Kun Gora lähti retkelleen, hänellä oli seuranaan neljä toveria, Abinaš,
Motilal, Basanta ja Ramapati. Mutta kaikkien oli vaikea pysytellä Goran
armottoman innostuksen tasalla. Abinaš ja Basanta palasivat Kalkuttaan
jo parin päivän kuluttua mainiten syyksi pahoinvointinsa. Toisia kahta
esti ainoastaan harras kiintymys jättämästä johtajaansa oman onnensa
nojaan. Motilal ja Ramapati joutuivat epäilemättä melkoisessa määrässä
kärsimään uskollisuutensa vuoksi, sillä vaivalloisinkaan vaellus ei
näyttänyt Goraa uuvuttavan eikä hän ikävystynyt milloinkaan, miten
kauan olikin viivyttävä jossakin matkan varrella. Hän oleskeli päivän
toisensa jälkeen sellaisten henkilöiden luona, jotka kiihkeästi
halusivat osoittaa vieraanvaraisuutta näille bramaanivaeltajille,
ollenkaan huolimatta siitä, että olo usein muodostui sangen
epämukavaksi. Kyläläiset kerääntyivät Goran ympärille ja olivat
pahoillaan, kun hän lähti.
Gora sai nyt ensimmäisen kerran nähdä, millaisessa tilassa hänen maansa
ja kansansa eli Kalkuttan hyvinvoivan ja sivistyneen yhteiskunnan
ulkopuolella. Kuinka monijakoinen, kuinka pikkumainen, kuinka heikko
olikaan tämä maaseudun valtavan laaja Intia, kuinka perin tietämätön
omista voimistaan, kuinka välinpitämättömästi omaan menestykseensä
suhtautuva! Millaiset yhteiskunnallisen eroavaisuuden syvänteet
ammottivatkaan vain muutaman mailin päässä toisistaan sijaitsevien
kyläkuntien välillä. Millainen suunnaton määrä itseomaksuttuja
kuviteltuja vaikeuksia olikaan estämässä heitä sijoittumasta omalle
paikalleen maailman suuressa taloudessa. Kaikkein vähäpätöisinkin asia
näytti heistä sanomattoman suurelta, pieninkin perintätapa tuntui
mahdottomalta rikkoa. Ellei Goralla itsellään olisi ollut tilaisuutta
nähdä tuota kaikkea, hän ei olisi milloinkaan aavistanut, kuinka
jähmeät olivat ihmisten mielet, kuinka mitätön heidän elämänsä, kuinka
heikot heidän ponnistuksensa.
Eräänä päivänä pääsi tulipalo valloilleen kylässä, jossa Gora sattui
olemaan, ja Goraa hämmästytti, kuinka huonosti ihmiset kykenivät
keräämään voimiansa sellaisen vaikean onnettomuuden sattuessa. Vallitsi
yleinen sekasorto, kaikki juoksentelivat sinne tänne, itkien ja
valittaen, minkäänlaista järjestystä ei ollut. Minkäänlaista kaivoa ei
ollut lähitienoilla, kyläkunnan naiset toivat taloudessa tarvitsemansa
veden pitkien matkojen takaa, ja nekään, jotka olivat suhteellisen
hyvinvoipia, eivät milloinkaan ajatelleet kaivon kaivamista oman
taloutensa alinomaisen puutteen poistamiseksi. Oli sattunut
tulipaloja jo aikaisemminkin, mutta kun kaikki olivat pitäneet niitä
sallimuksen vierailuina, ei ollut ajateltukaan järjestää lähiseudulle
vedensaantipaikkaa.
Gorasta alkoi tuntua naurettavalta, että hän luennoi näille ihmisille
heidän kotimaansa elinehdoista, kun heidän omiin välittömimpiin
tarpeisiin kohdistuva ymmärryksensä oli sokean tottumuksen pimentämä.
Mutta eniten häntä hämmästytti se, ettei Motilal enempää kuin
Ramapatikaan näyttänyt vähimmässäkään määrässä hämmästyvän kaikesta
näkemästään — pikemmin tuntui siltä, kuin he olisivat pitäneet Goran
hämminkiä aiheettomana. »Köyhät ovat tottuneet siten elämään»,
sanoivat he toisilleen, »he eivät ollenkaan havaitse sitä, mikä meistä
olisi ylen hankalaa». He pitivät suoranaisena liikatunteellisuutena,
jos ajateltiin heidän olojensa parantamista. Mutta Gora oli
alinomaisen tuskan vallassa nähdessään omin silmin sen kauhean määrän
tietämättömyyttä, turtuneisuutta ja kärsimystä, joka oli vallannut
rikkaan samoinkuin köyhän, oppineen samoinkuin oppimattoman, ja ehkäisi
heidän edistymistänsä joka askelella.
Sitten Motilal sai kuulla erään sukulaisensa sairastuneen ja lähti
kotiin, joten yksin Ramapati jäi Goran seuraan.
Matkatessaan eteenpäin he saapuivat erääseen virran rannalla
sijaitsevaan muhamettilaiseen kylään. Etsittyään kauan aikaa sellaista
taloa, jossa olisivat voineet nauttia vieraanvaraisuutta, he vihdoin
huomasivat erään yksinäisen hindulaistalon kylän parturille kuuluvan.
Mies lausui asianmukaisesti bramaanivieraansa tervetulleiksi, mutta kun
vaeltajat sitten astuivat sisään, he huomasivat erään talon asukkaista
olevan muhamettilaisen pojan, jonka parturi ja hänen vaimonsa olivat
ottaneet pojakseen. Oikeauskoinen Ramapati oli kovin suutuksissaan,
ja Gora moitti parturia hänen epähindulaisen menettelynsä vuoksi.
Parturi vastasi: »Mitäpä siitä, hyvä herra? Me huudamme häntä avuksemme
nimittäen häntä Hariksi, he mainitsevat häntä nimellä Allah, siinä koko
juttu.»
Aurinko oli kohonnut korkealle ja alkoi paahtaa kuumasti. Virta
oli kaukana, polttavan hiekkakentän toisella puolella. Ramapati,
jota ahdisti jano, ajatteli mistä saisi hindulaiselle kelvollista
juomavettä. Parturin talon läheisyydessä oli pieni lähde, mutta
uskonluopion kosketuksen saastuttama vesi ei kelvannut hänelle.
»Eikö tuolla pojalla ole sukulaisia?» kysyi Gora.
»Hänellä on elossa sekä isä että äiti, mutta hän on sittenkin kuin
täysi orpo», vastasi parturi.
»Mitä tarkoitatte?»
Parturi kertoi pojan tarinan.
Se maatila, jossa he asuivat, oli vuokrattu indigonviljelijöille, jotka
alinomaa pyrkivät valtaamaan virran rannan hedelmällisiä lietemaita.
Maiden haltijat olivatkin yleensä myöntyneet, lukuunottamatta näitä
Ghosipuran asukkaita, jotka eivät suostuneet väistymään indigomiesten
tieltä. He olivat muhamettilaisia, ja heidän johtajansa Faru Sardar
ei pelännyt ketään. Indigonviljelijöiden kanssa kiisteltäessä hän
oli joutunut pari kertaa vankilaan poliisin vastustelemisesta ja oli
vähitellen joutunut niin ahtaalle, että kärsi suoranaista puutetta,
mutta sittenkään hän ei ottanut kesyttyäkseen.
Tänä vuonna oli maiden viljelijäin onnistunut korjata varhainen sato
virranrannan hedelmällisiltä lietepohjilta, mutta indigon viljelijä
oli tullut myöhemmin, kuukausi sitten, miesjoukko mukanaan, ja oli
väkivalloin vienyt korjatun viljan. Siinä tilaisuudessa oli Faru Sardar
kyläläisiään puolustaessaan satuttanut _sahibia_ oikeaan käteen niin
voimallisesti, että käsi oli leikattava pois. Sellainen uskaliaisuus
oli ennenkuulumaton näillä main.
Siitä lähtein poliisi oli riehunut lähiseuduilla kuin raivoava tuli.
Yksikään talo ei ollut suojattu kotitarkastuksilta ja ryöstöiltä,
ja naisten kunnia oli alinomaisessa vaarassa. Paitsi Farua olivat
kaikki joutuneet vankeuteen, ja monet niistä, jotka olivat saaneet
jäädä, olivat paenneet kylästä. Farun talossa ei ollut ruokaa, ja
hänen vaimollaan oli _sarin_ asemesta vaatekappale, jonka kehno asu
esti häntä näyttäytymästä ulkona. Heidän ainoa poikansa Tamiz nimitti
parturin vaimoa »tädiksi», ja helläsydäminen nainen, joka huomasi hänen
tosiaankin näkevän nälkää, otti hänet omaan taloonsa.
Kahden tai kolmen mailin päässä sijaitsi indigotehtaan toimisto, ja
siellä majaili poliisipäällikkö miehineen. Kukaan ei tietänyt, milloin
he taas hyökkäisivät kylään ja mitä siellä tekisivät muka tutkintoa
pitäen. Edellisenä päivänä he olivat äkkiä ilmaantuneet parturin
vanhan naapurin Nazimin taloon. Tällä Nazimilla oli nuori lankomies,
joka oli saapunut toisesta piirikunnasta tervehtimään sisartaan. Hänet
nähdessään oli poliisipäällikkö ilman vähintäkään syytä sanonut: »Kas
vain, millainen tappelukukko! Eikös röyhistelekin rintaansa?» Samassa
hän iski sauvallaan, niin että nuoren miehen hampaat, irtautuivat ja
hänen suunsa alkoi vuotaa verta. Kun miehen sisar tuon raakamaisen teon
nähdessään tuli juosten hoitamaan veljeänsä, niin raju isku kumosi
hänet maahan. Aikaisemmin ei poliisivoima ollut uskaltanut harjoittaa
näillä seuduin sellaista julmuutta, mutta nyt, kun kaikki voimissaan
olevat miehet oli pidätetty tai ajettu pakoon, he voivat arkailematta
purkaa raivoansa kyläläisiin, ja tietymätöntä oli, kuinka kauan heidän
varjonsa oli pimentävä paikkakuntaa.
Gora kuunteli mielenkiinnoin parturin kertomusta, mutta Ramapatia alkoi
jano ahdistaa entistä kiivaammin, joten hän keskeytti kertomuksen
kysyen: »Kuinka kaukana on täältä lähin hindulaisasumus?»
»Indigotehtaan veronkantaja on bramaani nimeltä Madhav Tšatterdži»,
sanoi parturi. »Hän on lähimpänä asuva hindulainen. Hän asuu
toimistorakennuksissa parin kolmen mailin päässä.»
»Mikä hän on miehiään?» kysyi Gora.
»Oikea paholainen», vastasi parturi. »Ette voi löytää julmempaa
konnaa, joka siitä huolimatta juttelee ylen miellyttävästi. Hän on
kestinnyt poliisipäällikköä kaiken aikaa, mutta kokoo kulunkinsa meiltä
unohtamatta samalla hieman hyötyäkin!»
»Tulehan, Gora Babu, lähdetään matkaan», virkkoi Ramaputi
kärsimättömästi. »En voi tätä kauemmin sietää.» Hänen
kärsimättömyytensä oli äitynyt ylimpään määräänsä, kun hän oli nähnyt
parturin vaimon ammentavan vettä pihamaalla olevasta lähteestä ja
kumoavan sangollisia tuon kirotun muhamettilaispojan kylvyksi!
Ramapatin hermot olivat sellaisessa jännitystilassa, ettei hän voinut
viipyä hetkeäkään tässä talossa.
Lähtiessään kysyi Gora parturilta: »Minkätähden viivytte täällä
kaikista näkemistänne väkivaltaisuuksista huolimatta? Eikö teillä ole
missään sukulaisia, joiden luo voitte lähteä?»
»Minä olen elänyt täällä ikäni kaiken», selitti parturi, »ja olen
kiintynyt kaikkiin naapureihini. Olen ainoa hindulainen parturi näillä
seuduilla, ja kun en ole missään tekemisissä maanomistusta koskevien
asioiden kanssa, tehtaan isännät eivät minua ahdistele. Sitäpaitsi on
tuskin yhtäkään muuta miestä jäljellä kylässä, ja naiset kuolisivat
pelkoonsa, jos minäkin poistuisin.»
»Me lähdemme», sanoi Gora, »mutta minä tulen jälleen luoksenne, kun
olen saanut hieman ravintoa.»
Tuo pitkä sortotarina oli vaikuttanut nälkäiseen ja janoiseen
Ramapatiin niin, että hän nyt suuntasi koko närkästyksensä
uppiniskaisiin kyläläisiin, jotka olivat vapaaehtoisesti aiheuttaneet
itselleen kaikki nämä vaikeudet. Hän piti sellaista uhittelevaa
menettelyä näiden muhamettilaisten lurjusten mielettömyyden ja
uppiniskaisuuden äärimmäisenä ilmauksena. Hänen mielestään heille
tapahtui ansionsa mukaan, kun heidän julkeutensa siten kukistettiin.
Juuri sellaiset ihmiset, ajatteli hän, joutuvat aina riitaan
poliisivallan kanssa, ja he ovat ennen kaikkea itse siitä vastuussa.
Minkätähden he eivät myöntyneet herrojensa ja mestariensa vaatimuksiin?
Mitä hyödytti tuollainen itsenäisyyden leikkiminen — mihin olikaan
heidän tuhmanrohkea kerskailunsa johtanut? Sanalla sanoen: Ramapatin
salainen myötätunto oli _sahibien_ puolella.
Kun he sitten astelivat polttavaa hietikkoa keskipäivän pahimmassa
helteessä, Gora ei virkkanut sanaakaan. Indigotehtaan kattojen vihdoin
alkaessa näkyä puiden lomitse hän äkkiä pysähtyi ja sanoi: »Kuulehan,
Ramapati, mene sinä saamaan jotakin syötävää, minä palaan parturin luo.»
»Mitä ajatteletkaan!» huudahti Ramapati. »Etkö aio mitään syödä?
Voithan palata saatuasi jotakin tämän bramaanin talossa.»
»Minä kyllä pidän huolen itsestäni», vastasi Gora. »Mene sinä saamaan
jotakin ja lähde sitten Kalkuttaan. Minun täytyy luultavasti jäädä
Ghosipuran kylään muutamaksi päiväksi — sinä et voi sinne jäädä.»
Ramapatin otsalle kihosi kylmä hiki. Hän ei voinut uskoa kuulemaansa.
Kuinka voikaan Gora, hyvä hindulainen, puhuakaan siitä, että jäisi
noiden epäpuhtaiden ihmisten luo? Oliko hän menettänyt järkensä
vai päättänyt kuolla nälkään? Mutta nyt ei ollut paljon aikaa
ajattelemiseen, jokainen tuokio tuntui iankaikkisen pitkältä, ja eipä
tarvinnut kauan kehoittaa, kun hän jo suostui lähtemään takaisin
Kalkuttaan. Ennenkuin kääntyi menemään tehtaalle, hän kuitenkin
katsahti jälkeensä ja näki Goran pitkän hahmon astelemassa polttavaa,
autiota hiekkakenttää.
Kuinka yksinäiseltä ja hylätyltä hän näyttäkään!
Gora oli melkein menehtyä nälkään ja janoon, mutta se ajatus, että
hänen oli varjeltava kastiansa nauttimalla ruokaa ja juomaa tuon
hävyttömän konnan Madhav Tšatteržin luona, oli käynyt hänelle yhä
sietämättömämmäksi. Mielenkuohu sai hänen kasvonsa tulipunaisiksi,
silmänsä verestäviksi, ja aivot tuntuivat olevan kuin tulessa.
»Millaisen kauhean vääryyden olemmekaan tehneet», sanoi hän itsekseen,
»kun olemme määritelleet puhtauden pelkäksi ulkonaiseksi asiaksi!
Säilyykö kastini tosiaankin puhtaana, jos syön muhamettilaisraukkoja
kiduttavan miehen minulle tarjoamaa ruokaa, ja häviääkö se
sellaisen henkilön luona, joka ei ainoastaan ole jakanut heidän
onnettomuuksiansa, vaan on vielä tarjonnut suojan eräälle heistä
hylkiöksi joutumisen uhalla? Olipa lopullinen päätelmä mikä tahansa,
minä en voi nyt hyväksyä sellaista ratkaisua.»
Parturi oli ihmeissään, kun näki Goran palaavan yksin. Gora otti ensi
työkseen parturin juoma-astian, puhdisti sen huolellisesti ja ammensi
siihen raitista vettä lähteestä. Juotuaan hän sanoi: »Jos teillä
on riisiä, antanette minulle hieman keittääkseni.» Isäntä kiiruhti
hankkimaan kaikkea tarvittavaa, Gora valmisti ja nautti ateriansa ja
sanoi: »Minä jään vähäksi aikaa teidän luoksenne.»
Parturi joutui ihan ymmälle, laski kämmenensä rukoillen yhteen ja
virkkoi: »Tunnen itseni tosiaankin onnelliseksi siitä, että tahdotte
alentua täällä viipymään, mutta tätä taloa vartioi poliisi, ja jos
teidät löydetään täältä, voi koitua ikävyyksiä.»
»Poliisi ei uskalla tehdä mitään pahaa minun täällä ollessani — ja jos
tekeekin, niin minä suojelen teitä.»
»Ei, ei», pyysi parturi. »Heittäkää se ajatus, minä rukoilen teitä. Jos
yritätte minua puolustaa, olen auttamattomasti hukassa. Ne luulevat
minun tahtovan tuottaa heille vaikeuksia kutsumalla vieraan heidän
rikostensa todistajaksi. Toistaiseksi minun on onnistunut heistä
selviytyä, mutta jos kerran olen merkitty mies, niin minun täytyy
lähteä, ja silloin joutuu koko kylä tuhon omaksi.»
Goran, joka oli viettänyt koko ikänsä kaupungissa, oli vaikea käsittää
miehen pelkoa. Hän oli aina uskonut, että tarvitsi vain rohkeasti
puolustaa oikeutta voittaakseen pahan. Hänen velvollisuudentuntonsa
esti häntä ajattelemastakaan jättää nämä onnettomat kyläläiset oman
onnensa nojaan. Mutta parturi lankesi polvilleen hänen eteensä ja
tarttui hänen jalkoihinsa lausuen: »Te, jalo herra, olette suvainnut
bramaanina tulla vieraakseni, — kun pyydän teitä poistumaan, teen
itseni syypääksi todelliseen rikokseen. Mutta kun näen teidän
tosiaankin meitä säälivän, uskallan teille sanoa, että jos yritätte
millään tavoin vastustaa poliisivallan sortoa, minun talossani
ollessanne, niin syöksette minut vain onnettomuuteen.»
Gora oli harmissaan parturin käytöksestä, jota hän piti järjettömästä
pelkuruudesta johtuvana, ja poistui hänen luotansa samana iltapäivänä.
Hänestä tuntui kerrassaan vastenmieliseltäkin, että oli nauttinut
ruokaa tuon kelvottoman uskonluopion katon alla! Uupuneena ja pahoilla
mielin hän saapui illan suussa tehtaalle. Ramapatia ei siellä enää
ollut; hän oli syötyään viipymättä lähtenyt Kalkuttaan.
Madhav Tšatterži osoitti Goralle mitä suurinta kunnioitusta ja kutsui
häntä vieraakseen, mutta Gora oli yhä vihaisissa mietteissään ja
tiuskaisi hänelle: »En huoli tarjoamaanne vettäkään!»
Kun hämmästynyt Madhav tiedusteli syytä, Gora alkoi ankarasti nuhdella
häntä hänen mieltäkuohuttavien sortotoimenpiteittensä vuoksi ja
kieltäytyi istuutumasta.
Poliisipäällikkö istui pehmeässä sohvassa tuprutellen savuja
piipustansa. Goran lausuttua nuhtelunsa hän nousi ja kysyi karusti:
»Mikä hitto sinä olet ja mikä sinut tänne toi?»
»Ah, arvatenkin poliisipäällikkö?» lausui Gora vastaamatta mitään
hänelle esitettyyn kysymykseen. »Tahdon teille huomauttaa, että olen
tutustunut kaikkiin toimiinne Ghosipurassa. Ellette ala käyttäytyä
paremmin, niin —»
»Sinä annat hirttää meidät kaikki, eikö niin?» ivaili poliisipäällikkö
ystävänsä puoleen kääntyen. »Siinäpä hävytön vintiö. Minä luulin sitä
kerjäläiseksi, mutta katsokaahan hänen silmiänsä! — Hoi, tänne!» huusi
hän eräälle miehistään.
Madhav oli hämillään, tarttui poliisipäällikön käteen ja pyysi: »Minä
pyydän teitä, menetelkää hillitysti. — Älkää loukatko herrasmiestä!»
»Onpa hyväkin herrasmies!» singahdutti poliisipäällikkö. »Mikä oikeus
hänellä on siten teitä loukata? Eikö se ollut herjausta?»
»Eihän se, mitä hän sanoi, ollut aivan aiheetonta, joten emme huoli
siitä vihastua», virkkoi Madhav tekohurskaasti. »Minä olen syntieni
tähden indigonviljelijäin asiamiehenä, — mitäpä minusta voitaisiinkaan
sanoa parempaa? Äläkä pane pahaksesi sinäkään, vanha veikko, mutta
eihän siinä ole mitään enempää solvausta, vaikka nimittääkin
poliisipäällikköä saatanan lähettilääksi! Tiikerien asiana on tappaa
ja syödä saaliinsa, ja niinmuodoin olisi mieletöntäkin nimittää heitä
lempeyden esikuviksi. — Niinpä niin, siinä sitä ollaan, jotenkinhan
kumminkin on elettävä ja toimeen tultava!»
Kukaan ei ollut milloinkaan nähnyt Madhavin vihastuvan, ellei hänelle
koitunut siitä hyötyä. Kukapa voikaan ennakolta sanoa, millainen
henkilö saattoi olla avuksi ja millainen voi tehdä vahinkoa? Niinpä hän
aina pohtikin asiaa puolesta ja vastaan, ennenkuin päätti loukata tai
solvata toista. Hän ei halunnut tuhlata suotta tarmoansa.
»Kuulehan, _babu»_, virkkoi sitten poliisipäällikkö Goralle. »Me olemme
tulleet tänne täyttämään hallituksen määräyksiä. Jos yrität sekaantua
asiaan, astut jalkasi kiehuvaan veteen, sen voin sinulle vakuuttaa!»
Gora lähti ulos mitään vastaamatta, mutta Madhav tuli hänen jäljessään
ja sanoi: »Se, mitä sanotte, on aivan totta; me teemme teurastajan
töitä, ja on epäilemättä synti ja häpeä istua tuon konnamaisen
poliisipäällikön kanssa saman katon alla! En voi puhuakaan kaikesta
siitä vääryydestä, jota olen johtunut tekemään tuon miehen tähden.
Mutta se ei kestä enää kauan. Muutamassa vuodessa ansaitsen niin
paljon, että voin maksaa tyttäreni naittamisesta koituvat kustannukset,
ja sitten siirryn eukkoineni viettämään hurskasta elämää Benaresiin.
Minua alkaa väsyttää tällainen homma — toisinaan tekee mieli hirttää
itsensä päästäkseen siitä kerrassaan! Mutta missä aiottekaan viettää
yönne? Miksi ette aterioi minun kanssani ja jää tänne yöksi. Minä pidän
teistä erikoista huolta, niin ettei teidän tarvitse nähdäkään tuota
konnaa.»
Gora oli tavallista nälkäisempi, koska oli tänä ilkeänä päivänä syönyt
erittäin vähän, mutta koko hänen olemuksensa oli täynnä närkästystä,
joten hänen oli mahdoton jäädä taloon muitta mutkitta. Hän pyysi
anteeksi sanoen lupautuneensa jonnekin muualle.
»Sallikaa minun ainakin lähettää lyhty teidän mukananne», virkkoi
Madhav.
Mutta Gora poistui nopeasti, vastausta odottamatta, ja Madhav palasi
sisään ja sanoi poliisipäällikölle: »Tuo mies varmaan antaa meidät
ilmi, vanha veikko. Teidän sijassanne lähettäisin ennakolta jonkun
rauhantuomarin luo.»
»Minkätähden?» kysyi poliisipäällikkö.
»Varoittamaan häntä», selitti Madhav. »Sanomaan hänelle, että täällä
kiertelee eräs nuori babu, joka haeskelee todistajia teitä vastaan.»