoisen yön tummuuden halki: »Tänä yönä on Gora vankilassa!» Tähän
saakka Binoi oli jakanut kaikki ystävänsä ilot ja surut, — nyt oli
ensimmäisen kerran sattunut toisin. Hän tiesi varsin hyvin, ettei
Goranlaiselle miehelle vankeus merkinnyt mitään todellista vankeutta,
mutta Binoi ei ollut laisinkaan ottanut osaa tähän Goran elämän
tärkeään vaiheeseen, hän oli ollut poissa ystävänsä luota eikä ollut
mitenkään asiaan vaikuttanut. Kun heidän elämänsä eronneet vuot jälleen
kohtaisivat toisensa, voisiko tämän eron luoma tyhjyys milloinkaan
täyttyä? Eikö se merkinnyt heidän harvinaisen ja rikkomattoman
ystävyytensä loppua?
Yön siten kuluessa Binoi tunsi samalla kertaa täyttymyksen riemua
ja tyhjyyden tuskaa ja seisoi hämmästyneenä luomisen ja hävityksen
kohtauspaikalla, pimeyteen tuijotellen.
Kun vaunut olivat pysähtyneet Pareš Babun talon ovelle ja Lolita oli
niistä astunut, Binoi huomasi hänen vapisevan ja näki, että hänen oli
vaikea itseänsä hillitä. Hän oli aikaisemmin ollut aivan kykenemätön
arvaamaan, kuinka suunnattomasti oli loukannut yhteiskuntaa ryhtyessään
uhkatekoonsa. Hän tiesi varsin hyvin, ettei isä moittisi häntä
sanoin, mutta juuri siitä syystä hän pelkäsi kaikkein eniten hänen
vaikenemistansa.
Binoi oli ihan ymmällä, hän ei voinut päättää, miten oli asiain näin
ollen oikeimmin menetteleminen. Saadakseen selkoa siitä, tuntisiko
Lolita olonsa vieläkin vaikeammaksi, jos hän jäisi hänen seuraansa,
Binoi sanoi epäröiden: »Minun kaiketi on paras nyt poistua?»
»Ei, ei, tulkaa tekin isän luo», lausui Lolita nopeasti.
Binoin mieltä ilahduttivat kiihkeästi lausutut sanat. Hänen
velvollisuutensa ei niinmuodoin rajoittunut vain Lolitan
kotiintuomiseen. Tämän sattuman nojalla hänen elämänsä tuli sidotuksi
Lolitan elämään erikoisin sitein. Binoi tunsi, että hänen oli nyt
pysyttävä hänen rinnallaan entistäkin järkähtämättömämmin. Se ajatus,
että Lolita otaksui voivansa luottaa häneen, vaikutti häneen syvästi,
tuntui siltä, kuin Lolita olisi tukea etsien tarttunut hänen käteensä.
Binoi tunsi, että jos Pareš Babu suuttuisi Lolitalle hänen äkkipikaisen
ja epäsovinnaisen käyttäytymisensä vuoksi, niin hänen tulisi ottaa
vastuu kannettavakseen, omaksua kaikki häpeä ja suojella varuksen
tavoin Lolitaa soimauksilta.
Mutta Binoi ei oikein ymmärtänyt, mitä Lolitan mielessä tapahtui.
Lolita ei suinkaan tahtonut hänen toimivan suojelevana varuksena,
vaan hänen pyyntönsä todellisena syynä oli se, ettei hän milloinkaan
halunnut mitään salata ja että hän nyt tahtoi Pareš Babun
yksityiskohdittain tietävän, mitä oli tehnyt. Hän tahtoi kestää isän
arvostelun koko ankaruudessaan, muodostuipa se millaiseksi tahansa.
Varhaisesta aamusta alkaen hän oli ollut vihoissaan Binoille. Hän tiesi
tunteensa aiheettomaksi, mutta tuo tieto, kumma kyllä, pikemmin lisäsi
kuin lievensi hänen harmiansa.
Aluksessa oltaessa hänen mielentilansa oli ollut toisenlainen. Hän
oli lapsuudestaan asti taipunut äkillisiin mielialan puuskiin, jotka
johtivat hänet mielettömiin tekoihin. Mutta tämä pakoretki oli
tosiaankin vakava asia. Se seikka, että Binoi oli asiaan sekaantunut,
teki sen vieläkin ikävämmäksi, mutta toisaalta hän tunsi salaista
riemuakin, ikäänkuin olisi jokin kielletty halu tullut tyydytetyksi.
Tämä suhteellisesti voimakkaampaan turvautuminen, vetäytyminen hänen
läheisyyteensä ilman minkäänlaista perheen tai yhteiskunnan muodostamaa
estettä, oli kieltämättä arveluttava ja vakavaa harkintaa vaativa asia,
mutta Binoin luontainen hienotunteisuus oli luonut siihen sellaisen
suojelevan puhtauden verhon, että Lolita voi iloita hänen siten
ilmenneestä synnynnäisestä vaatimattomuudestaan. Tämä näytti tuskin
olevan sama Binoi, joka oli ottanut osaa kaikkiin heidän piloihinsa
ja huveihinsa, joka oli vapaasti jutellut ja laskenut leikkiä heidän
kanssaan, vieläpä ollut tuttavallisissa suhteissa palvelijoihinkin.
Hän olisi nyt voinut hyvinkin käyttäytyä tungettelevasti ollen muka
pitävinään huolta hänestä — mutta hän tuli sitä likemmäksi Lolitan
sydäntä, koska oli tarkoin pysytellyt loitolla.
Yöllä, hytissä, kaikki nämä ajatukset olivat pitäneet häntä valveilla,
hän oli rauhatonna heittelehtinyt vuoteessaan monet tunnit, kunnes
hänestä näytti siltä, että yö oli kulunut ja päivä oli koittamassa.
Hän avasi hiljaa hyttinsä oven ja kurkisti ulos. Yö oli kohta ohi,
mutta sen kasteinen tummuus lepäsi vielä virranrannoilla ja niitä
reunustavissa puuriveissä. Viileä tuulenhenki oli herännyt ja kähersi
vedenpintaa, ja alhaalta konehuoneesta kuuluivat uuden työpäivän äänet.
Lolita astui ulos hytistään ja kulki keulakannelle, missä havaitsi
Binoin nukkumassa tuolissa, huiviinsa kietoutuneena. Lolitan sydän
tykytti voimakkaasti, kun hän arvasi, että Binoi oli ollut hänen
vartijanaan koko yön niin lähellä ja kuitenkin ylen kaukana! Lolita
vetäytyi heti takaisin hyttiinsä vapisevin askelin, pysähtyi ovelle
ja katseli Binoita, joka nukkui siinä, vieraiden virtanäköalojen
ympäröimänä — hänen hahmonsa oli Lolitalle maailmaa vartioivien
tähtitarhojen keskuksena.
Hänen siinä katsellessaan hänen sydämensä täytti sanomaton onnentunne,
ja hänen silmänsä tulvahtivat täyteen kyyneliä. Hänestä tuntui, kuin
se Jumala, jota isä oli hänet opettanut palvomaan, olisi tänään tullut
ja siunannut häntä ojennetuin käsin, ja sinä pyhänä hetkenä, jona
virran uinuvalla rannalla, sen metsän tuuheassa lehvistössä, tapahtui
tulevan valkeuden ja pakenevan pimeyden salainen yhtymys, tuntui
jonkin jumalallisen soittimen sävel kaikuvan kautta kaikkeuden avaran,
tähtivälkkeisen kammion.
Binoin käden unessa äkkiä liikahtaessa Lolita pujahti takaisin, sulki
oven ja laskeutui jälleen vuoteeseen. Hänen kätensä ja jalkansa olivat
kylmät, ja sydän tykytti kauan hillittömästi.
Vähitellen suli pimeys pois, ja alus alkoi jälleen liikkua. Lolita
suori itsensä valmiiksi ja tuli ulos laivankaiteen luo. Binoikin oli
herännyt kuullessaan aluksen varoitushuudon ja odotteli päivän ensi
punerrusta, katse suunnattuna kohti itää.
Nähdessään Lolitan tulevan kannelle hän nousi ja aikoi vetäytyä omaan
hyttiinsä, kun Lolita tervehti häntä sanoen: »Pelkäänpä, ettette ole
paljoakaan nukkunut tänä yönä.»
»Minulla ei ole mitään valittamista yöni vuoksi», vastasi Binoi.
Sitten heillä ei enää ollut mitään sanottavaa toisilleen.
Virran rannalla kasvavien bambulehtojen kaste alkoi kimallella
kultaisena auringon ensimmäisissä säteissä. Kumpikaan heistä ei
ollut milloinkaan ennen nähnyt sellaista päivänkoittoa. Milloinkaan
ennen ei valo ollut heitä sillä tavoin koskettanut. Ensimmäisen
kerran elämässään he oivalsivat, ettei taivas ole tyhjä ja autio,
vaan silmäilee äänetöntä iloa ja ihmetystä tulvillaan; jokaista
uutta luomisen työtä. Kummankin tajunta oli niin herkistynyt, että
se koki oman kiinteän liityntänsä kaikkeutta kannattavaan suureen
tietoisuuteen. Ja senvuoksi ei kumpikaan heistä voinut lausua sanaakaan.
Alus saapui Kalkuttaan. Binoi kutsui vuokra-ajurin, sijoitti Lolitan
vaunuihin ja istuutui itse ulkopuolelle ajomiehen viereen. Kukapa
tietää sanoa, minkätähden Lolitan mieliala muuttui aivan vastakkaiseksi
siinä Kalkuttan katuja ajettaessa? Hänen mieltänsä rasitti se, että
Binoi oli ollut mukana aluksessa tämän vaikean tilanteen aikana
ja siten joutunut läheisesti osalliseksi hänen kohtaloihinsa ja
että hän nyt kuljetti häntä kotiin kuin mikäkin vartija. Hänestä
tuntui sietämättömältä, että Binoi näytti sattuman nojalla saaneen
määräysvaltaa häneen nähden. Minkätähden olikaan niin tapahtunut?
Minkätähden päätyikään menneen yön musiikki niin karuun säveleen, kun
se joutui jokapäiväiseen elämään verrattavaksi?
Kun siis Binoi oli ovelle saavuttua kysynyt, oliko hänen poistuttava,
Lolita tunsi ärtymyksensä äityvän. Luuliko Binoi hänen pelkäävän käydä
isänsä luo hänen kerallaan? Lolita tahtoi osoittaa mitä selvimmin,
ettei hän ollenkaan hävennyt, vaan oli aivan valmis kertomaan kaikki
isälleen. Hän ei voinut lähettää Binoita pois ovelta, ikäänkuin olisi
tosiaankin ollut syyllinen. Hän tahtoi tehdä suhteensa Binoihin yhtä
selväksi kuin se oli ollut aikaisemmin, hän ei tahtonut halventaa
itseään hänen silmissään sallimalla edellisen yön harhakuvitelmien ja
arvelujen säilyä päivän kirkkaassa valossa.