Gora johtui nyt päättelemään, että oli vaikea pitää Binoita silmällä
matkan päästä, joten oli asetettava vartija sinne, missä vaara oli
suurin. Hän arvasi, että paras keino pitää Binoita aisoissa oli uuttera
seurusteleminen Pareš Babun itsensä kanssa. Niinpä hän lähtikin jo
seuraavana päivänä iltapuolella Binoin luo.
Binoi ei ollut odottanut Goraa niin pian saapuvaksi ja oli yhtä
hämmästynyt kuin iloinenkin. Hän joutui sitäkin suuremman ihmetyksen
valtaan, kun Gora alkoi jutella Pareš Babun tyttäristä osoittamatta
minkäänlaista vihamielisyyden merkkiäkään. Ei tarvinnut kovinkaan
ponnistella saadakseen Binoissa heräämään asiaan kohdistuvaa
mielenkiintoa, ja ystävykset pohtivat keskusteluaihettansa kaikilta
mahdollisilta näkökannoilta aina myöhäiseen iltaan asti.
Kotiin kulkiessaankaan Gora ei saanut asiaa mielestään haihtumaan; se
askarrutti häntä niin kauan kuin hän oli valveilla. Hänen mielensä ei
ollut milloinkaan ennen ollut niin sekasortoisten mietteiden vallassa
— hän ei ollut tosiaankaan koskaan ennen pohtinut naisia koskevaa
kysymystä. Binoi oli hänelle osoittanut, että naiset tosiaankin
muodostivat osan elämänongelmaa, jota oli käsiteltävä joko pyrkien
ratkaisuun tai tyytyen sovitteluun, mutta jota ei sopinut jättää
huomioonottamatta.
Kun siis Binoi seuraavana päivänä sanoi Goralle: »Tulehan kerallani
Pareš Babun luo, hän on monet kerrat sinua kysellyt», niin Gora
suostui empimättä. Hän ei ainoastaan suostunut: hänen mielensä ei
ollut enää läheskään yhtä välinpitämätön kuin ennen. Aluksi Sutšarita
ja Pareš Babun tyttäret eivät olleet herättäneet hänessä vähintäkään
mielenkiintoa, sitten hänen mieleensä oli noussut heihin kohdistuva
ylenkatseellinen vihamielisyys, mutta nyt hän kerrassaan halusi
päästä paremmin heitä tuntemaan. Hänen teki kovin mieli nähdä, mikä
kiintymyksen esine vaikutti niin voimallisesti Binoin sydämeen.
He saapuivat taloon illalla. Yläkerran oleskeluhuoneessa Haran luki
Pareš Babulle erästä englanninkielistä kirjoitelmaansa pöytälampun
valossa. Pareš Babu oli kuitenkin vain väline tarkoituksen
saavuttamiseksi, sillä Haranin todellisena pyrkimyksenä oli vaikuttaa
Sutšaritaan, joka kuunteli ääneti pöydän päässä varjostaen silmiänsä
lampun valolta palmunlehtiviuhkalla. Tottelevaista luonnonlaatuansa
noudattaen hän yritti olla mahdollisimman tarkkaavainen, mutta
sittenkin hänen ajatuksensa joutuivat silloin tällöin harhateille.
Kun palvelija ilmoitti Goran ja Binoin saapuneen, hän säpsähti ja aikoi
poistua huoneesta, mutta Pareš Babu pysähdytti hänet sanoen: »Minne
menet, Radha? Ovathan Binoi ja Gora hyvät tuttavamme.»
Sutšarita istuutui hieman hämmentyneenä, joskin mieli keveämpänä
senvuoksi, että Haranin ikävystyttävän kirjoitelman lukeminen
keskeytyi. Se ajatus, että hän joutuisi jälleen näkemään Goran,
epäilemättä herätti hänessä iloista kiihtymystä, mutta toisaalta
hänelle ei ollut mieluista, että Gora saapui Haranin läsnä ollessa.
Vaikeata on sanoa, oliko syynä pelko, että syntyisi jälleen riitaa, vai
kenties jokin muu.
Pelkkä Goran nimen kuuleminen sai Haranin hiomaan hammasta. Hän
vastasi vaivoin Goran tervehdykseen ja istui sitten ääneti ja äreänä.
Gorassakin heräsivät kaikki taisteluvaistot heti, kun hän näki Haranin.
Baroda-rouva oli lähtenyt vieraisiin kolmen tyttärensä keralla,
ja sopimus oli sellainen, että Pareš Babu kävisi iltasella heidät
noutamassa. Pareš Babun oli jo aika lähteä, mutta Goran ja Binoin
saapuminen viivytti häntä. Kun hän ei voinut kauemmin viipyä, hän
kuiskasi Haranille ja Sutšaritalle tulevansa mahdollisimman pian
takaisin ja jätti heidät olemaan vieraiden seurana.
Seurustelu alkoi aivan kohta, sillä kiivas taistelu oli
silmänräpäyksessä käynnissä. Kiistakysymys oli seuraava. Oli olemassa
eräs piirikunnan tuomari Brownlow, joka asui lähellä Kalkuttaa
ja jonka kanssa Pareš Babu oli Dakkassa ollessaan ystävällisesti
seurustellut. Hän ja hänen vaimonsa olivat osoittaneet Pareš Babulle
suurta huomaavaisuutta, koska hän ei pitänyt vaimoansa ja tyttäriänsä
_zenanaan_ suljettuina. _Sahibilla_ oli tapana viettää joka vuosi
syntymäpäiväänsä järjestämällä maataloudelliset markkinat. Baroda-rouva
oli hiljattain käynyt mrs Brownlow'ta tapaamassa ja oli tapansa mukaan
ylistellyt tytärtensä perehtymystä englantilaiseen kirjallisuuteen
ja runouteen. Mrs Brownlow oli kertonut varakuvernöörin tulevan
puolisoineen markkinoilla käymään ja oli intomielisesti lausunut,
että olisi erittäin somaa, jos Pareš Babun tyttäret voisivat esittää
korkeille vieraille jonkin englantilaisen näytelmän. Baroda oli
ihastunut ehdotuksesta ikihyväksi, ja tänään hän oli vienyt tyttärensä
erään tuttavan luo harjoituksiin. Kun Goralta kysyttiin, voisiko hän
lähteä markkinoille, hän vastasi tarpeettoman kiivaasti: »En!» Sitten
seurasi englantilaisia ja bengalilaisia koskeva tulinen kiista, jossa
pohdittiin näiden eri kansallisuuksien välisen yhteyden vaikeuksia.
Haran sanoi: »Syy on meidän kansamme. Meissä on niin paljon pahoja
tapoja ja niin paljon taikauskoa, ettemme ole kelvolliset.»
Gora vastasi siihen: »Jos se on totta, niin meidän tulisi hävetä
englantilaisten seuraan tungettelemista, olimmepa kuinka arvottomat
tahansa.»
»Mutta niitä, jotka ovat todella arvokkaat, esimerkiksi näitä
ystäviämme, englantilaiset kohtelevat erinomaisen kunnioittavasti.»
»Sellainen eräisiin henkilöihin kohdistuva kunnioitus, joka vain
korostaa toisten kansalaisten kärsimää nöyryytystä, on minun silmissäni
pelkkää solvausta», sanoi Gora.
Haran joutui aivan pian kiukkunsa valtoihin, ja Gora ärsytteli häntä
siten päästen kohta voitolle.
Keskustelun siten jatkuessa Sutšarita silmäili Goraa viuhkansa takaa,
— hänen kuulemansa sanat eivät mitenkään hänen mieleensä tehonneet.
Jos hän olisi ollut tietoinen siitä, että silmäili Goraa, hän olisi
epäilemättä hävennyt, mutta hän oli kerrassaan unohtanut itsensä.
Gora istui häntä vastapäätä pöytään nojaten, voimakkaat käsivarret
eteenpäin ojennettuina. Lampun valo lankesi hänen leveälle valkealle
otsalleen hänen milloin ylenkatseellisesti nauraessaan, milloin
vihaisesti kulmiaan kurtistaessaan. Mutta kaikissa hänen vaihtuvissa
ilmeissään oli arvokkuutta, joka osoitti, ettei hän suinkaan vain
sanoilla leikitellyt, vaan että hänen mielipiteensä perustuivat monien
vuosien ajatteluun ja harjoitukseen. Hänen puheensa kannattajana ei
ollut yksin hänen äänensä, vaan hänen kasvojensa ilmeet ja kaikki
hänen ruumiinsa liikkeetkin tuntuivat ilmaisevan syvää vakaumusta.
Sutšarita oli ihmeissään häntä katsellessaan. Tuntui siltä, kuin hän
olisi ensimmäisen kerran eläessään katsellut todellista miestä, jota
ei käynyt sekoittaminen tavallisiin miehiin. Hänen rinnallaan näytti
Haran Babu niin mitättömältä, että hänen piirteensä, eleensä, vieläpä
pukunsakin ilmenivät naurettavina. Sutšarita oli keskustellut Gorasta
Binoin kanssa niin usein, että oli johtunut pitämään häntä pelkkänä
varmoja mielipiteitä kannattavana puolueenjohtajana, joka parhaassa
tapauksessa saattoi olla joksikin hyödyksi maalle. Nyt, hänen kasvojaan
silmäillessään, hän voi nähdä kaikkien puoluemielipiteiden ja yleisen
hyödyllisyyden takaa itsensä ihmisen. Ensimmäisen kerran elämässään
hän nyt näki, mikä on mies ja millainen hänen sielunsa, ja tämän
harvinaisen kokemuksen aiheuttama ilo sai hänet kerrassaan unohtamaan
oman olemassaolonsa.
Sutšaritan kiinteä ilme ei ollut jäänyt Haranilta havaitsematta,
ja tämä seikka oli estänyt häntä esittämästä väitteitänsä kyllin
voimakkaasti. Vihdoin Haran nousi kärsimättömästi seisaalleen ja
lausui Sutšaritalle kuin läheiselle sukulaiselleen: »Etkö tule toiseen
huoneeseen, Sutšarita? Tahdon keskustella kanssasi.»
Sutšarita säpsähti kuin iskun saaneena, sillä vaikka Haran olikin
kyllin tuttavallisissa suhteissa voidakseen noin sanoa ja vaikka hän
muulloin ei olisi siitä mitään välittänyt, se tuntui hänestä nyt, Goran
ja Binoin läsnäollessa, suoranaiselta solvaukselta, varsinkin kun Gora
loi häneen nopean silmäyksen, joka näytti tekevän Haranin loukkaavan
käyttäytymisen sitäkin mahdottomammaksi. Aluksi Sutšarita ei ollut
kuulevinaan, mutta kun Haran hieman ärtyneesti toisti: »Etkö kuule,
mitä sanon, Sutšarita? Minulla on sinulle jotakin sanottavaa. Pyydän
sinua tulemaan toiseen huoneeseen» — niin Sutšarita vastasi häneen
katsahtamatta: »Voimmehan keskustella isän palattua.»
Asiain ollessa tässä vaiheessaan Binoi nousi ja sanoi: »Pelkäänpä,
että häiritsemme; meidän on aika lähteä.» Mutta Sutšarita kiiruhti
vastaamaan: »Ei, Binoi Babu, teidän ei pidä lähteä niin pian. Isä pyysi
teitä viipymään, kunnes palaa. Hän tulee aivan kohta.» Hänen äänessään
oli tuskallisen rukoileva sävy, ikäänkuin olisi ollut puheena kauriin
luovuttaminen metsästäjälle.
Haran lähti huoneesta sanoen: »Minä en voi nyt jäädä odottamaan,
minun täytyy lähteä.» Ulos ehdittyään hän alkoi heti katua
äkkipikaisuuttansa, mutta ei keksinyt mitään keinoa palatakseen.
Hänen lähdettyään Sutšarita oli kovin häpeissään ja istui pää
painuksissa tietämättä mitä sanoa.
Gora sai tilaisuutta tarkastella hänen piirteitänsä. Ei vähintäkään
jälkeä siitä julkeudesta, jonka hän oli otaksunut aina liittyvän
sivistyneiden naisten ulkonäköön. Sutšaritan ilme oli epäilemättä
kirkkaan älykäs, mutta sitä lievensi kauniisti hänen vaatimaton
ujoutensa. Hänen otsansa oli puhdas ja moitteeton kuin syksyisen pilven
kulma, hänen huulensa vaikenivat, mutta niiden pehmeissä kaarteissa
piilivät lausumattomat sanat kuin terälehdet kukannupussa. Gora ei
ollut milloinkaan ennen tarkastellut uudenaikaisten naisten pukua,
vaan oli tuominnut sen näkemättä, mutta nyt näytti hänestä kerrassaan
ihastuttavalta se uusimallinen _sari_, joka oli Sutšaritan verhona.
Sutšaritan toinen käsi lepäsi pöydällä pistäen esiin väljästä
hihasta ja näytti Goran silmiin vastaukseen valmiin sydämen herkältä
viestintuojalta. Lampun tyynessä loisteessa, joka ympäröi Sutšaritaa,
tuntui koko huone varjoineen, seinällä riippuvine kuvineen ja somine
kalusteineen muodostavan täydellisen ja yhtenäisen kuvan, jossa ei
ollut huomattavimpana osana sen aineellinen puoli, vaan se kodikkuus,
jonka oli saanut aikaan lempeän naiskäden työ. Tuo kaikki ilmaantui
Goralle tuokion aikana.
Goran silmäillessä Sutšarita muuttui hänelle ihmeen todelliseksi
ja havaittavaksi, ohimoilla näkyvästä hiussuortuvasta aina hänen
_sarinsa_ reunukseen saakka. Hän voi nähdä Sutšaritan samalla kertaa
kokonaisuudessaan ja jokaiselta yksityiskohdaltaan.
Hetkisen vallitsi ikävä vaitiolo, mutta sitten Binoi katsahti
Sutšaritaan ja palasi erääseen asiaan, josta oli hänen kanssaan
keskustellut muutamia päiviä sitten. Hän sanoi: »Kerroin teille
hiljattain kerran uskoneeni, että maamme ja yhteiskuntamme olivat
toivottomassa asemassa, että meitä tullaan aina kohtelemaan alaikäisinä
ja että englantilaiset pysyvät aina vartijoinamme. Niin ajattelevat
vielä nytkin useimmat maanmiehemme. Sellaisessa mielentilassa eläen
ihmiset joko vaipuvat omiin itsekkäisiin harrastuksiinsa tai alkavat
suhtautua välinpitämättömästi kohtaloonsa. Minä ajattelin kerran
vakavasti kokea saada itselleni hallintoviran Goran isän avulla. Mutta
Goran vastaväitteet saivat minut järkiini.»
Gora huomasi vähäisen ihmettelyn ilmeen Sutšaritan kasvoissa ja
sanoi: »Älkää ajatelko, että hallitukseen kohdistuva viha mitenkään
vaikutti sanoihini. Ne, jotka ovat hallituksen palveluksessa, alkavat
yleensä ylpeillä hallituksen mahdista ikäänkuin se olisi heidän
omansa ja pyrkivät niinmuodoin esiintymään toisista kansalaisista
erotettuna luokkana. Huomaan tuon asian yhä selvemmin. Eräs
sukulaiseni oli aikoinaan alioikeuden palveluksessa. Hän on nyttemmin
luopunut virastaan, mutta hänen vielä palvellessaan ylioikeuden
tuomari tapasi moittia häntä sanoen: 'Minkätähden vapautetaan teidän
tuomioistuimessanne niin paljon syytettyjä, _babu?'_ Hän vastasi:
'Asialla on hyvät syynsä, _sahib._ Kun te lähetätte ihmisiä vankeuteen,
niin he näyttävät teistä vain kissoilta ja koirilta, mutta ne, joita
minä sinne lähetän, ovat minun veljiäni.' Niinä aikoina oli runsaasti
kansalaisiamme, jotka kykenivät lausumaan sellaisia jaloja sanoja, eikä
puuttunut englantilaisiakaan, jotka niitä kuuntelivat. Mutta nykyjään
alkavat virkakahleet näyttää koristeilta, ja meidän päivinämme eivät
alioikeuksienkaan tuomarit pidä omia kansalaisiansa paljoa parempina
kuin koiria. Ja kokemus osoittaa meille, että mitä korkeammalle
he pääsevät virka-asteikossa kohoamaan, sitä kehnommiksi he itse
muuttuvat. Henkilön, joka nousee toisen olkapäille, täytyy pakostakin
suhtautua ylenkatseellisesti omiin kansalaisiinsa, ja sinä hetkenä,
jona hän pitää heitä halvempina olentoina, hän tekee heille välttämättä
vääryyttäkin. Se ei voi johtaa mihinkään hyvään tulokseen.» Puhuessaan
Gora iski kätensä pöytään niin että lamppu hytkähti.
»Kuulehan, Gora», virkkoi Binoi hymyillen, »tämä pöytä ei ole
hallituksen omaisuutta, ja lamppu kuuluu Pareš Babulie.»
Gora nauroi ääneen täyttäen koko talon hilpeytensä kaiulla, ja
Sutšarita oli iloissaan ja ihmeissään huomatessaan Goran voivan nauraa
häneen kohdistuvalle leikinlaskulle hilpeästi kuin poikanen. Sutšarita
ei nähtävästi ollut vielä joutunut kokemaan, että henkilöt, joiden
mielessä on suuria aatteita, voivat sydämestään nauraa.
Gora puhui monista asioista sinä iltana, ja vaikka Sutšarita olikin
vaiti, hänen kasvonsa ilmaisivat niin selvää hyväksymistä, että
Goran sydän oli intoa tulvillaan. Vihdoin hän lausui, erikoisesti
Sutšaritan puoleen kääntyen: »Erästä asiaa ette saa unohtaa. Jos
erehdymme ajattelemaan, ettemme voi tulla voimakkaiksi millään muulla
tavalla kuin muuttumalla voimakkaiden englantilaisten kaltaisiksi,
niin tuo mahdoton asia ei milloinkaan toteudu, koska pelkkä jäljittely
ei tee meistä sitä eikä tätä. Minä kehoitan teitä: tulkaa Intian
sisäpuolelle, omaksukaa kaikki sen hyvä ja paha; jos siinä on vikoja
ja virheellisyyksiä, koettakaa korjata niitä sisästäpäin, mutta nähkää
ne omin silmin, ymmärtäkää ne, ajatelkaa niitä, kääntäkää kasvonne
niiden puoleen, yhtykää niihin. Te ette kykene milloinkaan ymmärtämään,
jos seisotte vastustajina ja kristillisten aatteiden läpitunkemina
tarkastelette asioita ulkopuolelta. Siten menetellen vain yritätte
haavoittaa ettekä milloinkaan tuota todellista hyötyä.»
Gora nimitti tuota kehoitukseksi, mutta se oli pikemmin käsky. Hänen
sanansa kaikuivat niin peloittavan voimakkaina, ettei toisen myöntävän
vastauksen odottamisesta voinut olla puhettakaan.
Sutšarita kuunteli pää painuksissa, ja hänen sydämensä tykytti
rajusti, kun hän havaitsi Goran kääntyvän nimenomaan hänen puoleensa
ja niin innokkaasti. Hän karkoitti kaiken arkuutensa ja virkkoi
koruttoman vaatimattomasti: »Minä en ole milloinkaan ennen ajatellut
synnyinmaastani niin suuria ja tosia ajatuksia. Mutta yhtä tahdon
teiltä kysyä: mikä on synnyinmaan ja uskonnon välinen suhde? Eikö
uskonto ole synnyinmaata suurempi?»
Tuo lempein äänin lausuttu kysymys soi erittäin suloiselta Goran
korviin, ja Sutšaritan silmien ilme teki sen vieläkin suloisemmaksi.
Hän vastasi; »Se, mikä on synnyinmaata suurempi ja korkeampi, voi
ilmaantua ainoastaan synnyinmaan välityksellä. Jumala on ilmoittanut
ainoan iäisen luontonsa lukemattomissa muodoissa. Mutta ne, jotka
sanovat, että totuus on yksi ja että senvuoksi vain yksi ainoa uskonnon
muoto on tosi, omaksuvat vain tuon totuuden, että totuus on yksi, mutta
jättävät tunnustamatta sen, että totuus on rajaton. Rajaton ykseys
ilmenee rajattomassa moninaisuudessa. Minä vakuutan teille, että voitte
nähdä auringon Intian avoimen taivaan alla — teidän ei tarvitse sitä
varten matkustaa valtameren yli ja istua kristittyjen kirkon ikkunan
luona.»
»Te tarkoitatte, että Intiaa varten on olemassa erikoinen Jumalan luo
johtava tie. Mikä on sen erikoisuutena?» kysyi Sutšarita.
»Sen erikoisuus on tämä», vastasi Gora. »On tunnustettu, että
korkein olento, jota ei voida määritellä, ilmenee rajattomana, —
pienen ja suuren, hienon ja karkean loppumaton virta lähtee hänestä.
Hän on samalla kertaa kenties loppumattomin määrein kuvailtava ja
määrittelemätön, muodoltansa rajaton ja samalla muotoa vailla. Toisissa
maissa Jumalaa on yritetty rajoittaa jonkin määritelmän puitteisiin.
Intiassa on kieltämättä myöskin yritetty käsittää joitakin Jumalan
erikoisia ilmennyksiä, mutta niitä ei ole milloinkaan pidetty
lopullisina eikä yhtäkään niistä ole katsottu ainoaksi. Yksikään
intialainen palvoja ei ole kieltäytynyt tunnustamasta, että Jumala
äärettömyydessään on suurempi ja korkeampi sitä erikoisilmennystä, joka
voi olla palvojalle itselleen tosi.»
»Niin saattaa olla viisaiden palvojien laita, mutta entä toiset?» kysyi
Sutšarita.
»Myönnän aina, että tietämättömät kaikissa maissa vääristelevät
totuuden», vastasi Gora.
»Mutta eikö sellainen vääristely ole meidän maassamme kehittynyt
pitemmälle kuin muualla?» jatkoi Sutšarita kyselyänsä.
»Voipa niin olla», vastasi Gora. »Intia on pyrkinyt täysin käsittämään
hienon ja karkean molempia vastakkaisia ilmennyksiä, sisäistä ja
ulkoista, henkeä ja ruumista, ja juuri senvuoksi ne, jotka eivät
kykene oivaltamaan hienoa ilmennystä, tarttuvat karkeaan, ja heidän
tietämättömyytensä siihen vaikuttaessa syntyvät nuo erinomaiset
vääristelyt. Mutta sittenkään ei käy missään tapauksessa päinsä luopua
siitä suuresta, monimuotoisesta, ihmeellisestä tavasta, jota noudattaen
Intia on pyrkinyt käsittämään ruumiin, sielun ja toiminnan avulla ja
kaikilta eri näkökannoilta sitä yhtä, joka on tosi, sekä muodoissa että
muodottomuudessa, aineellisissa samoinkuin henkisissäkin ilmennyksissä,
ulkoiselle samoinkuin sisäisellekin havainnolle — tai typerästi
menetellen omaksua sensijaan ainoaksi uskonnokseen sitä kuivakiskoista,
ahdashenkistä ja sisällyksetöntä teismin ja ateismin yhdistelmää, jonka
on kehitellyt kahdeksannentoista vuosisadan Eurooppa.»
Sutšarita painui hetkiseksi mietteisiinsä, ja Gora jatkoi: »Älkää
luulko minua kiihkojumaliseksi henkilöksi, kaikkein vähimmin erääksi
niistä, jotka ovat vastikään kääntyneet oikeauskoisiksi — en puhu siinä
mielessä kuin he. Minun mieltäni hurmaa se syvä ja suuri ykseys, jonka
olen keksinyt perehtyessäni Intian lukemattomiin eri ilmennyksiin ja
moninaisiin pyrkimyksiin, ja se saa minut pelkäämättä seisomaan maan
tomussa kaikkein köyhimmän ja kaikkein tietämättömimmän maanmieheni
rinnalla. Se seikka, että tämän Intian viestin toiset ymmärtävät,
toiset eivät, ei mitenkään vaikuta siihen tuntooni, että olemme yhtä,
minä ja koko Intia, että kaikki sen kansat ovat minun; ja minä uskon
varmaan, että kaikkien heidän välityksellä Intian henki toimii salaa,
mutta alinomaisesti.»
Goran voimakkaasti lausumat sanat tuntuivat värähdyttäen puhkovan
huoneen seiniä ja sisustusta. Sutšarita ei voinut edellyttää sanoja
täysin ymmärtävänsä, mutta syvän käsittämisen ensimmäinen hyöky saapuu
väkevänä, ja se käsitys, ettei elämä rajoitu perheen tai lahkon
piiriin, valtasi nyt Sutšaritan tuskallisen voimakkaana.
Enempää ei sanottu, sillä portaista kuului juoksevien askelia ja
tyttöjen naurua. Pareš Babu oli palannut tyttärineen, ja Sudhir teki
tytöille tavallisia kepposiaan.
Astuessaan sisään ja nähdessään Goran Lolita ja Satiš kääntyivät
jälleen vakaviksi ja jäivät huoneeseen. Labonja poistui nopeasti, Satiš
pujahti Binoin tuolin luo ja alkoi hänelle kuiskia, ja Lolita veti
tuolin Sutšaritan taakse istuutuen sinne puolittain piiloon.
Sitten tuli Pareš Babu, joka sanoi: »Minä tulen verrattain myöhään
takaisin. Panu Babu on tainnut jo lähteä?»
Kun Sutšarita ei mitään vastannut, sanoi Binoi: »Niin, hän ei voinut
kauemmin odottaa.» Gora nousi, kumarsi kunnioittavasti Pareš Babulle ja
virkkoi: »Meidänkin täytyy lähteä.»
»Minulla ei ole ollut paljoakaan tilaisuutta keskustella kanssanne tänä
iltana», sanoi Pareš Babu. »Toivottavasti voitte käydä luonamme silloin
tällöin, kun teillä sattuu olemaan aikaa.»
Goran ja Binoin ollessa huoneesta lähtemässä tuli sisään Baroda-rouva.
Molemmat kumarsivat hänelle, ja hän huudahti: »Mitä! Joko nyt pois?»
»Niin», vastasi Gora lyhyesti, ja Baroda kääntyi Binoin puoleen: »Mutta
minä en voi laskea menemään teitä, Binoi Babu; teidän pitää jäädä
aterialle. Minulla on sitäpaitsi jotakin sanottavaa teille.»
Satiš hyppi riemuissaan kuullessaan kutsun, tarttui Binoin käteen ja
sanoi: »Niin, älä päästä Binoi Babua menemään, äiti; hänen pitää jäädä
tänään yöksi.»
Havaitessaan Binoin epäröivän Baroda kääntyi Goran puoleen kysyen:
»Täytyykö teidän välttämättä viedä Binoi Babu mukananne? Onko hän
teille ehdottomasti tarpeen?»
»Ei, ei, ei ollenkaan», vastasi Gora nopeasti. »Sinä jäät, Binoi; minä
lähden.» Samassa hän poistui nopeasti.
Baroda-rouvan kysyessä lupaa Goralta Binoi ei voinut olla salaa
katsahtamatta Lolitaan, joka käänsi hymyillen kasvonsa toisaalle. Binoi
ei voinut pahastua Lolitan pienistä ivailuista, mutta sittenkin ne
pistelivät häntä kuin okaat. Hänen jälleen istuuduttuaan sanoi Lolita:
»Kuulkaahan, Binoi Babu, olisitte menetellyt viisaammin, jos olisitte
tänään paennut.»
»Miksi niin?» kysyi Binoi.
»Äiti aikoo toimittaa teidät ikävään tilanteeseen», selitti Lolita.
»Meidän markkinanäytelmästämme puuttuu erään osan esittäjä, ja äiti on
päättänyt valita siihen teidät.»
»Taivas varjelkoon!» huudahti Binoi. »Minä en siihen pysty.»
»Minä sanoin sen äidille heti», virkkoi Lolita nauraen. »Sanoin, ettei
ystävänne missään tapauksessa salli teidän esiintyä näytelmässä.»
Pistos koski Binoihin. Hän sanoi: »Meidän ei tarvitse keskustella
ystäväni mielipiteistä. Mutta minä en ole eläissäni esiintynyt
näyttämöllä — miksi valittaisiinkaan juuri minut?»
»Entä me?» valitteli puolestaan Lolita. »Luuletteko, että me olemme
milloinkaan eläessämme näytelleet?»
Samassa palasi Baroda-rouva, ja Lolita sanoi: »Kuulehan, äiti, on
suotta kehoittaa Binoi Babua ottamaan osaa näytelmäämme, ellet saa
hänen ystäväänsä suostumaan —»
»Ystäväni suostumusta ei tässä ollenkaan tarvita», keskeytti Binoi
harmistuneena. »Mutta minä en osaa näytellä.»
»Älkää olko siitä huolissanne», huudahti Baroda. »Me totutamme teidät
siihen aivan kohta. Ettehän väittäne, että nämä tyttöset osaavat
sellaista, mitä te ette osaa? Joutavia!» Ja Binoilla ei ollut enää
minkäänlaista pakenemisen mahdollisuutta.