Eräänä sunnuntaiaamuna Anandamoji ja Sasi parhaillaan leikkelivät
betelpähkinöitä, kun samassa astui huoneesen Binoi. Sasi lähti
häpeissään pakoon sirottaen pähkinät sylistään pitkin permantoa.
Anandamoji hymyili.
Binoin tapana oli suhtautua ystävällisesti kaikkiin, ja Sasin kanssa
hän oli aina ollut erikoisen hyvissä suhteissa. He kiusoittelivat
toisiaan alinomaa. Sasi oli keksinyt piilottaa Binoin jalkineet ja
luovuttaa ne takaisin ainoastaan sillä ehdolla, että sai kuulla
kerrottavan sadun, ja Binoi puolestaan kosti keksimällä satuja, jotka
ankarasti liioitellen kuvailivat Sasin oman elämän tapahtumia. Se
olikin asianmukainen rangaistus: Sasi yritti aluksi päästä asiasta
syyttämällä kertojaa valheellisuudesta, sitten väittämällä vastaan
äänekkäämmin kuin kertoja ja pakenemalla huoneesta minkä ennätti.
Toisinaan hän yritti hankkia itselleen korvausta sepittämällä
samanlaisia Binoita koskevia tarinoita, mutta hän ei kyennyt
kekseliäisyydessä kilpailemaan vastustajansa kanssa.
Olipa muuten miten tahansa, joka kerta, kun Binoi saapui taloon,
Sasi jätti kaikki ja tuli juosten hänen luoksensa leikkiä laskemaan.
Toisinaan hän kiusasi Binoita niin ankarasti, että Anandamojin täytyi
häntä nuhdella, mutta syy ei ollut yksin hänen: Binoi etsi kiistaa niin
menestyksellisesti, että hänen oli mahdoton itseänsä hillitä.
Kun siis samainen Sasi nyt itsetietoisesti pakeni huoneesta Binoin
tullessa, niin Anandamoji tosin hymyili, mutta hänen hymynsä ei ollut
iloinen.
Binoita itseäänkin tämä vähäpätöinen tapahtuma hämmästytti siinä
määrin, että hän istui vähän aikaa sanaakaan virkkamatta. Hän käsitti
yht'äkkiä, kuinka luonnoton tämä uusi suhde Sasiin todellisuudessa oli.
Suostuessaan ehdotettuun liittoon Binoi oli ajatellut ainoastaan Goran
ja itsensä välillä vallitsevaa ystävyyttä, mutta ei ollut milloinkaan
selvästi kuvannut mieleensä, mitä asia merkitsi toisissa yhteyksissä.
Sitäpaitsi Binoi oli monet kerrat kirjoittanut sanomalehteen siitä
seikasta, että avioliitto on maassamme ensi sijassa yhteiskunnallinen
asia, ei persoonallinen, ja hän itsekään ei ollut koskaan liittänyt
siihen mitään henkilökohtaisia myötä- tai vastatuntoja. Nyt, nähdessään
Sasin pakenevan tulevan puolisonsa lähestyessä, häveliäisyyden ajamana,
Binoi alkoi aavistaa, millaisiksi heidän suhteensa tulevaisuudessa
muodostuisivat.
Havaitessaan, kuinka pitkälle Gora oli hänet saanut vedetyksi vastoin
hänen omaa tahtoansa, Binoi oli vihoissaan ystävälleen ja moitti
itseänsäkin. Ja muistaessaan, kuinka Anandamoji oli alun pitäen
kehoittanut häntä olemaan ehdotukseen suostumatta, Binoi ihaili häntä
sydämestään ja ihmetteli hänen havaintojensa terävyyttä.
Anandamoji ymmärsi, mitä Binoin sielussa tapahtui, tahtoi kääntää hänen
ajatuksensa toisille urille ja sanoi: »Kuulehan Binoi, minä sain eilen
kirjeen Goralta.»
»Mitä hän kirjoittaa?» kysyi Binoi hieman hajamielisesti.
»Ei paljoakaan itsestään», vastasi Anandamoji. »Mutta hän kirjoittaa
suruissaan maamme köyhän kansan kohtalosta. Hän kuvailee laajasti niitä
vääryyksiä, joita Ghosipura nimisen kylän viranomaiset jatkuvasti
harjoittavat.»
Binoi tunsi olevansa kiihtyneellä vastustuskannalla Goraan nähden ja
sanoi hieman kärsimättömästi: »Gora näkee aina toisten vikoja; hän
antaa anteeksi kaikki ne yhteiskunnalliset vääryydet ja loukkaukset,
joita joka päivä kohdistamme omiin maanmiehiimme, ja nimittää niitä
ansiokkaiksi teoiksi!»
Anandamoji hymyili nähdessään Binoin asettuvan vastustuskannalle
saadakseen kolahduttaa Goraa, mutta ei virkkanut mitään.
Binoi jatkoi: »Kuulehan, äiti, sinä hymyilet ja ihmettelet, minkätähden
olen yht'äkkiä närkästynyt. Minä kerron, mikä minua suututtaa. Eräänä
päivänä Sudhir vei minut erään ystävänsä luo maaseudulle. Kun lähdimme
Kalkuttasta, alkoi sataa, ja kun juna pysähtyi vaihdeasemalla, näin
erään eurooppalaispukuisen bengalilaisen seisovan asemasillalla
sateenvarjo levitettynä ja odottaen junasta tulevaa vaimoansa.
Vaimolla oli pieni lapsi käsivarrellaan, ja hän yritti suojata lasta
hartiahuivillaan seisoessaan sateessa asemasillalla, vilusta ja
arkuudesta väristen. Kun näin miehen seisovan siinä häikäilemättä
sateenvarjonsa suojassa ja vaimonkin suhtautuvan asiaan ikäänkuin se
olisi täysin luonnollinen — kukaan muukaan läsnäolijoista ei näyttänyt
huomaavan siinä mitään vikaa — niin minusta tuntui, ettei koko
Bengalissa ole yhtään ainoata naista, rikasta tai köyhää, joka olisi
millään tavoin suojattu helteeltä enempää kuin sateeltakaan. Siitä
hetkestä lähtien päätin olla milloinkaan enää lausumatta sitä valhetta,
että me kohtelemme naisiamme erittäin kunnioittavasti, pidämme heitä
hyvinä enkeleinämme, jumalattarinamme ja niin edespäin!»
Binoi vaikeni äkkiä havaitessaan, että hänen tunteensa olivat saaneet
hänet koroittamaan ääntänsä. Hän päätti esityksensä tavalliseen
sävyynsä: »Äiti, sinä kenties ajattelet, että pidän sinulle luentoa,
kuten muuten on toisinaan tapanani. Olen kenties tottunut puhumaan
ikäänkuin pitäisin luentoa, mutta se ei ole nyt tarkoitukseni. Minä en
ole milloinkaan ennen käsittänyt, kuinka tärkeät naiset ovat maallemme.
En ole tullut heitä ajatelleeksikaan. — Mutta enpä tahdo jutella paljoa
enempää nyt, äiti. Puhun niin paljon, ettei kukaan usko sanojeni
ilmaisevan omia ajatuksiani. Tulevaisuudessa olen varovaisempi!» Yhtä
äkillisesti kuin oli tullut, Binoi poistuikin, uuden tunneliikuntonsa
valtaamana.
Anandamoji kutsui Mohimin ja sanoi: »Binoin ja Sasin avioliitosta ei
tule milloinkaan totta.»
»Miksi ei?» kysyi Mohim. »Eikö se sinua miellytä?»
»Ei. Minä vastustan aietta, koska tiedän, ettei se milloinkaan toteudu;
mitäpä muuta syytä minulla olisi olla vastaan?»
»Gora on suostunut, samoin Binoi; miksi siitä ei tulisi mitään? Vaikka
selväähän on, että jos sinä asiaa moitit, niin Binoi ei milloinkaan
mene hänen kanssaan naimisiin.»
»Minä tunnen Binoin paremmin kuin te.»
»Paremmin kuin Gora?»
»Niin; tunnen hänet perinpohjaisemmin kuin Gora, ja siitä syystä
minusta tuntuu, asiaa joka taholta pohdittuani, ettei minun tule antaa
suostumustani.»
»Olkoon niin; mutta odotetaan sentään, kunnes Gora palaa.»
»Kuulehan, Mohim, mitä sinulle sanon. Jos yrität väkisin johtaa asiaa
kauemmaksi, niin siitä syntyy vain ikävyyttä, usko minua. Minä toivon,
ettei Gora enää puhu Binoille tästä asiasta.»
»Hyvä, saadaanpa nähdä», virkkoi Mohim, pisti poskeensa mällin ja lähti
huoneesta.