Oli päätetty, että Binoin tuli dramaattiseen tapaan lausua Drydenin
runoelma »Soiton voima» ja että tyttöjen piti asianmukaisissa puvuissa
esittää runoelmassa esiintyviä aiheita. Sitäpaitsi piti tyttöjen
esittää englanninkielisiä lauluja ja lausuntakappaleita.
Baroda-rouva oli kerran toisensa jälkeen vakuuttanut Binoille, että
hänet harjoitettaisiin hyvin tehtäviinsä. Hän itse tosin ei osannut
paljoakaan englanninkieltä, mutta hänen tuttavapiirissään oli pari
kolme asiaan hyvin perehtynyttä henkilöä. Mutta kun harjoitukset
sitten pidettiin, niin Binoi hämmästytti noita asiantuntijoita
lausunnallaan, ja Baroda jäi kerrassaan vaille tämän alokkaan
harjoittamisesta koituvaa iloa. Niidenkin, jotka eivät aikaisemmin
olleet pitäneet Binoita minään erikoisena, oli pakko häntä kunnioittaa,
kun huomasivat, kuinka etevästi hän käytteli englanninkieltä. Itse
Haran kehoitti Binoita tilaisuuden sattuessa sepittämään artikkeleja
hänen sanomalehteänsä varten, ja Sudhir alkoi ahdistaa häntä pitämään
englanninkielen luentoja ylioppilaiden seurassa.
Lolita oli omituisessa mielentilassa. Toisaalta hän oli mielissään
siitä, että Binoi oli siinä määrin riippumaton kenenkään muun
avustuksesta, mutta toisaalta hän kumminkin tunsi itsensä
loukkaantuneeksi. Hänen mieltänsä kuohutti se ajatus, että Binoi omien
voimiensa tunnossa voisi lakata toivomasta voivansa oppia jotakin
heiltä.
Lolita ei itsekään käsittänyt, mitä hän Binoista tahtoi ja miten
voisi jälleen saavuttaa mielentyyneyden. Siitä johtui, että
hänen tyytymättömyytensä alkoi ilmetä kaikissa pienimmissäkin
yksityisseikoissa ja kohdistui aina Binoihin. Lolita ymmärsi
varsin hyvin, ettei sellainen menettely ollut oikeamielistä eikä
kohteliastakaan. Se pahoitti hänen mieltänsä, ja hän yritti parhaansa
mukaan pidättyä, mutta pienimmänkin aiheen nojalla sai jokin sisäinen
ärsytys äkkiä hänet valtoihinsa ja hän tuiskahti jälleen tavalla, jota
ei kyennyt itsekään puolustamaan.
Aluksi hän oli ahdistellut Binoita, kunnes tämä suostui ottamaan osaa
näytelmään, ja nyt hän teki parhaansa saadakseen hänet siitä luopumaan.
Mutta kuinka olisikaan Binoi voinut vetäytyä pois asiain tällä kannalla
ollen kumoamatta samalla koko suunnitelmaa? Sitäpaitsi oli luultavasti
hänen omien kykyjensä ilmitulo vaikuttanut siihen suuntaan, että hän
itsekin oli kerrassaan innostunut.
Vihdoin Lolita eräänä päivänä sanoi äidilleen: »Minä en tosiaankaan voi
enää jatkaa näitä harjoituksia!»
Baroda-rouva tunsi toisen tyttärensä liiankin hyvin ja kysyi häneltä
harmistuneena: »Miksi et, mikä sinua nyt vaivaa?»
»En voi, siinä kaikki», vastasi Lolita. Asian laita oli tosiaankin
niin, että siitä hetkestä, jolloin ei enää käynyt päinsä pitää Binoita
aloittelijana, Lolita oli ollut aivan haluton lausumaan kappalettaan
tai harjoittelemaan esitettäväänsä osaa Binoin läsnäollessa.
Hän harjoitteli yksin, toisten joutuessa siten kärsimään suurta
hankaluutta; mutta asiaa ei käynyt auttaminen; toisten täytyi myöntyä
ja pitää harjoituksiaan niinkuin parhaiten osasivat.
Mutta kun Lolita vihdoin selitti aikovansa jäädä kerrassaan pois,
Baroda joutui ihan ymmälle. Hän tiesi varsin hyvin, etteivät hänen omat
sanansa tai tekonsa voineet mitään tehota, ja niin hänen oli pakko
etsiä Pareš Babun apua.
Vaikka Pareš Babu ei muuten sekaantunutkaan tytärtensä myötä- ja
vastatuntoja koskeviin vähäpätöisempiin asioihin, hänen oli kuitenkin
tällä kertaa käytävä sovittelemaan, sillä herra tuomarille oli annettu
varma lupaus ja asian uutta järjestelyä varten oli ylen vähän aikaa.
Hän siis kutsui Lolitan luoksensa, laski kätensä hänen päälaelleen ja
sanoi: »Kuulehan, Lolita, eikö olisi väärin, jos nyt kieltäytyisit?»
»Minä en voi, isä», virkkoi Lolita itkunsekaisin äänin. »En tosiaankaan
voi.»
»Eihän ole sinun vikasi, ellet kykene siitä hyvin suoriutumaan», sanoi
Pareš Babu. »Mutta jos kerrassaan kieltäydyt, teet varmaan väärin.»
Lolita seisoi allapäin isän jatkaessa: »Kuulehan, kultaseni, jos kerran
olet ottanut asian velvollisuudeksesi, niin sinun tulee se suorittaa.
Nyt ei ole aika yrittää ja luopua yrityksestä vain sen vuoksi, että
ylpeys tulee loukatuksi. Jos ylpeys kärsiikin, etkö voi sitä sietää,
kun tiedät tekeväsi velvollisuutesi? Etkö tahdo koettaa, rakkaani?»
»Tahdon», vastasi Lolita kohottaen kasvonsa.
Samana iltana hän suoritti erikoisen ponnistuksen, karkoitti kaiken
Binoin läsnäolosta johtuvan epäröinnin ja alkoi esittää osaansa
innokkaasti, melkeinpä uhmatenkin. Binoi kuuli ensi kertaa hänen
lausuvan ja joutui tosiaankin ihmettelemään hänen voimakasta ja
täsmällistä ääntämistänsä ja sitä vaikuttavaa ja epäröimätöntä tapaa,
jolla hän tulkitsi runon ajatusta. Hän oli iloisempi kuin olisi voinut
edellyttää, ja Lolitan ääni kaikui hänen korvissaan vielä kauan
lausunnan päätyttyä. Hyvä lausuja vaikuttaa kuulijoihin omituisen
tenhoisasti, — runoelma luo oman viehätyksensä lausujan mieleen,
niinkuin kukat niihin oksiin, joissa kukkivat. Ja siitä lähtien Binoi
voi ajatella Lolitaa ainoastaan runouden ympäröimänä.
Tähän saakka Lolita oli alinomaa kiusoitellut Binoita terävällä
kielellään, ja niinkuin käsi aina etsii sitä kohtaa, jota kirvelee,
niin oli Binoinkin ollut mahdoton havaita Lolitassa muuta kuin hänen
purevat sanansa ja ivalliset hymynsä. Lolitaa ajatellessaan Binoi
oli pyrkinyt vain saamaan selville, mistä syystä hän sanoi niin tai
näin, ja mitä salaperäisemmältä hänen tyytymättömyytensä oli tuntunut,
sitä uutterammin se oli Binoin ajatuksia askarruttanut. Se oli usein
ollut hänen ensimmäisenä ajatuksenaan aamulla herätessä, ja Pareš
Babun taloon mennessään hän oli peloissaan miettinyt, millaisessa
mielentilassa Lolita nyt oli. Joka kerta, kun Lolita oli esiintynyt
ystävällisenä, Binoin sydämestä oli vierähtänyt suunnaton taakka, ja
hän oli ryhtynyt pohtimaan, miten voisi saada sellaisen mielialan
säilyväksi, — joskin tämän ongelman ratkaiseminen ilmeisesti oli
hänelle ylivoimainen.
Siitä johtui, että kaikkien noiden päivien sielullisen levottomuuden
jälkeen Lolitan lausunta vaikutti häneen erinomaisen voimakkaasti,
jopa niin, ettei hän keksinyt sanoja ilmaistakseen tuntemaansa iloa.
Mutta hän ei uskaltanut virkkaa Lolitalle mitään, koska oli aivan
epävarmaa, ilahduttaisiko kiitos häntä, sopisiko sellainen tavanomainen
syyn ja seurauksen toisiinsa liittäminen Lolitan ollessa kysymyksessä,
— pikemmin oli otaksuttavaa, ettei se kävisi päinsä, ja syynä oli
nimenomaan sen tavallisuus! Binoi siis meni Baroda-rouvan luo ja kertoi
hänelle, millaista ihastusta hänessä oli herättänyt Lolitan lausunta,
ja Baroda alkoi siitä hetkestä pitää Binoita entistäkin viisaampana ja
älykkäämpänä.
Toisella taholla asia vaikutti yhtä merkillisesti. Kun Lolita havaitsi
lausuntansa onnistuneen, havaitsi voittaneensa vaikeudet niinkuin kelpo
venhe voittaa vastustelevat aallot, niin Binoihin kohdistuva ärtyisyys
kerrassaan hävisi ja hän ei enää ollenkaan halunnut miestä kiusoitella.
Hän alkoi käydä harjoituksissa aivan ahkerasti ja kiintyi yhä enemmän
Binoihin. Hän ei edes arastellut kysyä Binoilta neuvoa.
Lolitan suhtautumisen siten muuttuessa Binoi tunsi kiviharkon
vierähtävän rinnaltansa. Hän tunsi mielensä niin kevyeksi, että
halusi lähteä Anandamojin luo ja tehdä hänelle entisiä lapsellisia
kepposiansa. Hänen mieleensä kertyi paljon ajatuksia, joista hän olisi
halunnut keskustella Sutšaritan kanssa, mutta viimeksimainittu oli
tuskin koskaan näkyvissä.
Binoi jutteli Lolitan kanssa milloin vain tilaisuutta tarjoutui,
mutta tunsi kuitenkin, että oli yhä oltava varsin varovainen. Hän
tiesi, kuinka kriitillisesti Lolita oli suhtautunut häneen ja hänen
ystäväänsä, ja keskustelu ei ottanut oikein sujuakseen.
Toisinaan Lolita sanoi hänelle: »Minkätähden puhutte ikäänkuin kirjasta
lukisitte?» Siihen Binoi vastasi: »Olen viettänyt ikäni kaiken lukien,
joten mieleni lienee kuin painettu kirjan sivu.»
Lolita sanoi jälleen: »Älkää yrittäkö puhua niin hyvin; sanokaa vain,
mitä todella ajattelette. Te puhutte niin kauniisti, että tulee
ajatelleeksi teidän esittävän jonkun toisen henkilön ajatuksia.»
Kun siis jokin ajatus ilmaantui Binoin mieleen sievänä,
säännönmukaisena lauseena, hän koki keskittää ja yksinkertaistaa sitä,
ennenkuin sen Lolitalle lausui, ja jos hänen esitykseensä sattui
pujahtamaan jokin kuvalause, hän tunsi itsensä kerrassaan masentuneeksi.
Lolita itse oli kirkastunut, ikäänkuin jokin käsittämätön pilvi
olisi vihdoin hälvennyt. Baroda-rouvakin oli ihmeissään huomatessaan
muutoksen. Lolita ei enää ollut vastahakoinen kuten ennen, ei keksinyt
enää alinomaisia estelyjä, vaan yhtyi auliisti kaikkeen, mitä
suunniteltiin, vieläpä esitti ylen runsaasti näytelmää koskevia omia
ehdotuksiaankin. Tässä suhteessa Barodan omaa ylenpalttisuutta jossakin
määrin hillitsi hänen taipumuksensa säästäväisyyteen, joten tyttären
innostuksesta oli hänelle nyt sama vastus kuin aikaisemmin hänen
osoittamastaan harrastuksen puutteesta.
Lolita, joka oli vereksen innostuksensa valtaama, lähti usein
Sutšaritan luo kiihkeästi odottaen osanottoa, mutta vaikka Sutšarita
nauroi ja jutteli hänen kanssaan, Lolita sittenkin tunsi jollakin
tavoin turtuvansa hänen läsnäollessaan ja palasi joka kerta
jonkinlaisin pettymyksen tuntein.
Eräänä päivänä hän meni Pareš Babun luo ja sanoi: »Kuulehan, isä, ei
ole kaunista, että _didi_ istuu yksin kirjoineen, kun me muut aherramme
esityksiä valmistaen. Minkätähden hän ei tule mukaan?»
Pareš Babu oli itsekin huomannut Sutšaritan pysyttelevän loitolla
toisista ja oli pelännyt sellaisen mielialan koituvan hänen
vahingokseen. Lolitan asiasta puhuessa Pareš Babu päätteli, että ellei
Sutšaritaa saataisi toisten mukaan, sellainen eristäytyminen voisi
muuttua tavaksi. Hän sanoi Lolitalle: »Minkätähden et puhu asiasta
äidille?»
»Minä puhun äidille, mutta sinun täytyy häntä kehoittaa, muuten hän ei
missään tapauksessa suostu», sanoi Lolita.
Kun Pareš Babu vihdoin puhui Sutšaritalle, hän hämmästyi ja ilahtui
huomatessaan, ettei Sutšarita ollenkaan estellyt, vaan suostui
mielellään hänelle suunniteltuun tehtävään.
Sutšaritan tultua jälleen toisten seuraan Binoi yritti keskustella
hänen kanssaan yhtä tutunomaisesti kuin ennenkin, mutta tuntui
tapahtuneen jotakin, mikä oli auttamattomana esteenä. Sutšaritan
silmissä oli sellainen etäisyyteen uppoutuva katse ja hänen ilmeensä
oli niin itseensäkeräytynyt, ettei Binoi uskaltanut tungetella. Hänen
käytöksessään oli aina ollut jotakin torjuvaa, mikä nyt korostui
huolimatta siitä, että hän otti osaa harjoituksiin. Hän suoritti osansa
ja poistui huoneesta. Ja siten hän loittoni yhä kauemmaksi Binoista.
Goran ollessa poissa Binoi voi entistä vapaammin tutustua Pareš
Babun perheeseen, ja mitä enemmän hän palautui omaan todelliseen
olemukseensa, sitä enemmän he kaikki kiintyivät häneen ja sitä enemmän
hän itse nautti tästä ennen tuntemattomasta, avartuvasta vapaudestansa.
Asiain tällä kannalla ollen hän havaitsi Sutšaritan yhä loittonevan.
Jonakin toisena aikana olisi sellaisen menetyksen tuottama tuska ollut
vaikea kestää, mutta nyt hän sieti sen vaikeudetta.
Omituista oli, että Lolita, joka hyvin huomasi tuon Sutšaritassa
tapahtuvan muutoksen, ei ollut siitä ollenkaan huolissaan, kuten
epäilemättä olisi ollut aikaisemmin laita. Johtuiko se kenties siitä,
että näytelmään ja lausuntarunoihin kohdistuva innostus oli hänet
kerrassaan vallannut?
Kun Haran sai kuulla Sutšaritan ottavan osaa esityksiin, innostui
hänkin. Hän tarjoutui itse lausumaan kappaleen _Kadotetusta
paratiisista_ ja pitämään musiikin viehätysvoimaa koskevan lyhyen
esitelmän, joka oli oleva jonkinlainen johdanto Drydenin runoelmaan.
Tämä ehdotus ei ollut enempää Baroda-rouvan kuin Lolitankaan mieleen,
mutta Haran oli jo kirjoittanut mr Brownlow'lle ja sopinut asiasta. Kun
siis Lolita vihjaisi, että mr Brownlow voisi moittia ohjelmaa liian
pitkäksi, Haran vaiensi hänet voitonriemuisesti vetäen taskustaan mr
Brownlow'n kiitoskirjeen,
Kukaan ei tietänyt, milloin Gora palaisi retkeltänsä. Vaikka Sutšarita
oli päättänyt olla asiaa ajattelematta, hän kuitenkin toivoi joka
päivä hänen palaavan. Sutšaritan siten kipeästi tuntiessa Goran
välinpitämättömyyden ja oman mielensä tottelemattomuuden ja pelokkaasti
etsiessä jotakin keinoa pelastuakseen tästä tilasta Haran tuli jälleen
ja pyysi Pareš Babua Jumalan nimessä määräämään päivän kihlajaisia
varten.
»Avioliiton solmimiseen on vielä aikaa», huomautti Pareš Babu.
»Pidättekö viisaana lupautua näin varhain?»
»Minä pidän erittäin tärkeänä meille kummallekin», vastasi Haran,
»että olemme ennen naimisiinmenoa joitakin aikoja siten toisiimme
liitetyt. On hyväksi sieluillemme, jos ne tulevat sellaiseen henkiseen
heimoussuhteeseen, joka siltana johtaa ensi tutustumisestamme
avioelämään, — suhteeseen, jossa ei ole velvollisuuksien siteitä.»
»Olisi parasta tiedustella Sutšaritan mieltä», ehdotteli Pareš Babu.
»Onhan hän jo asiaan suostunut», huomautti Haran.
Pareš Babu kuitenkin yhä epäili Sutšaritan todellisia Haraniin
kohdistuvia tunteita, kutsutti hänet luoksensa ja kertoi Haranin
ehdotuksesta, Sutšarita oli sellaisessa mielentilassa, että hän
tarttui millaiseen oljenkorteen tahansa saavuttaakseen rauhansa,
ja suostui niin auliisti ja epäröimättä, että kaikki Pareš Babun
epäilykset haihtuivat. Hän kehoitti jälleen Sutšaritaa ottamaan hyvin
huomioon koko sen vastuunalaisuuden, joka liittyy pitkäaikaiseen
kihloissaolemiseen, ja kun Sutšarita ei sittenkään esittänyt mitään
vastaväitettä, päätettiin kihlauspäivä määrättäväksi kohta mr
Brownlow'n järjestämien juhlallisuuksien jälkeen.
Tämän jälkeen Sutšaritasta tuntui joitakin aikoja siltä, kuin hänen
ajatuksensa olisivat pelastuneet jonkin nielevän lohikäärmeen kidasta,
ja hän päätti uutterasti valmistautua palvellakseen Brahma Samadžia
menemällä naimisiin Haranin kanssa. Hän päätti lukea Haranin kanssa
joka päivä englantilaisia uskonnollisaiheisia teoksia voidakseen
muovata elämänsä Haranin periaatteiden mukaiseksi ja koki kohottavaa
tunnetta siten omaksuttuaan vaikean, jopa epämieluisankin tehtävän.
Hän ei ollut pitkiin aikoihin lukenut sitä lehteä, jonka toimittaja
Haran oli. Päätöksensä tehtyään hän seuraavana päivänä sai tuoreen
lehden, luultavasti toimittajan itsensä lähettämänä. Sutšarita otti
lehden huoneeseensa ja istuutui lukemaan sitä alusta loppuun asti,
ikäänkuin jotakin uskonnollista velvollisuutta suorittaen, nöyrän
oppilaan tavoin valmiina kätkemään sydämeensä kaiken siihen sisältyvän
opetuksen.
Mutta toisinpa kävi: hän ajoi karille kuin laiva täysin purjein.
Lehdessä oli kirjoitelma nimeltä »Taaksensakatsomisen tauti», jossa
kiihkeästi ahdisteltiin niitä ihmisiä, jotka nykyajassa eläen alinomaa
kääntävät kasvonsa kohti menneisyyttä. Asia ei ollut huonosti
perusteltu — Sutšarita oli haeskellut aivan samoja todisteita —
mutta kirjoitelmaa lukiessaan Sutšarita huomasi helposti, että
hyökkäyksen esineenä oli Gora. Hänen nimeänsä tosin ei ollut mainittu
eikä hänen kirjoituksiinsa sanallakaan viitattu, mutta ilmeistä
oli, että samoinkuin sotilas iloitsee nähdessään jokaisen ampumansa
luodin surmaavan ihmisen, samoin ilmeni tässä kirjoitelmassa ilkeätä
mielihyvää, koska jokainen sana haavoitti elävää henkilöä.
Kirjoituksen koko sävy oli Sutšaritasta sietämätön, ja hänen teki
mieli repiä jokainen sen väite riekaleiksi. Hän sanoi itsekseen:
»Gourmohan Babu olisi voinut murskata tämän kirjoituksen pelkäksi
tomuksi!» Hänen niin sanoessaan Goran säteilevät kasvot näkyivät hänen
silmiinsä ja valtava ääni kaikui hänen korvissaan. Tuon kuvan ja tuon
tavallisuudesta poikkeavan äänen rinnalla kirjoitus ja sen sepittäjä
näyttivät niin halveksittavilta ja mitättömiltä, että Sutšarita heitti
lehden lattialle.
Ensi kerran pitkästä ajasta Sutšarita sitten tuli istumaan Binoin
viereen ja virkkoi keskustelun aikana: »Miten olikaan niiden
sanomalehtinumeroiden laita, joissa on teidän ja teidän ystävänne
kirjoitelmia? Ettekö luvannut tuoda niitä luettavakseni?»
Binoi ei kertonut hänelle, ettei ollut uskaltanut täyttää lupaustansa,
koska oli huomannut Sutšaritassa tapahtuneen muutoksen. Hän sanoi vain:
»Olen säilyttänyt ne kaikki teitä varten ja tuon ne tänne huomenna.»
Seuraavana päivänä Binoi toi kantamuksen aikakaus- ja sanomalehtiä ja
antoi ne Sutšaritalle. Mutta ne saatuaan Sutšarita ei niitä lukenut,
vaan piilotti ne laatikkoon. Hän ei lukenut niitä, koska hänen
teki ylen tulisesti mieli niitä lukea. Hän etsi vielä kerran lepoa
kapinoivalle sydämelleen estämällä sitä häiriytymästä ja pakottamalla
sitä alistumaan Haranin ehdottomaan herruuteen.