Ruusuilla oli oma tarinansa.
Edellisenä iltana, kun Gora oli lähtenyt Pareš Babun luota, Binoi
parka oli jäänyt pahaan pulaan, koska häntä kehoitettiin ottamaan osaa
näytelmäesitykseen.
Lolita ei ajatellut ollenkaan intomielisesti tätä näytelmää; koko asia
pikemmin ikävystytti häntä, mutta hänen mielessään oli itsepintainen
halu saada Binoi jotenkin siihen kiedotuksi. Gora oli vaikuttanut
häneen ärsyttävästi, ja hän tahtoi käyttää Binoita tekemään mitä
tahansa sellaista, mikä sotisi Goran toivelmia vastaan. Hän ei
ymmärtänyt itsekään, minkätähden tuntui niin sietämättömältä ajatella
Binoin orjallisesti tottelevan ystäväänsä, mutta olipa syy mikä
tahansa, hän tunsi voivansa hengitellä vapaasti vasta sitten, kun olisi
vapauttanut Binoin kaikista sellaisista kahleista.
Niinpä hän olikin pudistanut kujeellisesti päätänsä ja sanonut
Binoille: »Kuinka niin, sir, eihän näytelmässä ole mitään vikaa?»
»Näytelmässä itsessään kenties ei ole mitään vikaa», vastasi Binoi,
»mutta minua ei miellytä, että se esitetään tuomarin luona».
»Onko tuo teidän oma mielipiteenne, vai jonkun toisen henkilön ajatus?»
»Minä en halua vastata toisten mielipiteistä niitä ilmaisemalla»,
virkkoi Binoi, »ja sitäpaitsi ne eivät ole helposti selitettävissä.
Vaikka teidän lieneekin vaikea asiaa uskoa, on kuitenkin laita niin,
että esitän omia mielipiteitäni, toisinaan omin sanoin, toisinaan
kenties toisten henkilöiden sanoja käyttäen.»
Lolita vain hymyili vastaukseksi, mutta hetkisen kuluttua hän virkkoi:
»Teidän ystävänne Gora luullakseni kuvittelee olevan hyvinkin
sankarillista, ellei välitä mitään jonkun viranomaisen lähettämästä
kutsusta — se kai on eräs tapa taistella englantilaisia vastaan?»
»En tiedä, ajatteleeko ystäväni niin vai eikö, mutta varmaa on, että
minä ajattelen siten», vastasi Binoi kiivaanlaisesti. »Eikö se olekin
taistelutapa? Kuinka voimmekaan säilyttää itsekunnioituksemme, ellemme
lakkaa orjamaisesti palvelemasta niitä, jotka kunnioittavat meitä niin,
että viittovat meitä luokseen pikkusormellansa?»
Lolita oli tietenkin ylpeäluontoinen ja kuuli ilokseen Binoin puhuvan
puuttuvasta itsekunnioituksesta, mutta oman väitteensä heikkouden
tuntien hän loukkasi yhä Binoita tarpeettomalla ivailullaan.
»Kuulkaahan», virkkoi Binoi vihdoin. »Minkätähden väittelette yhä?
Miksi ette sano: 'Minun toivomukseni on, että otatte osaa tähän
näytelmään?' Siinä tapauksessa tuottaisi minulle jonkinlaista iloa,
että uhraan omat vakaumukseni teidän pyyntönne vuoksi.»
»Joutavia!» huudahti Lolita. »Miksi sanoisinkaan niin? Jos teillä
on jokin vilpitön mielipide, niin miksi toimisittekaan vastoin sitä
minun kehoituksestani? Mutta sen täytyy tosiaankin olla oma vilpitön
mielipiteenne!»
»Olkoon niin, jos haluatte», sanoi Binoi. »Olkoon varmaa, ettei minulla
ole minkäänlaista oikeata mielipidettä, — mutta ellei minun ole lupa
uhrata sitä teidän pyyntönne takia, niin sallikaahan ainakin tunnustaa
hävinneeni teidän esittämienne perusteiden ja väitteiden vuoksi ja
suostua ottamaan osaa näytelmään.»
Baroda-rouvan astuessa samassa huoneeseen Binoi nousi ja kysyi heti:
»Suvaitkaa sanoa minulle, kuinka minun tulee menetellä, jotta suoriudun
esitettävästäni osasta!»
»Älkää olko ollenkaan huolissanne», vastasi Baroda voitoniloisena.
»Me pidämme huolta siitä, että sanat tulevat asianmukaisesti
päähänne päntätyiksi. Teidän asiananne on vain käydä säännöllisesti
harjoituksissa.»
»Hyvä; niinpä lähden nyt.»
»Ei, ei; teidän pitää jäädä illalliselle», vaatieli Baroda-rouva.
»Ettekö suo minulle anteeksi tänä iltana?»
»En, Binoi Babu; teidän pitää tosiaankin jäädä», sanoi Baroda ollenkaan
vääjäämättä.
Binoi siis jäi, mutta ei tuntenut oloansa niin vapaaksi kuin
tavallisesti. Sutšaritakin istui nyt mietteissään ja ääneti. Hän ei
ollut puuttunut sanallakaan keskusteluun silloinkaan, kun Lolita ja
Binoi olivat väitelleet, vaan oli käyskellyt edestakaisin kuistikolla.
Heidän välillään vallinnut yhteys näytti jollakin tavoin katkenneen.
Lolitasta erotessaan Binoi silmäili hänen vakavia kasvojansa ja sanoi:
»Onpa minulla onni! Tunnustan hävinneeni, mutta en sittenkään saavuta
teidän suosiotanne.»
Lolita ei vastannut, vaan kääntyi pois.
Hän ei ollut niitä tyttöjä, jotka hevin itkevät, mutta tänä iltana hän
tunsi kyynelten vastustamattomasti tulvahtavan silmiin. Mikä oli syynä?
Mikä sai hänet yrittämään alinomaa Binoita loukata ja joutumaan aina
vain itse loukatuksi?
Niin kauan kuin Binoi oli ollut haluton ottamaan osaa näytelmään,
Lolita oli vaatinut sitä yhä itsepintaisemmin, mutta kohta hänen
suostuttuaan hänen koko innostuksensa oli hävinnyt. Kaikki ne väitteet,
joita Binoi oli esittänyt asiaan suostumista vastaan, kiiriskelivät
nyt hillittömästi hänen mielessään, ja Lolitaa ahdisti se ajatus,
ettei Binoin olisi pitänyt suostua vain hänen pyyntönsä vuoksi. Mitä
merkitsikään Binoille hänen pyyntönsä? Oliko se pelkkää kohteliaisuutta
hänen taholtansa? Ikäänkuin Lolita olisi hänen kohteliaisuuttansa
ikävöinyt!
Mutta miksi olikaan hän nyt tyytymätön? Eikö hän ollut tehnyt parastaan
saadakseen Binoi paran mukaan näytelmään? Mitä oikeutta Lolitalla oli
olla vihoissaan hänelle siitä, että hän oli suostunut hänen pyyntöönsä,
vaikka se olisi tapahtunut kohteliaisuudestakin? Lolitaa, joka syytti
itseänsä, tämä asia ilmeisesti askarrutti enemmän kuin oli luonnollista.
Ollessaan jostakin syystä levoton Lolita tavallisesti lähti saamaan
lohdutusta Sutšaritalta, mutta tänä iltana hän ei menetellyt niin.
Hän näet ei kyennyt oikein ymmärtämään, minkätähden sydän valtavasti
tykytti ja kyynelet pyrkivät pakostakin silmiin.
Seuraavana aamuna Sudhir toi Labonjalle kukkavihkon. Siinä oli kaksi
punaista ruusua, jotka Lolita heti otti pois. Kun häneltä kysyttiin,
miksi hän niin teki, hän vastasi: »En voi nähdä, että nuo kauniit kukat
ovat toisten kukkien keskelle puristuneina. On barbaarista tuolla
tavoin sitoa yhteen kukkia.» Hän hajoitti kukkavihkon ja asetti kukat
eri paikkoihin huoneeseen.
Sitten tuli Satiš juosten hänen luoksensa.
»_Didi,_ mistä olet saanut nuo kukat?»
Kysymykseen vastaamatta Lolita kysyi: »Menetkö tänään ystävääsi
tapaamaan?»
Satiš ei ollut ajatellutkaan Binoita, mutta kuullessaan hänen nimensä
mainittavan hän alkoi tanssia ja sanoi: »Menenpä tietenkin!» Ja hänen
teki mieli lähteä heti.
»Mitä te teette ollessanne kahden kesken?» kysyi Lolita häntä
pidättäen. Satiš vastasi lyhyesti ja täsmällisesti: »Me juttelemme.»
»Hän antaa sinulle paljon kuvia; miksi et sinä anna hänelle mitään?»
jatkoi Lolita.
Binoi oli leikellyt kaikenlaisia kuvia englantilaisista kuvalehdistä,
ja Satiš oli kerännyt ne erikoiseen kirjaan. Hän oli siinä määrin
innostunut täyttämään kokoelmansa sivuja, että hänen sormensa syyhyivät
joka kerta, kun hän näki jonkin kuvan, vaikkapa hyvinkin arvokkaassa
kirjassa, ja tämä hänen ahneutensa oli tuottanut koko joukon hänen
syylliseen päähänsä kohdistuvia soimauksia sisarten taholta.
Se seikka, että tässä maailmassa vallitsee lahjoittamisen
vastavuoroisuus, kirkastui nyt Satišille äkkiä ja epämieluisasti.
Hänen ei ollut helppo ajatella, että oli luovuttava niistä vanhoista
aarteista, joita hän äärimmäisen huolellisesti säilytteli vanhassa
läkkilaatikossa, ja hänen kasvonsa ilmaisivat suurta huolestumista.
Lolita nipisti hänen poskeansa ja sanoi: »Älä ole huolissasi. Anna
hänelle nämä kaksi ruusua.»
Ilahtuneena ongelman helposta ratkaisusta Satiš lähti kukkineen
suorittamaan lahjavelkaa ystävälleen. Mennessään hän kohtasi Binoin ja
huusi: »Binoi Babu! Binoi Babu!» Hän piiloitti ruusut nuttunsa alle ja
kysyi: »Arvatkaapa, mitä minulla on!»
Binoin tavallisuuden mukaan tunnustettua kykenemättömyytensä Satiš veti
esiin punaiset ruusut, ja Binoi huudahti: »Ovatpa ne kauniit! Mutta ne
eivät varmaankaan ole teidän, Satiš Babu, eiväthän? Toivottavasti en
joudu poliisin käsiin varastetun tavaran haltijana!»
Satiš alkoi äkkiä epäillä, sopiko hänen nimittää kukkia omikseen vai
ei, ja niin hän sanoi hetken epäröityään: »Eivätpä tietenkään! Sisareni
Lolita ne antoi minulle ja käski tuoda teille!»
Kysymys oli niinmuodoin ratkaistu, ja Binoi sanoi Satišille hyvästi
luvaten käydä talossa iltapuolella.
Binoi ei ollut voinut unohtaa sitä tuskaa, jota oli tuntenut edellisenä
iltana Lolitan häntä ahdistellessa. Binoi kiisteli harvoin toisten
kanssa, joten hän ei ollut odottanut kuulevansa keneltäkään niin
tuimia sanoja. Aluksi hän oli otaksunut Lolitan uivan Sutšaritan
vanavedessä, mutta taanoin oli Binoi ollut häneen samassa suhteessa
kuin norsu alinomaa tutkainta käyttelevään ajajaansa. Binoin ylimpänä
tarkoituksena oli ollut jotenkin miellyttää Lolitaa ja päästä itse
hieman lepoon. Mutta kun hän sitten oli palannut kotiinsa, niin Lolitan
pistävät, ivalliset sanat palasivat hänen mieleensä toinen toisensa
jälkeen, kunnes hän havaitsi uneen pääsemisen vaikeaksi.
»Minä olen pelkkä Goran varjo. Minulla ei ole minkäänlaisia omia
mielipiteitä. — Lolita ylenkatsoo minua, koska ajattelee noin, mutta
se on aivan väärin.» Niin hän ajatteli ja kehitteli mielessään
kaikenlaisia mietteitä sellaista ajatusta vastaan. Mutta se ei
auttanut, sillä Lolita ei ollut milloinkaan esittänyt mitään häneen
kohdistuvaa suoranaista syytöstä ja oli pitänyt hyvää huolta siitä,
ettei hänellä ollut tilaisuutta käydä asiasta kiistelemään. Binoilla
olisi ollut montakin vastausta valmiina syytöksen varalle, mutta hän
ei saanut milloinkaan tilaisuutta niitä esittää — ja se häntä kovin
kiusasi. Kaiken muun lisäksi oli vielä käynyt niin, ettei Lolita
ollut osoittanut minkäänlaista ilahtumisen merkkiä, vaikka Binoi oli
myöntänyt joutuneensa häviölle. Tämä seikka sai hänet kerrassaan
ymmälle. Olenko siis sellainen ylenkatsottava olento?» kysyi hän
katkerasti itseltään.
Kuultuaan Satišilta, että Lolita oli lähettänyt nuo ruusut, Binoi oli
riemuissaan. Hän otti ne vastaan rauhantarjouksena, oman antautumisensa
merkkinä. Aluksi hän aikoi viedä ne suoraa päätä kotiinsa, mutta
vihdoin hän päätti laskea ne siunattaviksi Anandamojin jalkojen eteen.
Samana iltana, kun Binoi saapui Pareš Babun taloon, Lolita kuulusteli
Satišilta hänen koulutehtäviänsä.
Binoin ensimmäiset sanat olivat: »Punainen on sodan väri; rauhan
kukkien tulisi olla valkoiset.»
Lolita silmäili häntä hämmästyneenä, voimatta käsittää, mitä hän
tarkoitti, kunnes Binoi veti esiin kimpun valkoisia oleanderikukkia,
jotka ojensi Lolitalle sanoen: »Teidän ruusunne ovat kauniit, mutta
niissä on kuitenkin vihan vivahdus. Minun kukkani eivät ole niin
kauniit, mutta valkoisessa nöyryyden verhossaan ne eivät kumminkaan ole
arvottomat teidän vastaanotettaviksenne.»
»Mitä kukkia te nimitätte minun kukikseni?» kysyi Lolita kovin
punastuen.
»Olenko siis erehtynyt?» änkytti Binoi hämmentyneenä. »Satiš Babu,
kenen olivat ne kukat, jotka minulle annoitte?»
»Lolita _didi_ ne käski antamaan!» vastasi Satiš loukkaantunein ilmein.
»Kenelle hän käski ne antamaan?» kysyi Binoi.
»Teillepä tietenkin.»
Lolita punastui entistä enemmän, tuuppasi Satišia ja sanoi: »Enpä ole
koskaan ennen nähnyt tuollaista pientä hölmöä! Etkö itse tahtonut saada
kukkia antaaksesi ne Binoi Babulle hänen kuviensa korvaukseksi?»
»Tahdoin kyllä, mutta sinähän ne käskit antaa!» huudahti Satiš ihan
ymmällä.
Lolita käsitti, että Satišin kanssa sanaileminen vain kietoi hänet
pahempiin pulmiin, sillä nyt Binoi selvästi huomasi, että Lolita oli
antanut hänelle ruusut, mutta ei halunnut hänen sitä tietävän.
Binoi virkkoi: »Olkoonpa menneeksi. Minä luovun vaatimuksistani teidän
kukkiinne nähden; mutta tietäkää, että näiden kukkien tarkoitus on
ilmiselvä. Tarjoan ne sovinnon merkiksi kiistojemme päättyessä.»
Lolita keskeytti hänen esityksensä päätänsä pudistaen: »Milloin
olemmekaan kiistelleet, ja mistä sovinnosta oikeastaan puhutte?»
»Onko siis kaikki ollut pelkkää harhakuvitelmaa alusta loppuun asti?»
huudahti Binoi. »Eikö ole ollut mitään kiistaa, ei mitään kukkia
eikä siis sovintoakaan! Näyttää siis siltä, kuin ei ainoastaan olisi
erehdytty luulemaan pelkkää kiiltoa kullaksi, vaan olisi erehdytty
puhumaan kullasta siinä, missä ei ole edes kiiltoakaan! Entä
näytelmäesitystä koskeva ehdotus, oliko se —»
»Siihen nähden ei missään tapauksessa ole mitään väärinkäsitystä
olemassa», keskeytti Lolita. »Mutta kuka on milloinkaan siitä
kiistellyt? Minkätähden luulottelette, että minä olen hautonut
salajuonia voittaakseni teidän suostumuksenne? Te suostuitte, ja minä
olin tyytyväinen, kuten sopikin, siinä kaikki. Mutta jos teillä on
todellisia syitä olla tulematta mukaan, niin miksi suostuittekaan,
vaikka teitä kehoitin?» Samassa Lolita lähti huoneesta.
Kaikki oli kääntynyt ihan vastakkaiseksi. Samana aamuna oli Lolita
päättänyt tunnustaa Binoille tappionsa ja pyytää häntä luopumaan
siitä ajatuksesta, että ottaisi osaa näytelmään. Mutta asiat olivat
kehittyneet aivan vastakkaiseen suuntaan.
Binoi johtui ajattelemaan, ettei Lolita ollut vielä voittanut hänen
aikaisemman vastustelunsa aiheuttamaa harmistumista, vaan oli vieläkin
vihoissaan, koska otaksui Binoin vain ulkonaisesti suostuneen, mutta
olevan sydämessään näytelmää vastaan. Binoi oli kovin pahoillaan siitä,
että Lolita oli suhtautunut asiaan niin vakavasti, ja päätti olla
milloinkaan enää vastustelematta, leikilläkään. Sitäpaitsi hän ajatteli
suorittavansa hänelle määrätyn osan niin hartaasti ja taitavasti, ettei
kukaan voisi syyttää häntä välinpitämättömyydestä.
Sutšarita oli istunut yksin makuusuojassaan aamusta alkaen yrittäen
lukea kirjaa _Kristuksen seuraamisesta_. Tänä aamuna hän ei ollut
pitänyt ollenkaan huolta muista tavanomaisista toimistaan. Silloin
tällöin hänen ajatuksensa harhautuivat ja kirjan sivut himmenivät,
mutta samassa hän entistä tarmokkaammin keskitti tarkkaavaisuutensa
teokseen haluamatta tunnustaa heikkouttansa.
Kerran hän oli kuulevinaan Binoin äänen ja hetkellisen virikkeen
ajamana laski kirjan pöydälle aikoen lähteä oleskeluhuoneeseen. Mutta
sitten hän jälleen tunsi mielipahaa puuttuvan mielenkiinnon vuoksi,
otti taas kirjan ja istuutui sen ääreen tukkien käsillään korvansa,
jotteivät mitkään äänet pääsisi häntä häiritsemään.
Binoin saapuessa tuli Gora usein hänen kerallaan, ja Sutšarita ei
voinut olla itseltään kyselemättä, oliko hän tullut tänäänkin. Hän
pelkäsi Goran tulleen, mutta toisaalta häntä kiusasi se ajatus, ettei
hän kenties ollutkaan tullut.
Hänen ollessaan siinä tukalassa tilassa tuli huoneeseen Lolita. »Mitä
onkaan tapahtunut, kultaseni?» huudahti Sutšarita nähdessään hänen
kasvonsa.
»Ei mitään!» vastasi Lolita päätänsä pudistaen.
»Missä olet ollut kaiken aikaa?» kysyi Sutšarita.
»Binoi Babu on tullut», sanoi Lolita. »Hän luullakseni tahtoo puhutella
sinua.»
Sutšarita pelkäsi kysyä, oliko joku toinenkin tullut Binoin kerällä.
Jos joku olisi tullut, Lolita olisi varmaan asian maininnut; mutta
Sutšaritan mieli oli yhä jännitystilassa, ja vihdoin hän lähti,
päättäen noudattaa kohteliaisuuden vaatimuksia ja luopua itsekurin
harjoituksesta. Hän kysyi Lolitalta: »Etkö sinäkin tule?»
»Mene sinä ensin; minä tulen myöhemmin», vastasi Lolita hieman
kärsimättömästi.
Astuessaan oleskeluhuoneeseen Sutšarita havaitsi vain Binoin ja Satišin
juttelemassa keskenään ja sanoi: »Isä on lähtenyt ulos, mutta hän palaa
aivan kohta. Äiti on vienyt Labonjan ja Lilan opettajan luo oppimaan
esitettäviä osiansa, Hän sanoi lähtiessään, että jos te tulette, pitää
pyytää teitä odottamaan.»
»Ettekö tekin ole mukana näytelmässä?» kysyi Binoi.
»Jos kaikki näyttelisivät, niin kuka täyttäisi katsomon?» vastasi
Sutšarita.
Binoilta ja Sutšaritalta ei yleensä puuttunut puheenaihetta, mutta
tänään tuntui olevan jokin asia estämässä heitä vapaasti puhumasta.
Sutšarita oli päättänyt olla kääntämättä keskustelua Goraan, kuten
tavallisesti, ja Binoinkaan ei ollut helppo mainita ystävänsä nimeä
ajatellessaan, että Lolita ja kenties kaikki perheen jäsenet pitivät
häntä, Binoita, Goran orjallisena saattolaisena.
Lausuttuaan Binoille joitakin satunnaisia huomautuksia Sutšarita ei
havainnut mitään muuta pelastuskeinoa kuin alkaa keskustella Satišin
kanssa hänen kuvakeräelmänsä eduista ja puutteista, Hän sai Satišin
vihan kuohahtamaan moittimalla kuvien järjestelyä, ja Satiš kiisteli
hänen kanssaan kimein äänin.
Binoi silmäili sillävälin alakuloisena pöydällä lepäävää hylättyä
oleanderkimppuansa ja ajatteli loukatun ylpeyden tunnoin: »Lolitan
olisi pitänyt ottaa vastaan minun kukkani, ellei muuten, niin ainakin
kohteliaisuudesta.»
Yhtäkkiä kuului askelia, ja Sutšarita säpsähti kovin nähdessään Haranin
astuvan huoneeseen. Hänen säikähtynyt ilmeensä oli niin selvä, että hän
punastui Haranin katseesta.
Istuutuessaan Haran sanoi Binoille: »Eikö Gora Babunne olekaan tänään
mukananne?»
»Kuinka niin?» kysyi Binoi ärtyneenä joutavasta kysymyksestä.
»Kaipaatteko häntä?»
»On erinomaisen harvinaista nähdä teidät hänen olematta näkyvissä»,
vastasi Haran. »Sentähden minä kysyn.»
Binoi oli niin harmissaan, että sitä salatakseen sanoi äkkiä: »Hän ei
ole Kalkuttassa.»
»Hän on varmaan lähtenyt saarnaamaan», ivaili Haran.
Binoin kiukku kasvoi, mutta hän vaikeni.
Sutšarita poistui huoneesta mitään virkkamatta. Haran nousi ja lähti
heti hänen jälkeensä, mutta Sutšarita pujahti nopeasti pois, ja Haran
kuului huutelevan: »Sutšarita, minä haluan puhua kanssasi.»
»Minä en voi tänään hyvin», kuului Sutšarita vastaavan. Hän meni
menojaan ja sulkeutui makuusuojaansa.
Sitten saapui näkymölle Baroda-rouva, joka kutsui Binoin toiseen
huoneeseen antaakseen hänelle näytelmää koskevia ohjeita. Kun Binoi
vähän ajan kuluttua palasi, hän huomasi, että kukat olivat pöydältä
hävinneet.
Lolita ei tullut sinä iltana harjoituksiin.
Sutšarita istui huoneessaan myöhään iltaan asti, _Kristuksen
seuraamisesta_ suljettuna helmassaan, ja katseli nurkastaan ulkona
vallitsevaan pimeyteen.
Näytti siltä, kuin jokin tuntematon ja ihmeellinen maa olisi
ilmestynyt hänen nähtäviinsä kangastuksen tavoin, maa, johon hänen
varhaisemman elämänsä kokemukset eivät tuntuneet ollenkaan soveltuvan,
vaan jonka valot yön pimeydessä hohtelevien tähtisikermien tavoin,
herättivät hänen mielessään pyhää kunnioitusta salaperäisyydellään ja
sanomattomalla kaukaisuudellaan.
»Kuinka merkityksetön onkaan elämäni ollut», tunsi hän. Se, mitä
olen näihin asti pitänyt varmana, on muuttunut aivan epäilyksen
alaiseksi, se, mitä olen joka päivä toimitellut, on muuttunut
tarkoituksettomaksi. Tuossa salaperäisessä tienoossa kaikki tieto
tulee täydelliseksi, kaikki tieto jaloksi, ja elämän todellinen
tarkoitus vihdoin selviää. Kuka onkaan johtanut minut tuon ihmeellisen
tuntemattoman, kauhistuttavan tienoon rajoille? Miksi vapiseekaan
sydämeni? Miksi tuntuvat jalkani pettävän, kun yritän päästä eteenpäin?»