Tuomari, mr Brownow, oli iltakävelyllä virran rannalla, ja hänen
seurassaan oli Haran. Hieman kauempana oli hänen puolisonsa ajelemassa
Pareš Babun tyttärien kanssa.
Mr Brownlow'lla oli tapana kutsua silloin tällöin järjestettyihin
ulkoilmahuveihin muutamia kunnianarvoisia bengalilaisia tuttaviansa,
ja hän oli esimiehenä palkintoja jaettaessa paikkakunnan oppikoulussa.
Jos häntä pyydettiin läsnäolollaan juhlistamaan jonkin varakkaan
perheen keskuudessa tapahtuvaa vihkimistilaisuutta, niin hän
ystävällisesti suostui epätervetulleeseen kutsuun. Saattoipa hän
johonkin näytelmäesitykseen kutsuttuna, istua joitakin aikoja isossa
nojatuolissa ja kärsivällisesti kestää kohtalonsa. Edellisenä vuonna
hän oli erään asianajajan luona vietetyssä tilaisuudessa siinä määrin
mielistynyt parin poikasen esityksiin, että heidän oli pitänyt hänen
erikoisesta pyynnöstään toistaa sanottavansa hänen edessään.
Hänen puolisonsa oli erään lähetyssaarnaajan tytär, ja hän kutsui
usein paikkakunnan naislähetyssaarnaajia luokseen teetä juomaan. Hän
oli perustanut piirikuntaan tyttökoulun ja ponnisteli kovin saadakseen
oppilasmäärän pysymään riittävänä. Havaitessaan, kuinka uutterasti
Pareš Babun tyttäret suorittivat tehtäviänsä, hän aina heitä rohkaisi,
ja nytkin, kun he elivät loitolla, hän kirjoitti heille kirjeitä ja
lähetti heille aina jouluksi uskonnollisia kirjoja.
Messut olivat alkaneet, ja Baroda-rouva oli ilmaantunut näyttämölle
kaikkine tyttärineen sekä Haranin, Sudhirin ja Binoin seuraamana.
Heille oli järjestetty asunto hallituksen bungalow'ssa. Pareš Babu,
joka ei voinut kestää kaikkea asiaan liittyvää levottomuutta ja
häiriötä, oli jätetty yksin Kalkuttaan. Sutšarita oli tehnyt parhaansa
saadakseen jäädä hänen seurakseen, mutta Pareš Babu, joka piti tuomarin
kutsua ehdottomasti velvoittavana, oli välttämättä vaatinut häntäkin
lähtemään.
Oli päätetty, että näytelmä ja runot esitettäisiin kaksi päivää
myöhemmin pidettävissä iltahuveissa tuomarin talossa. Varakuvernöörin
puolisoineen piti olla läsnä, samoin piirikunnan tullipäällikön, ja
tuomari oli kutsunut paljon englantilaisia ystäviänsä, ei ainoastaan
lähiseuduilta, vaan Kalkuttastakin. Sitäpaitsi odotettiin muutamia
valittuja bengalilaisia, joita varten kuului pystytettävän puutarhaan
erikoinen teltta oikeauskoisten sääntöjen mukaisine virvokkeineen.
Haran oli aivan lyhyessä ajassa voittanut puolelleen tuomarin suosion
arvokkaalla keskustelullaan, ja hänen tavaton perehtymyksensä
kristillisiin pyhiin kirjoihin hämmästytti _sahibia_ siinä määrin, että
hän kysyi, miksi Haran niin pitkälle ehdittyään ei ollut kääntynyt
yksin tein kristityksi.
Tänä iltana, virran rantaa astellessaan, he keskustelivat vakavasti
Brahma Samadžin menetelmistä ja parhaista keinoista, joiden nojalla
hindulainen yhteiskuntajärjestelmä oli korjattavissa. Kesken heidän
juttuaan saapui yht'äkkiä Gora, joka astui _sahibin_ luo ja sanoi:
»Hyvää iltaa, sir.»
Hän oli pyrkinyt jo edellisenä päivänä tuomarin luo, mutta oli
havainnut aivan pian, että puheille päästäkseen olisi pitänyt
maksaa tierahaa kaikille _sahibin_ palvelijoille. Gora oli haluton
kannattamaan sellaista häpeällistä menettelyä ja oli väijynyt _sahibia_
hänen iltakävelynsä aikana. Tämän kohtauksen aikana eivät Haran ja Gora
millään tavoin ilmaisseet tuntevansa toisensa.
Tuomari hämmästyi melkoisesti yhtäkkiä huomatessaan eteensä
ilmaantuneen miehen. Hän ei voinut muistaa milloinkaan ennen nähneensä
niillä main sellaista yli kolmen kyynärän mittaista, luisevaa, jykevää
hahmoa. Tulijan ulkomuoto ei muutenkaan ollut tavallisen bengalilaisen.
Hänellä oli yllään tuhkanharmaa paita ja karhea, hieman likainenkin
_dhuli_. Kädessä hänellä oli bambukeppi, ja liina oli kierretty
jonkinlaiseksi turbaaniksi päähän.
»Minä tulen suoraa päätä Ghosipurasta», aloitti Gora.
Tuomari vihelsi hiljaa. Edellisenä päivänä hänelle oli lähetetty sana,
että joku vieras henkilö yritti sekaantua Ghosipurassa toimitettaviin
tutkimuksiin. Siinä siis oli se henkilö! Tuomari silmäili Goraa
kiireestä kantapäähän terävästi ja tutkivasti ja kysyi: »Mistä osasta
maata olette kotoisin?»
»Minä olen bengalilainen bramaani», vastasi Gora.
»Vai niin! Luultavasti jonkin sanomalehden palveluksessa?»
»En.»
»Mitä teillä siis oli Ghosipurassa tekemistä?»
»Jouduin sinne vaellusretkelläni, ja kun huomasin poliisin harjoittavan
siellä sortoa, jonka pelätään yhä jatkuvan, tulin luoksenne toivoen
teidän suovan apua.»
»Tiedättekö, että Ghosipuran asukkaat ovat konnia?» kysyi tuomari.
»He eivät ole konnia, mutta pelottomia ja riippumattomia, ja he eivät
voi sietää vääryyttä esittämättä vastalausettansa», vastasi Gora.
Tuo sai tuomarin raivostumaan. Siinä oli hänen edessään eräs niistä
uudenaikaisista nuorista miehistä, joiden ajatukset on kasvatus
hämmentänyt. »Sietämätöntä», mutisi hän itsekseen ja lisäsi ankarasti,
ikäänkuin kerta kaikkiaan tehdäkseen lopun keskustelusta: »Te ette
ollenkaan tunne näiden seutujen olosuhteita.»
Mutta Gora vastasi raikuvin äänin: »Te tunnette niitä olosuhteita vielä
vähemmän kuin minä!»
»Kuulkaahan», sanoi tuomari. »Minä varoitan teitä sekaantumasta
Ghosipuran juttuun, koska teidän muuten käy varsin huonosti.»
»Koska osoitatte puolueellisuutta kyläläisten vahingoksi ettekä tahdo
poistaa heihin kohdistuvia vääryyksiä», sanoi Gora, »niin minulla ei
ole muuta neuvoa kuin palata Ghosipuraan ja rohkaista parhaani mukaan
asukkaita pitämään puoliansa poliisivallan sortoa vastaan».
Tuomari pysähtyi äkkiä, kääntyi kuin salama Goran puoleen ja huusi:
»Millainen kirottu hävyttömyys!»
Gora poistui hitaasti vastaamatta enempää.
»Millaisia oireita ilmeneekään maanmiehissämme nykyjään?» kysyi tuomari
pilkallisesti Haranilta.
»Se vain osoittaa, ettei heidän sivistyksensä ole kyllin syvällistä»,
vastasi Haran, äänessä ylemmyyden sävy. »Henkistä ja moraalista
opetusta ei ole nimeksikään. Nuo veikot eivät ole kyenneet omaksumaan
sitä, mikä on parasta englantilaisessa sivistyksessä. He ovat oppineet
läksynsä ulkoa, mutta heiltä puuttuu moraalinen harjoitus, ja siitä
syystä he kiittämättöminä eivät tahdo tunnustaa Englannin valtaa
Intiassa Sallimuksen säätämäksi.»
»Sellaista moraalista sivistystä he eivät voi koskaan saada, elleivät
käänny kristityiksi», huomautti tuomari painokkaasti.
»Tavallaan se on totta», myönsi Haran ja alkoi taidokkaasti analysoida,
missä suhteessa hän liittyi kristilliseen näkökantaan, missä suhteessa
siitä poikkesi.
Tuomaria oli tuo keskustelu askarruttanut siinä määrin, että hän
huomasi ajan kulumisen vasta sitten, kun hänen puolisonsa palasi
saateltuaan Pareš Babun tyttäret heidän asumukseensa ja huusi: »Etkö
lähde kotiin, Harry?»
»Totisesti!» huudahti hän katsahdettuaan kelloonsa. »On jo
kaksikymmentä minuuttia yli kahdeksan!» Ajoneuvoihin noustessaan hän
puristi lämpimästi Haranin kättä ja sanoi: »Ilta on kulunut erinomaisen
hupaisesti keskustellessamme.»
Palattuaan asuntoon Haran selosti seikkaperäisesti omaa keskusteluansa,
mutta jätti mainitsematta Goran äkillisen vierailun.