Talosta lähdettyään Gora ei astellut niin kiivaasti kuin yleensä eikä
mennyt suoraan kotiinsa, vaan kulki mietteisiinsä vaipuneena virran
rannalle. Siihen aikaan ei Gangesin rannoilla vielä näkynyt kaikkea
sitä rumuutta, jonka kaupallinen ahneus on myöhemmin tuonut mukanaan.
Ei ollut rautatietä sen vierellä eikä siltaa sen yläpuolella, ja
talvisen illan taivasta ei himmentänyt väkeä vilisevän kaupungin
nokinen hengitys. Virta toi silloin rauhan viestejä kaukaisen Himalajan
hohtoisilta huipuilta Kalkuttan pölyiseen myllerrykseen.
Luonto ei ollut milloinkaan saanut tilaisuutta vetää puoleensa Goran
huomiota, sillä hänen mielensä oli aina askarrellut uutterasti
omissa pyrinnöissään. Hän ei ollut milloinkaan edes huomannut
niitä ympäristönsä osia, jotka eivät olleet hänen pyrintöjensä ja
ponnistustensa suoranaisina esineinä.
Mutta tänä iltana tähtivälkkeisen tumman taivaan viesti sentään
liikutti hänen sydäntänsä kaikenlaisin vienoin kosketuksin. Virralla
ei näkynyt värettäkään. Laitureihin kiinnitettyjen venheiden tulet
vilkkuivat, ja koko pimeys tuntui kasaantuneen vastarannan puiden
tuuheaan lehvistöön. Näkymön yläpuolella valvoi Jupiter yön valppaana
vartijana.
Gora oli elänyt tähän saakka eristetyssä ajatuksen ja toiminnan
maailmassa — mutta mitä olikaan nyt tapahtunut? Hän oli joutunut
jonkinlaiseen kosketukseen luonnon kanssa, ja nyt olivat virran tummat
vedet, rantojen taaja tummuus ja pään päällä kaartuva rajaton avaruus
lausuneet hänet tervetulleeksi. Gora tunsi tänä iltana vastanneensa
luonnon kutsuun ja kehoitukseen.
Tien vieressä sijaitsevan myymälän puutarhasta tuli jonkin
vierasmaalaisen kiipijäkasvin outo tuoksu, joka tyynnyttäen kosketti
Goran rauhatonta sydäntä, ja virta viittoi häntä pois ihmisen
uupumattoman työn kentiltä kohti jotakin hämärää ja tutkimatonta
tienoota, missä puut kantoivat outoja kukkia ja loivat salamyhkäisiä
varjoja tuntemattomien vesien vierellä, missä päivät tuntuivat
seesteisen taivaan alla avointen silmien vilpittömältä katseelta ja yöt
häveliäiltä varjoilta, jotka värähtelevät alaspainuneiden silmäluomien
vaiheilla.
Kokonainen onnen pyörre tuntui kietovan Goraa ja vetävän hänet
tuntemattomiin alkusyvyyksiin, joita hän ei ollut milloinkaan ennen
kokenut. Hänen koko olemustansa tuntui ahdistavan yht'aikaa tuska ja
riemu. Hän näytti seisovan ihan itsensä-unohtaneena virran rannalla
tänä syksyisenä iltana — tähtien vilkkuva valo silmissään ja kaupungin
epämääräiset äänet korvissaan — kokien sitä verhottua ja pettelevää
salaperäistä, joka läpäisee koko olemistoa. Luonto, jonka mahtia
hän ei ollut pitkiin aikoihin tunnustanut, oli kostanut kietomalla
hänet taikaverkkoonsa, sitomalla hänet kiinteästi maahan, veteen ja
taivaaseen ja irroittaen hänet jokapäiväisestä elämästänsä.
Gora ihmetteli omaa tilaansa ja vaipui tyhjille rautaportaille. Siinä
istuessaan hän kysyi itseltään kerran toisensa jälkeen, mikä tämä
äkillinen kokemus oli, mitä se hänelle merkitsi ja mikä sija sillä oli
siinä elämänsuunnitelmassa, jonka hän oli itselleen luonut. Oliko se
asia, jota vastaan tuli taistella ja joka oli kukistettava?
Mutta kun Gora puristi vihaisesti kätensä nyrkkiin, muistuivat hänen
mieleensä loihtuisat silmät, joiden katse oli ujon hellä, kirkkaan
älykäs — ja mielikuvituksessaan hän tunsi kahden lempeän käden hienojen
sormien kosketuksen. Hänen olemustaan värisytti sanomaton riemu,
kun kaikki nuo kysymykset ja epäilykset rauhoitti tämä pimeän illan
kokemus, ja hänestä tuntui tukalalta poistua paikaltansa.
Hänen saapuessaan kotiin sinä iltana Anandamoji kysyi häneltä:
»Minkätähden näin myöhään, poikani? Ateriasi on aivan kylmä.»
»En tiedä, äiti; istuin kauan virran rannalla.»
»Eikö Binoi ollut mukanasi?»
»Ei; olin yksin.»
Anandamoji oli ihmeissään, sillä hän ei tietänyt Goran milloinkaan
ennen niin menetelleen — mietiskelleen yksinään Gangesin rannalla niin
myöhäisenä iltahetkenä. Hänen tapanaan ei ollut milloinkaan ollut
istua yksinään mietteisiin vaipuneena. Anandamoji katseli häntä hänen
nauttiessaan hajamielisenä ilta-ateriaansa ja huomasi uudenlaisen
rauhattoman kiihtymyksen hänen piirteissään. Hetken vaiti oltuaan hän
kysyi tyynesti: »Olet varmaan tänään ollut Binoin luona?»
»En; me olimme molemmat Pareš Babun luona iltapäivällä.»
Tuosta Anandamoji sai uutta ajattelemisen aihetta, ja vähän ajan
kuluttua hän rohkeni jälleen kysyä: »Tutustuitko kaikkiin perheen
jäseniin?»
»Kaikkiin järjestänsä», vastasi Gora.
»Heidän tyttärensä eivät varmaankaan kaihtele tulla vieraiden näkyviin?»
»Eivät ensinkään.»
Goran vastauksessa olisi jokaisessa muussa tilaisuudessa ollut
korostettu sävy, ja sen puuttuminen sai Anandamojin yhä enemmän ymmälle.
Seuraavana aamuna Gora ei valmistautunut päivän työhön niin nopeasti
kuin yleensä. Hän seisoi kauan aikaa katsellen mietteissään
makuuhuoneensa ikkunasta, joka oli idän puolella. Syrjäkadun päässä,
sen valtakadun toisella puolen johon se johti, sijaitsi koulu. Koulun
pihamaalla seisoi vanha _džambolan-puu_, jonka lehvistön yllä välkkyvä
hieno aamu-usvan harso laski läpitsensä ja himmensi nousevan auringon
punaisia sateita. Goran siinä seisoessa ja katsellessa usva vähitellen
halveni, ja auringon kirkkaat säteet tuiskahtivat lehväisen verhon
läpi kuin lukemattomat välkkyvät pistimet kadun alkaessa vilistä
jalankulkijoita ja ajoneuvoja.
Yht'äkkiä Goran katse sattui Abinašiin ja muutamiin hänen tovereihinsa,
jotka olivat tulossa hänen luoksensa, ja hän loi ankaroin ponnistuksin
pois sen syventymyksen verkon, joka oli loihtuisana langennut hänen
ylitsensä. »Ei, tämä ei käy päinsä!» sanoi hän itselleen niin
voimakkaasti, että omat sanat koskivat hänen mieleensä kuin isku, ja
syöksyi ulos huoneesta.
Hän moitti itseään katkerasti siitä, ettei ollut valmis ottamaan
vastaan tovereitansa — seikka, joka oli aikaisemmin ollut ihan
tuntematon. Hän päätti olla enää menemättä Pareš Babun luo ja yrittää
jotenkin karkoittaa mielestään kaikki hänen perheeseensä kohdistuvat
ajatukset karttamalla toistaiseksi Binoinkin seuraa.
Hän keskusteli ystäviensä kanssa, ja he päättivät lähteä retkeilemään
pitkin suurta valtatietä ottamatta rahoja mukaansa ja tullen toimeen
sen varassa, mitä heille vieraanvaraisesti tarjottiin.
Kun tuo päätös oli tehty, valtasi Goran hillitön innostus. Hän joutui
kiihkeän ilon valtaan ajatellessaan siten vapautuvansa kaikista
kahleista ja pääsevänsä avoimelle tielle. Hänestä tuntui kuin olisi
pelkkä tämän seikkailun ajatus vapauttanut hänen sydämensä verkosta
johon se oli kietoutunut. Kuin koulusta päässyt poika Gora kiiruhti
melkein juoksujalassa varustautumaan retkelle keinutellen kaiken
aikaa mielessään sitä ajatusta, että yksin toiminta on todellista,
nuo tunteet, joiden valtoihin hän oli joutunut, sitävastoin pelkkää
harhaluuloa.
Krišnadajal oli parhaillaan tulossa kotiin kantaen ruukussaan pyhää
Gangesin vettä, yllään liina, johon oli merkitty jumalien nimiä ja
toistellen pyhiä loitsuja, kun Gora törmäsi häneen. Gora oli pahoillaan
ja kumartui heti anteeksipyytäen koskettamaan isänsä jalkoja, mutta
Krišnadajal väistyi loitommaksi, virkkoi nopeasti: »ei haittaa, ei
haittaa» ja pujahti hänen ohitsensa hyvin tuntien, että Goran kosketus
oli vienyt hänen aamuisen Ganges-kylpynsä koko tehon.
Gora ei ollut milloinkaan otaksunut Krišnadajalin varovaisuuden
kohdistuvan erikoisesti häneen, vaan oli katsonut hänen
karttelevaisuutensa johtuvan mielettömästä halusta vältellä kaikkia ja
kaikkea, sillä pitihän ukko loitolla vaimonsa Anandamojinkin, ikäänkuin
hän olisi ollut mikäkin hylkiö, ja tuli tuskin milloinkaan tekemisiin
Mohimin kanssa, joka oli aina ylen puuhakas. Ainoa perheen jäsen, jonka
kanssa hän seurusteli, oli hänen poikansa tytär Sasi, jolle hän opetti
sanskritin tekstejä ja moitteettomia palvontamenoja.
Kun siis Krišnadajal väistyi loitommaksi, Gora vain hymyili isänsä
tavoille, jotka olivat vähitellen vieraannuttaneet hänet siinä määrin,
että hän oli keskittänyt kaiken hartaan kunnioituksensa epäsovinnaiseen
äitiinsä, vaikka ei hyväksynytkään hänen oikeauskoisuudesta poikkeavia
tottumuksiansa.
Aamiaisen jälkeen Gora kääri myttyyn vaatekerran, heitti sen olalleen
englantilaisten matkailijain tavoin, astui Anandamojin luo ja sanoi:
»Minä ajattelen lähteä pois muutamaksi päiväksi. Anna minulle
lähtösiunauksesi, äiti.»
»Minne lähdet, poikani?» kysyi Anandamoji.
»En tiedä oikein itsekään», vastasi Gora.
»Onko sinulla suoritettavana jokin tehtävä?»
»Ei tavanomaisessa merkityksessä. Matkani on oma tarkoituksensa.»
Havaitessaan Anandamojin vaikenevan Gora rukoili häntä hartaasti:
»Äiti, sinun ei tosiaankaan pidä kieltää. Tunnethan minut riittävän
hyvin. Sinun ei tarvitse pelätä, että rupean askeetiksi ja jään
lopullisesti tietä kulkemaan. En voi viipyä kauan poissa luotasi, sinä
tiedät sen, tiedäthän?»
Gora ei ollut milloinkaan ennen ilmaissut äitiinsä kohdistuvaa
kiintymystä niin selvin sanoin, ja sen tehtyään hän tunsi olonsa hieman
oudoksi.
Anandamoji, joka sydämessään asiasta iloitsi, havaitsi sen ja tahtoi
häntä auttaa sanomalla: »Binoi tietenkin lähtee kerälläsi, eikö totta?»
»Aivan sinun tapaistasi, äiti! Sinä ajattelet, että joku varmaan
varastaa Gorasi, ellei hänellä ole Binoi vartijana. Binoi ei lähde
mukaan, ja minä parannan sinun taikauskoisen luottamuksesi häneen
palaamalla terveenä ja reippaana, vaikka hän ei olekaan minua
suojelemassa!»
»Mutta lähetäthän minulle tietoja silloin tällöin?» kysyi Anandamoji.
»On parempi, jos ajattelet, ettet saa minulta mitään tietoa, sillä
jos niitä kumminkin saapuu, olet sitä onnellisempi. Kukaan ei varasta
Goraasi, sinun ei tarvitse ollenkaan pelätä. Hän ei ole sellainen
verraton aarre, jona sinä häntä pidät! Jos joku mielistyy tähän pieneen
myttyyni, niin lahjoitan sen hänelle ja palaan kotiin — minä vakuutan
sinulle, etten puolusta sitä henkeni uhalla!»
Gora kumartui kunnioittavasti koskettamaan Anandamojin jalkoja, ja
Anandamoji siunasi häntä suutelemalla omia sormiansa, jotka olivat
koskettaneet hänen päätänsä, mutta ei ollenkaan yrittänyt saada häntä
luopumaan aiheestaan. Hän ei milloinkaan estellyt sellaista, mikä
tuotti hänelle itselleen tuskaa tai aiheutti jonkin tuntemattoman
onnettomuuden pelkoa. Hän oli oman elämänsä aikana kestänyt monet
vastukset ja vaarat ja tunsi varsin hyvin ulkomaailman. Hän ei ollut
milloinkaan tuntenut pelkoa, ja hänen mielenahdistuksensa ei tänään
johtunut siitä, että hän olisi pelännyt Goralle jotakin tapahtuvan,
vaan siitä, että hän oli edellisenä iltana havainnut Goran kärsivän
jonkinlaista apeutta, joka varmaan oli syynä siihen, että hän äkkiä
lähti retkelle.
Goran astuessa kadulle ilmaantui samassa Binoi, joka piteli mitä
varovaisimmin kädessään kahta tummanpunaista ruusua. »Kuulehan, Binoi»,
sanoi Gora, »kohta saadaan nähdä, oletko hyvän vai pahan onnen lintu».
»Lähdetkö siis matkalle?» kysyi Binoi.
»Lähden.»
»Minne?»
»Kaiku vastaa: minne?» nauroi Gora.
»Eikö sinulla ole parempaa vastausta?»
»Ei. Mene äidin luo. Hän kertoo sinulle koko jutun. Minun täytyy
lähteä.» Sen sanottuaan Gora lähti nopein askelin.
Tultuaan Anandamojin huoneeseen Binoi tervehti häntä ja laski ruusut
hänen jalkojensa eteen. Anandamoji otti ne ja kysyi: »Mistä olet nämä
saanut, Binoi?»
Binoi ei vastannut mitään varmaa, sanoihan vain: »Kun saan jotakin
hyvää, tekee mieleni ennen kaikkea tuoda ne sinun jalkojesi eteen.
Mutta sinä olet mietteissäsi, äiti.»
»Minkätähden ajattelet niin?» kysyi Anandamoji.
»Koska olet unohtanut tarjota minulle tavanomaista betellehteä», sanoi
Binoi.
Anandamoji ehdätti korjaamaan laiminlyöntiänsä, ja he keskustelivat
aina päivällisaikaan saakka. Binoi ei kyennyt mitenkään valaisemaan
Goran tarkoituksettoman matkan vaikuttimia, mutta kun Anandamoji kysyi,
oliko hän edellisenä päivänä vienyt Goran Pareš Babun talooni hän
kertoi yksityiskohtaisesti, mitä siellä oli tapahtunut, ja Anandamoji
kuunteli tarkoin hänen jokaista sanaansa.
Lähtiessään Binoi kysyi: »Äiti, onko palvontani hyväksytty, ja saanko
ottaa nämä kukat mukaani nyt, kun ne ovat saaneet sinun siunauksesi?»
Anandamoji ojensi nauraen kukat Binoille. Hän huomasi, etteivät
kukkaset saaneet osakseen erinomaista huolta vain kauneutensa vuoksi,
vaan että niissä varmaan piili jokin syvempi tarkoitus.
Lähdettyään Binoi mietti kauan kuulemiansa ja rukoili hartaasti
Jumalaa, ettei Gora tulisi onnettomaksi ja ettei tapahtuisi mitään
sellaista, mikä loukkaisi heidän ystävyyttänsä.