Sutšarita rukoili useina päivinä pitkät ajat ja näytti yhä enemmän
kaipaavan Pareš Babun tukea. Eräänä päivänä, kun Pareš Babu oli yksin
huoneessaan lukemassa, Sutšarita tuli ja istuutui rauhallisesti hänen
viereensä. Pareš Babu laski kirjan kädestään ja kysyi: »Mitä nyt, Radha
kultaseni?»
»Ei mitään, isä», vastasi Sutšarita alkaen järjestellä
kirjoituspöydällä olevia kirjoja ja papereita, vaikka kaikki olikin
paikoillaan. Vähän ajan kuluttua hän kysyi: »Isä, miksi et enää lue
minun kanssani kuten ennen?»
»Oppilaani on suorittanut koulukurssinsa», virkkoi Pareš Babu
leppoisasti hymyillen. »Nyt ymmärrät lukemasi omin neuvoin.»
»En, minä en kykene mitään ymmärtämään», väitti Sutšarita. »Tahtoisin
lukea kanssasi kuten ennenkin.»
»Olkoon menneeksi», vastasi Pareš Babu. »Me aloitamme huomenna.»
»Isä», virkkoi Sutšarita äkkiä, hetkisen vaiti oltuaan, »minkätähden et
selittänyt minulle, mitä Binoi Babu taanoin sanoi kastijärjestelmästä?»
»Tiedäthän, lapseni», vastasi Pareš Babu, »että olen aina tahtonut
teidän tyttöjen ajattelevan omin päin eikä vain omaksuvan minun tai
jonkun muun henkilön valmiita ajatuksia. Jos jakaa opetuksia, ennenkuin
puheenaoleva asia on itsestään noussut ihmisen mieleen, menettelee
samoin kuin se, joka tarjoaa ruokaa, ennenkuin henkilö on nälkäinen
— se tuhoaa ruokahalun ja turmelee ruoansulatuksen. Mutta jos kysyt
minulta jotakin, olen aina valmis sanomaan, mitä asiasta tiedän.»
»Hyvä», virkkoi Sutšarita, »minä siis kysyn sinulta jotakin.
Minkätähden me tuomitsemme kastijaon?»
»Jos kissa istuu vieressäsi syömässä, niin se ei haittaa mitään»,
selitti Pareš Babu, »mutta jos eräänlaiset ihmiset astuvat samaan
suojaan, niin ruoka on heitettävä pois! Kuinkapa voisikaan olla
tuomitsematta kastijärjestelmää, joka johtaa sellaiseen ihmisen
ylenkatsomiseen ja solvaamiseen? Ellei tuo ole väärämielistä, niin enpä
tiedä, mikä sitä olisi. Ne, jotka voivat niin kauhistuttavasi halveksia
lähimmäisiänsä, eivät voi milloinkaan kohota suuruuteen; he tulevat
vuorostaan joutumaan toisten ylenkatseen esineiksi.»
»Yhteiskuntamme nykyinen rappeutunut tila on synnyttänyt paljon
vikoja», sanoi Sutšarita toistaen jotakin Goralta kuulemaansa, »ja
viat ovat alkaneet ilmetä kaikilla elämämme aloilla, mutta onko meillä
senvuoksi oikeus soimata asiaa itseänsä?»
»Voisin vastata kysymykseesi», vastasi Pareš Babu leppoisaan
tapaansa, »kunhan tietäisin, mistä asia itse on löydettävissä. Mutta
todellisuudessa näen vain kuinka ihmiset toisiansa inhoavat ja kuinka
tämä asia jakaa kansaamme yhä lukuisampiin ryhmäkuntiin. Voimmeko
niinmuodoin saada mitään lohdutusta siitä, että pyrimme tavoittamaan
jotakin kuviteltua todellista asiaa?»
»Mutta», kysyi Sutšarita, jälleen toistaen Goran sanoja, »eikö meidän
maamme äärimmäisiin totuuksiin kuulunut sekin, että kaikkiin ihmisiin
on suhtauduttava puolueettomin näkemyksin?»
»Tuo puolueeton näkemys», virkkoi Pareš Babu, »oli älyllistä toimintaa
— sydän ei ollut siinä mitenkään vaikuttamassa. Siinä ei ollut sijaa
rakkaudelle eikä vihalle, se kohosi kaikkien myötä- ja vastatuntojen
yläpuolelle. Mutta ihmisen sydän ei voi milloinkaan löytää lepoa
sellaisesta järkijohdelmasta, joka ei ollenkaan tyydytä sydämen
vaatimuksia. Niinpä näemmekin tuosta filosofisesta yhdenvertaisuudesta
huolimatta olevan maassamme mahdollista, ettei alhaisen kastin jäseniä
päästetä edes Jumalan temppeliin. Ellei tasavertaisuutta noudateta
Jumalan omalla alueella, niin mitä merkitsee, onko sellainen käsite
filosofiastamme löydettävissä vai ei?»
Sutšarita mietiskeli ääneti Pareš Babun sanoja yrittäen niitä ymmärtää
ja virkkoi vihdoin: »Mutta miksi et sinä, isä, selittänyt tuota kaikkea
Binoi Babulle ja hänen ystävälleen?»
Pareš Babu hieman hymyili vastatessaan: »Syynä siihen, etteivät he
asiaa ymmärrä, ei suinkaan ole älyn puute — he ovat pikemmin liian
älykkäitä halutakseen sitä ymmärtää; he mieluummin selittävät sitä
toisille! Kun he kerran haluavat sen ymmärtää korkeimman totuuden —
oikeamielisyyden — kannalta, niin he eivät kaipaa isäsi älyä saadakseen
asiasta selkoa. Nykyjään he suhtautuvat asiaan aivan toisin, ja mikään
sanani ei voi olla heille hyödyksi.»
Vaikka Sutšarita olikin kunnioittavasti kuunnellut Goran puhetta, oli
näkökantojen erilaisuus kuitenkin tuntunut hänestä kiusalliselta ja
estänyt häntä löytämästä lohdutusta Goran päätelmistä. Pareš Babun
puhuessa hän tunsi sisäisen ristiriidan hetkeksi laukeavan. Hän ei
olisi milloinkaan suostunut myöntämään, että Gora tai Binoi tai
kukaan muukaan kykeni ymmärtämään mitään paremmin kuin Pareš Babu.
Päinvastoin: Sutšarita oli auttamattomasti pahastunut joka kerta, kun
joku esitti Pareš Babun mielipiteistä poikkeavia ajatuksia. Mutta
hiljattain hän ei ollut kyennyt torjumaan Goran mielipiteitä niin
kerkeästi ja halveksivasti kuin ennen. Ja samasta syystä hän nyt tunsi
sydämessään levotonta kaipausta päästä jälleen Pareš Babun siipien
suojaan, mihin oli lapsuutensa aikana aina paennut.
Hän nousi ja meni ovelle, mutta palasi sitten, nojasi kätensä Pareš
Babun tuoliin ja virkkoi: »Sallithan, isä, että istun tänään luonasi
iltahartauden aikana?»
»Epäilemättä, kultaseni», vastasi Pareš Babu.
Sitten Sutšarita vihdoin vetäytyi makuusuojaansa, sulki oven, istuutui
ja koki ankarasti torjua kaikkea Goran lausumaa.
Mutta yht'äkkiä kohosivat hänen näkyviinsä Goran vakaumusta uhkuvat
kasvot, ja hän ajatteli itsekseen: »Goran sanat eivät ole pelkkiä
sanoja, ne ovat Gora itse. Hänen puheessaan on muotoa ja liikettä,
siinä on elämää; se on täynnä kotimaahan kohdistuvaa uskon voimaa
ja rakkauden tuskaa. Hänen mielipiteitänsä ei käy kumoaminen niitä
vastustamalla. Niiden takana on kokonainen mies — eikä mikään
tavallinen mies.»
Kuinka hänellä olikaan sydäntä kohottaa kättänsä Goraa vastaan torjuen?
Sutšarita tunsi mielessään tapahtuvan valtavan taistelun ja puhkesi
kyyneliin. Hänen sydäntään särki se, että Gora oli voinut saattaa hänet
sellaiseen vaikeuteen ja oli ilman minkäänlaisia tunnonvaivoja karannut
pois; mutta samalla tuo sydämentuska häntä surkeasti hävetti.