Neljäkymmentäseitsemän onnetonta kyläläistä oli pistetty lukkojen
taakse ilman asianmukaista tutkimista, vain varoittavaksi esimerkiksi
toisille.
Poistuttuaan tuomarin luota Gora lähti etsimään asianajajaa, ja hänelle
sanottiin, että Satkori Haldar oli paikkakunnan parhaita. Saavuttuaan
hänen luokseen Gora havaitsi hänet vanhaksi koulutoverikseen.
»Totisesti, siinä tulee Gora!» huudahti Satkori. »Mikä sinut tänne tuo?»
Gora selitti haluavansa anoa Ghosipuran pidätettyjä laskettavaksi
vapaalle jalalle takuuta vastaan.
»Kuka käy takuuseen?» kysyi Satkori.
»Minä tietenkin.»
»Voitko käydä takuuseen neljänkymmenenseitsemän henkilön puolesta?
Siinä tarvitaan pelkkiin kulunkeihin melkoinen summa.»
Seuraavana päivänä anomus esitettiin asianmukaisessa järjestyksessä.
Mutta tuomari oli tuskin ehtinyt huomata eilisen pitkän miehen
pölyisine vaatteineen ja turbaaneineen, kun hän jyrkästi kieltäytyi
anomukseen suostumasta. Niin jäivät muiden muassa neljäntoista vuoden
ikäiset pojat ja kahdeksankymmenen ikäiset vanhukset kitumaan vankilaan.
Gora kehoitti Satkoria ottamaan heidän asiansa ajaakseen, mutta
viimeksimainittu sanoi: »Mistä aiotkaan saada todistajia? Kaikki ne,
jotka olivat näkemässä, ovat nyt vankeudessa! Sitäpaitsi on koko
lähiseutu terrorisoitu _sahibin_ loukkaamista seuranneen tutkimuksen
aikana. Tuomari on alkanut epäillä kapinaliikkeeseen kuuluvien
sivistyneiden henkilöiden olevan asiassa osallisina. Jos esiinnyn
kovin hyökkäävästi, niin hän voi epäillä minuakin! Englantilaisten
täkäläiset sanomalehdet valittavat alinomaa, että englantilaisten
elämä käy epävarmaksi, jos maan asukkaiden sallitaan muuttua liian
julkeiksi. Mutta sillävälin käy asukkaiden elämä omassa maansa melkein
mahdottomaksi. Minä tiedän, että sorto on hirmuinen, mutta ei ole
mitään keinoa sen torjumiseksi.»
»Eikö ole mitään keinoa!» huudahti Gora. »Miksi emme —?»
»Minä huomaan, että olet säilynyt ihan samanlaisena kuin
kouluaikanamme!» nauroi Satkori. »Me emme voi tehdä mitään, koska
meillä on vaimo ja lapset elätettävinä — he joutuvat puutteeseen,
ellemme voi tehdä jotakin heidän hyväkseen joka päivä. Kuinka moni
onkaan valmis uskaltamaan omaistensa hengen ottamalla kannettavakseen
toisten henkilöiden vaaran, varsinkaan meidän maassamme, jossa
perhekunnat eivät suinkaan ole pienet? Ne, jotka ovat jo vastuussa
toistakymmentä henkeä käsittävästä perheestä, eivät voi ottaa lisäksi
vastatakseen toisesta tusinasta!»
»Etkö siis tahdo tehdä mitään noiden ihmisparkojen hyväksi?» ahdisteli
Gora. »Etkö voisi valittaa korkeimpaan oikeuteen, tai —»
»Sinä et näy ollenkaan käsittävän tilannetta!» keskeytti Satkori
kärsimättömästi. »Loukkauksen esineenä on ollut englantilainen!
Jokainen englantilainen on kuninkaan heimoa; vähäpätöisimpäänkin
valkoiseen mieheen kohdistuva loukkaus on kapinoimista Britannian
hallitsijaa vastaan! En aio tehdä tuomarista vihamiestäni käymällä
ahdistamaan vallitsevaa järjestelmää voimatta toivoa saavuttavani
minkäänlaista tulosta.»
Seuraavana päivänä Gora päätti lähteä aamupäiväjunassa Kalkuttaan
nähdäkseen voisiko saada apua joltakin kalkuttalaiselta asianajajalta.
Oli järjestetty krikettikilpailu kalkuttalaisen ylioppilasjoukkueen
ja paikallisen joukkueen kesken markkinoiden viimeiseksi päiväksi,
ja vieraileva joukkue oli harjoittelemassa, kun eräs pelaajista
loukkaantui pallon iskiessä häntä jalkaan. Kentän laidassa oli iso
lammikko, ja kaksi ylioppilasta oli kuljettanut loukkaantuneen rannalle
ja sitoi pojan jalkaa veteen kastetulla rievulla, kun samassa ilmaantui
jostakin poliisimies, joka alkoi lyödä ylioppilaita oikealta ja
vasemmalta käyttäen sanomattoman karkeita herjaussanoja.
Kalkuttalaiset opiskelijat eivät tietäneet, että tämä oli yksityisen
omistama lammikko ja että oli kielletty sitä käyttämästä, ja jos
olisivatkin tietäneet, niin poliisin taholta tuleva aiheeton herjaus
oli joka tapauksessa heille uutta. He olivat reippaita poikia ja
kostivat solvauksen ansion mukaisesti. Hälinän johdosta saapui paikalle
lisää poliisimiehiä, ja samassa ilmaantui näkymölle Gorakin.
Gora tunsi opiskelijat hyvin, koska oli usein järjestänyt
krikettikilpailuja, joissa he olivat olleet mukana, eikä voinut olla
rientämättä avuksi nähdessään heitä ahdistettavan. »Varokaa!» huusi hän
poliisimiehille. »Pysykää loitolla niistä pojista!» Samassa suuntasivat
konstaapelit häneen karkeat herjauksensa, ja pian oli käynnissä
todellinen taistelu. Alkoi kerääntyä väkeä, ja kohta oli paikalla
kokonaisia opiskelijaparvia. Goran kannatuksen ja johdon rohkaisemina
he suorittivat menestyksellisen hyökkäyksen poliisimiehiä vastaan ja
hajoittivat heidän voimansa. Katselijoista asia oli erittäin huvittava,
mutta tarvinnee tuskin sanoa, ettei Gora pitänyt sitä huvinaan.
Kolmen tai neljän tienoissa Binoi, Haran ja tytöt harjoittelivat
parhaillaan näytelmää, kun kaksi Binoin tuttavaa tuli ilmoittamaan,
että Gora ja muutamia poikia oli pidätetty ja että he nyt olivat
poliisiasemalla odottamassa tutkintoa, jonka piti tapahtua
rauhantuomarin edessä seuraavana päivänä.
Gora telkien takana! Tuo uutinen säpsähdytti kaikkia, Harania
lukuunottamatta. Binoi riensi heti vanhan koulutoverinsa Satkori
Haldarin luo ja vei hänet mukanaan poliisiasemalle.
Satkori ehdotti, että yritettäisiin saada hänet vapautetuksi takuuta
vastaan, mutta Gora ei suostunut ottamaan itselleen asianajajaa eikä
huolinut mistään takuista.
»Ihme ja kumma!» huudahti Satkori Binoihin katsahtaen. »Luulisi
Goran yhä käyvän koulua. Hän ei näytä hankkineen itselleen enempää
käytännöllistä älyä kuin hänellä niinä aikoina oli.»
»Minä en tahdo vapautua vain sen nojalla, että minulla sattuu olemaan
ystäviä tai rahoja», sanoi Gora. »Pyhien kirjojemme mukaan kuuluu
ehdoton oikeuden noudattaminen kuninkaalle. Häneen kimmahtaa takaisin
väärämielisyyden rikos. Mutta jos tämän hallituksen aikana ihmisten on
ostettava itsensä vapaiksi vankeudesta, uhrattava kaikkensa saadakseen
pelkkää oikeutta, niin minä puolestani en aio uhrata pienintäkään
kolikkoa sellaisesta oikeudesta.»
»Muhamettilaisten hallitessa sinun täytyi panna pääsi pantiksi siitä,
että maksoit lahjuksia», sanoi Satkori.
»Se oli oikeuden jakajien eikä kuninkaan vika. Nykyjäänkin voivat
kehnot tuomarit ottaa lahjuksia. Mutta nykyisen järjestelmän vallitessa
on suoranaiseksi tuhoksi onnettomalle, olipa hän kantaja tai vastaaja,
viaton tai syyllinen, jos hänen on tultava kuninkaan ovelle saamaan
tuomiotansa. Ja ennen kaikkea: kun kantajana on kruunu ja vastaajana
jokin minunlaiseni kansalainen, niin kaikki viralliset syyttäjät,
asianajajat ja muut asettuvat kuninkaan puolelle, ja minulle ei
jää mitään muuta kuin kohtaloni. Jos oikea asia puhuu riittävästi
puolestaan, niin miksi on olemassa erikoinen kruunun etujen valvoja?
Jos toisaalta asianajajien käyttö on katsottava järjestelmän
välttämättömäksi osaksi, minkätähden ei vastapuolellekin järjestetä
virallista puolustajaa? Onko tuo hallituksen politiikkaa vai sodan
käyntiä alamaista vastaan?»
»Minkätähden niin tulistut, vanha veikko?» nauroi Satkori. »Kulttuuri
ei ole mikään halpa huvi. Jos mieli saada hienoja tuomioita, on
laadittava hienoja lakeja, ja jos on olemassa hienoja lakeja, täytyy
tehdä lainkäytöstä kauppa, johon välttämättä sisältyy ostoa ja myyntiä.
Sivistyneet tuomioistuimet muodostuvat senvuoksi oikeuden osto- ja
myyntimarkkinoiksi, ja ne, joilla ei ole rahoja, joutuvat aivan varmaan
petetyiksi. Salli minun kysyä, mitä olisit itse tehnyt, jos olisit
ollut kuningas.»
»Jos olisin säätänyt sellaisia hienonhienoja lakeja», vastasi Gora,
»ettei korkeapalkkaisten tuomarienkaan äly kykene saamaan selkoa
niiden salaperäisistä syvyyksistä, olisin joka tapauksessa toimittanut
kummallekin puolelle hallituksen palkkaamat viralliset asianajajat.
Missään tapauksessa en olisi kerskaillut olevani moguli- tai
pathanihallitsijoita parempi, jos olisin rasittanut alamaisparkojani
vaatimalla heiltä korkeita maksuja oikeamielisistä tuomioista.»
»Aivan niin!» virkkoi Satkori. »Mutta koska tuo siunattu päivä ei ole
vielä koittanut ja koska et ole kuningas, vaan sivistyneen kuninkaan
tuomioistuimen tuomitsema vangittu, niin sinun on pakko joko käytellä
rahoja tai hankkia ilmaiseksi jonkun asianajaja-ystäväsi avustus.
Toisin menetellessäsi et päädy onnelliseen tulokseen.»
»Olkoon tulos se, jonka aiheuttamisessa minulla itselläni ei ole
minkäänlaista osaa», virkkoi Gora painokkaasti. »Minä tahdon
kokea saman kohtalon kuin kaikki ne, joilla ei ole varoja tässä
valtakunnassa.»
Binoi kehoitti häntä käyttäytymään järkevämmin, mutta Gora ei häntä
kuunnellut, kysyihän vain Binoilta: »Kuinka sinä olet tänne osunut?»
Binoi hieman punastui. Ellei Gora olisi ollut vankeudessa, hän
olisi luultavasti kertonut käyntinsä tarkoituksen, vieläpä jossakin
määrin uhittelevastikin, mutta näissä oloissa hän ei kyennyt suoraan
vastaamaan, virkkoihan vain: »Minä puhun myöhemmin itsestäni — nyt on
sinun —»
»Minä olen tänään kuninkaan vieraana», keskeytti Gora. »Itse kuningas
pitää minusta huolta; kenenkään muun ei tarvitse siitä asiasta
välittää.»
Binoi tiesi, että Goran päätöstä oli mahdoton järkyttää, joten hän
luopui siitä ajatuksesta, että olisi hankittava puolustusta varten
asianajaja. Hän sanoi kuitenkin vielä: »Minä tiedän, ettet voi syödä
vankilan ruokaa, joten toimitan sinulle ateriat.»
»Kuulehan, Binoi», sanoi Gora, »minkätähden suotta tuhlaat tarmoasi?
Minä en kaipaa mitään ulkopuolelta. En tarvitse mitään parempaa kuin
jokainen vankilan asujain.»
Binoi palasi kovin kiihtyneenä asuntoon. Sutšarita katseli
makuusuojansa avoimesta ikkunasta. Hän oli sulkeutunut huoneeseensa,
koska ei voinut sietää seuraa eikä keskustelua.
Kun hän näki Binoin saapuvan säikähtyneen ja levottoman näköisenä,
hänen sydämensä alkoi pelokkaasti tykyttää, mutta hän sai suurin
ponnistuksin tunteensa hillityiksi ja lähti ulos huoneestaan. Lolita
istui oleskeluhuoneen nurkassa käsissään ompelutyö, jota hän yleensä
inhosi, ja Labonja oli sanaleikkisillä Sudhirin kanssa, Lilan ollessa
kuuntelijana. Haran keskusteli Baroda-rouvan kanssa tulevien huvien
järjestämisestä.
Sutšarita kuunteli henkeään pidättäen Binoin kertomusta Goran ja
poliisin kesken tapahtuneesta kahakasta. Lolitan kasvoihin syöksyi
veri, ja neulomus liukui hänen sylistään lattialle.
»Älkää olko huolissanne, Binoi Babu», sanoi Baroda-rouva. »Minä puhun
tuomarin rouvalle Gourmohan Babusta tänä iltana.»
»Pyydän teitä olemaan niin tekemättä», sanoi Binoi. »Gora ei antaisi
sitä minulle eläessään anteeksi.»
»Jotakin on joka tapauksessa tehtävä hänen puolustuksekseen», huomautti
Sudhir.
Binoi kertoi heille kaikki, mitä oli tehty Goran vapauttamiseksi ja
kuinka hän oli kieltäytynyt ottamasta asianajajaa itseään puolustamaan.
»Typerää teeskentelyä!» ivaili Haran, jota koko juttu ei ollenkaan
miellyttänyt.
Olivatpa Lolitan tunteet todellisuudessa olleet millaiset tahansa, hän
oli kuitenkin näihin asti osoittanut Haranille ulkonaista kunnioitusta
eikä ollut milloinkaan hänen kanssaan kiistellyt, mutta nyt hän
pudisti kiivaasti päätänsä ja huusi: »Se ei ole mitään teeskentelyä
— kaikki, mitä Gour Babu on tehnyt, on aivan oikein. Onko tuomarin
asia meitä ahdistella, niin että meidän on pakko itseämme puolustaa?
Pitääkö meidän maksaa heille palkkoja ja sitten palkata itsellemme
vielä puolustajia päästäksemme vapaiksi heidän kynsistään? On
tosiaankin paljoa parempi mennä vankilaan kuin suostua sellaiseen
oikeudenkäyttöön.»
Haran silmäili Lolitaa ihmeissään. Hän oli nähnyt hänet lapsena eikä
ollut milloinkaan otaksunut hänellä olevan varmoja omia mielipiteitä.
Hän nuhteli Lolitaa vakavasti sopimattomasta tunteenpurkauksesta
sanoen: »Mitäpä sinä sellaisista asioista ymmärrät? Sivistymättömien
koulupoikien mellastus näyttää saaneen pääsi pyörälle, naskalien, jotka
ovat oppineet ulkoa muutamia kirjoja, mutta joilla ei ole minkäänlaisia
omia ajatuksia eikä minkäänlaista kulttuuria!»
Sitten Haran kuvaili edellisenä iltana tapahtunutta Goran ja tuomarin
kohtausta ja kertoi vielä, mitä tuomari oli jälkeenpäin sanonut.
Ghosipuran asia oli Binoille uusi ja sai hänet sitäkin levottomammaksi,
koska hän nyt käsitti, ettei tuomari tulisi päästämään Goraa helpolla.
Haran Babu ei saavuttanut kertomuksellaan tavoittelemaansa vaikutusta.
Sutšaritaa loukkasi kovin se halpamaisuus, että Haran oli kaiken aikaa
vaiennut asiasta, ja kaikki alkoivat halveksia Harania nyt ilmiselväksi
käyneen Goraan kohdistuvan vihan vuoksi.
Sutšarita oli vaiti koko ajan; kerran näytti siltä, kuin hänkin olisi
aikonut esittää jonkin vastalauseen, mutta hän hillitsi itsensä,
tarttui kirjaansa ja käänteli sen lehtiä vapisevin käsin.
Lolita virkkoi uhmaten: »Olkoon Haran Babu tuomarin puolella, minä en
siitä välitä. Minulle koko asia vain todistaa, kuinka jalo mies Gour
Babu on!»