Mutta Lolita käänsi hänelle selkänsä ja virkkoi: »Suvaitkaa olla
hiljaa! Minä en puhu teille! — Kuulkaa, Binoi Babu, älkää antako
kenenkään houkutella itseänne. Tänä iltana ei esitetä mitään näytelmää,
ei missään tapauksessa!»
»Lolita!» huudahti Baroda-rouva yrittäen katkaista lyhyeen hänen
huomautuksensa. »Oletpa kiltti tyttö! Etkö salli Binoi Babun lähteä
kylpemään ja saamaan jotakin syödäkseen? Etkö tiedä, että kello on jo
puoli kaksi? Katsohan, kuinka kalpealta ja uupuneelta hän näyttää!»
»Minä en voi syödä mitään tässä talossa», sanoi Binoi. »Me olemme
täällä tuomarin vieraina.»
Baroda koki aluksi suosiolla sovitella asioita ystävällisesti
kehoitellen Binoita jäämään, mutta huomatessaan kaikkien tytärtensä
vaikenevan hän yhtäkkiä huudahti vihaisesti: »Mikä teitä kaikkia
oikeastaan vaivaa? Sutši, selitä sinä Binoi Babulle, että olemme
antaneet lupauksemme ja että vieraita on kutsuttu, joten meidän
on jotenkin tästä päivästä suoriuduttava. Mitä he muuten meistä
ajattelevatkaan? En voisi milloinkaan enää tulla heidän näkyviinsä.»
Mutta Sutšarita oli yhä vaiti, katse maahan luotuna.
Binoi lähti läheiselle virtahöyryasemalle ja sai tietää, että alus oli
lähtevä suunnilleen kello kahden aikaan Kalkuttaan, josta sen oli määrä
palata seuraavana päivänä kahdeksan aikaan aamulla.
Haran vuodatti vihansa kalkin sekä Binoin että Goran ylitse mitä
loukkaavaisimmin puhein. Sutšarita poistui äkkiä ja sulkeutui
viereiseen huoneeseen. Kohta hänen jäljessään tuli Lolita, joka
havaitsi hänen makaavan vuoteessa peittäen kasvojaan käsillään.
Lolita sulki oven sisäpuolelta, astui hiljaa Sutšaritan luo, istuutui
hänen viereensä ja alkoi haroa sormillaan hänen hiuksiansa. Kun
Sutšarita oli vähän ajan kuluttua tointunut, Lolita veti tyynesti hänen
kätensä pois kasvoilta ja kuiskasi hänen korvaansa: »_Didi_, lähdetään
pois täältä ja palataan Kalkuttaan. Me emme voi mitenkään mennä
tuomarin luo tänä iltana.»
Sutšarita ei vastannut mitään pitkiin aikoihin, mutta kun Lolita oli
toistanut ehdotuksensa useita kertoja, hän kohottautui istumaan ja
sanoi: »Kuinka voisimmekaan niin tehdä, kultaseni? Minun ei tehnyt
ollenkaan mieli tänne tulla, mutta kun isä kerran on minut lähettänyt,
niin enhän voi poistua, ennenkuin olen suorittanut hänen minulle
määräämän tehtävän?»
»Mutta eihän isä tiedä mitään siitä mitä on myöhemmin tapahtunut»,
huomautti Lolita. »Jos hän sen tietäisi, hän ei missään tapauksessa
vaatisi meitä jäämään.»
»Kuinka voimme sen varmaan tietää, rakkaani? kysyi Sutšarita väsyneesti.
»Mutta kuulehan, _didi»_, sanoi Lolita, »voitko tosiaankin esittää
esitettäväsi? Kuinka voit ollenkaan lähteä tuon tuomarin taloon? Ja
sitten seisoa näyttämöllä, koreissa pukimissa, ja lausua runoa. Minä en
saisi suustani sanaakaan, vaikka kieleni verille purisin!»
»Minä tiedän, kultaseni», sanoi Sutšarita. »Mutta tuleehan ihmisen
voida kestää helvetinkin tuskat. Nyt meillä ei ole mitään keinoa päästä
asiasta. Luuletko sinä minun voivan milloinkaan unohtaa tätä päivää?»
Lolitaa suututti Sutšaritan alistuvaisuus. Hän palasi äitinsä luo ja
kysyi: »Etkö lähde, äiti?»
»Mikä tyttöä vaivaa?» huudahti hämmästynyt Baroda. »Meidänhän tulee
olla siellä yhdeksän aikaan illalla!»
»Minä puhuin Kalkuttaan lähtemisestä», selitti Lolita.
»Jopa nyt kummia kuuluu!» huudahti Baroda.
»Entä sinä, Sudhir-_dada_», kysyi Lolita, »aiotko sinäkin jäädä tänne?»
Goraa kohdannut tuomio oli saanut Sudhirinkin suunniltaan, mutta hän ei
ollut kyllin luja vastustaakseen kiusausta, kun oli tilaisuus osoittaa
taitoansa valitussa _sahibien_ seurassa. Hän mutisi jotakin sellaista,
että asia tosin häntäkin arvelutti, mutta että hänen siitä huolimatta
oli iltahuveihin lähdettävä.
»Me kulutamme tässä suotta aikaa joutaviin juttuihin», virkkoi
Baroda. »Meidän on paras lähteä lepäämään, muuten näytämme illalla
niin uupuneilta, ettei meitä käy katseleminen. Kukaan ei saa lähteä
vuoteestaan ennenkuin kello on puoli viisi.» Niin hän karkoitti kaikki
makuusuojiinsa.
He vaipuivat kaikki uneen, lukuunottamatta Sutšaritaa, jota uni
väisteli ja Lolitaa, joka istui kuin kynttilä vuoteessaan.
Höyryaluksen huuto oli kaikunut jo monet kerrat kutsuen matkustajia,
ja vihdoin oli aika lähteä. Miesten parhaillaan alkaessa vetää sisään
porraslankkuja näki Binoi, joka seisoi yläkannella, bengalilaisen
naishenkilön kiiruhtavan kohti alusta. Muodoltaan ja puvultaan hän
muistutti Lolitaa, mutta Binoi voi aluksi tuskin uskoa silmiänsä. Mutta
kun tulija oli ehtinyt lähemmäksi, ei minkäänlaista epäilystä voinut
enää olla olemassa. Hetkisen Binoi ajatteli, että Lolita tuli noutamaan
häntä takaisin, mutta muisti sitten, että Lolitakin oli vastustanut
tuomarin luo menemistä.
Lolita ehti laivaan parahiksi, ja miesten irroittaessa köysiä Binoi
riensi levottomana alas Lolitaa vastaan.
»Mennään yläkannelle», virkkoi Lolita.
Mutta alus lähtee kohta!» huudahti Binoi säikähtyneenä.
»Minä tiedän sen», vastasi Lolita ja lähti ylös Binoita odottamatta.
Alus kajahdutti lähtöhuutonsa, ja Binoi, joka löysi yläkannelta
Lolitalle tuolin, silmäili häntä, katseessa hiljainen kysymys.
»Minä lähden Kalkuttaan», selitti Lolita. »Minä en voinut mitenkään
jäädä.»
»Entä mitä toiset sanovat?» kysyi Binoi.
»Toistaiseksi ei kukaan asiasta tiedä», vastasi Lolita. »Minä jätin
kirjelipun ja sen luettuaan he tietävät.»
Binoita hämmästytti Lolitassa ilmenevä itsepäisyys, ja hän aloitti
epäröiden: »Mutta —»
Lolita keskeytti hänen kysymyksensä sanoen: »Kun alus on kerran
lähtenyt, niin mitä hyödyttää sanoa mutta? En käsitä, minkätähden minun
pitäisi suostua vastustelematta kaikkeen vain sen vuoksi, että satun
olemaan tyttö. Me tytötkin tunnemme sellaisia sanoja kuin mahdollinen
ja mahdoton, oikea ja väärä. Minun olisi ollut helpompi tehdä itsemurha
kuin ottaa osaa heidän näytelmäänsä»
Binoi oivalsi, että tehty oli tehty ja ettei koituisi mitään hyötyä
asian hyvien ja pahojen puolien pohtimisesta.
Hetkisen vaiti oltuaan Lolita jatkoi: »Olen arvostellut aivan väärin
ystäväänne, Gourmohan Babua. En tiedä, mistä se johtui, mutta jo
ensikerralla, kun hänet näin ja kuulin hänen puhuvan, mieleni kuohahti
häntä vastaan. Hän puhui aina ylen kiivaasti, ja kun te kaikki
tunnuitte myöntelevän oikeaksi, mitä hän kulloinkin suvaitsi sanoa,
niin se suututti minua. En ole milloinkaan sietänyt pakotusta, en sanan
enkä teon varassa tapahtuvaa. Mutta nyt huomaan, että Gourmohan Babu
pakottaa itseänsä samoin kuin toisia — se on todellista voimaa — ja
minä en ole nähnyt milloinkaan hänenlaistansa miestä.»
Lolitan juttelua ei aiheuttanut ainoastaan se, että hän oli pahoillaan
Goraan kohdistamastaan väärästä tuomiosta, vaan myöskin se, että
hänen sisimmässä mielessään yhä eli epäilys, oliko hän menetellyt
oikein karatessaan pois. Hän ei ollut myöskään tullut ajatelleeksi,
kuinka ikävään asemaan joutui Binoi hänen ainoana seuralaisenaan
aluksessa; mutta tietäen, että mitä enemmän osoittaa häpeävänsä, sitä
hävettävämmäksi koko asia muuttuu, hän alkoi jutella jaaritella, minkä
suinkin kykeni.
Binoi puolestaan ei keksinyt paljoakaan sanottavaa. Hän ajatteli
toisaalta sitä ikävyyttä ja solvausta, jonka alaiseksi Gora oli
joutunut tuomarin edessä, toisaalta omaa häpeäänsä, kun oli tullut
tänne esiintymään näytelmässä saman tuomarin nähden. Ja kaiken
lisäksi ja ennenkaikkea häntä ajattelutti se ikävä tilanne, jonka
oli aiheuttanut Lolitan saapuminen alukseen. Niin hän oli vaitelias
monestakin syystä.
Aikaisemmin hän olisi epäilemättä moittinut Lolitaa sellaisesta
uhkarohkeudesta, mutta nyt hän ei voinut kokea mitään sellaista
tunnetta, Jos Lolitan karkuunlähtö häntä hämmästyttikin, niin toisaalta
hän jossakin määrin ihaili tytön pelottomuutta, ja sitäpaitsi hän tunsi
iloa ajatellessaan, että koko joukossa ainoastaan hän ja Lolita olivat
ilmaisseet Goraa kohdanneen loukkauksen herättämää aito tunnetta.
Binoi ei joutunut kärsimään tästä uhkamielisestä teosta koituvia
ikäviä seurauksia, mutta Lolita sai maistaa sen katkeraa hedelmää
monet kerrat tulevina päivinä. Kuinka merkillistä, että Binoi oli aina
otaksunut Lolitan suhtautuvan vastustellen Goraan. Mitä enemmän Binoi
asiaa ajatteli, sitä enemmän hän ihaili Lolitan jäykkää vääryyden
tuomitsemista, hänen rohkeata, pelkän älykkyyden ja varovaisuuden
vaatielmista välittämätöntä vakaumustansa, ihaili siinä määrin, ettei
tietänyt, miten olisi estänyt tunteitaan ilmitulemasta.
Hän tunsi Lolitan olleen oikeassa halveksiessaan häntä voiman ja lujan
vakaumuksen puutteen vuoksi. Hän ei olisi milloinkaan kyennyt niin
rohkeasti jättämään huomioonottamatta omaistensa kiitosta ja moitetta
noudattaakseen itse oikeana pitämäänsä kulkusuuntaa. Kuinka usein hän
olikaan pettänyt oman oikean itsensä pelätessään loukkaavansa Goraa tai
ajatellessaan Goran pitävän häntä heikkona, ja kuinka usein hän olikaan
kekseliäin todistein houkutellut itsensä uskomaan, että Goran mielipide
oli hänen omansa.
Hän oivalsi, kuinka paljoa etevämmäksi Lolita oli osoittautunut
älyllisessä riippumattomuudessaan, ja kunnioitti häntä sen mukaisesti.
Hänen teki kovin mieli pyytää Lolitalta anteeksi, että oli aikaisemmin
monet kerrat mielessään häntä väärin arvostellut ja soimannut —
mutta hän ei kyennyt mitenkään pukemaan tunteitaan sanoiksi. Se
naisellisuuden näky, joka oli hänelle tänään ilmestynyt Lolitan kauniin
ja rohkean teon luomassa kunniakkaassa hohteessa, sai hänet tuntemaan,
ettei hänen elämästään puuttunut mitään.