»Keneltä olet sen kuullut?» kysyi Binoi ihmeissään.
»Abinašilta, joka sattui olemaan sirkuksessa samana päivänä», vastasi
Gora jatkaen kirjoittamistaan mitään enempää sanomatta.
Binoita hävetti kovin, että Gora oli jo saanut asian tietoonsa,
vieläpä Abinašilta, joka ei varmaankaan ollut säästellyt kuvauksessaan
koristelevia piirteitä. Samalla johtui hänen mieleensä, että hänen
oli ollut vaikea päästä uneen edellisenä iltana, koska oli mielessään
käynyt tuimaa sotaa Lolitaa vastaan. »Lolita otaksuu minun pelkäävän
Goraa niinkuin koulupoika pelkää opettajaansa. Kuinka väärin ihmiset
voivatkaan toisiansa arvostella! On totta, että kunnioitan Goraa hänen
harvinaisten lahjojensa vuoksi, mutta en ollenkaan sillä tavoin kuin
Lolita luulottelee; sellainen otaksuma tekee vääryyttä yhtä hyvin
minulle kuin hänellekin. Onpa sekin ajatus: minä muka olen lapsi, ja
Gora on vartijani!» Tuo oli rasittanut hänen mieltänsä edellisenä
iltana.
Gora jatkoi kirjoittamistaan, ja Binoi palautti mieleensä ne muutamat
kärkevät kysymykset, jotka Lolita oli häntä vastaan singonnut.
Hänen oli vaikea lakata niitä ajattelemasta. Yht'äkkiä heräsi hänen
sydämessään kapinoiva tunne. »Entäpä jos kävinkin sirkuksessa?» —
kuohahti hän itsekseen. »Mikä oikeus on Abinašilla keskustella minun
asioistani Goran kanssa — ja minkä ihmeen vuoksi Gora sallii sen hölmön
käydä puhumaan sellaisista seikoista? Onko Gora minun vartijani, ja
olenko minä velvollinen häneltä kysymään, minne saan mennä ja kenen
kanssa? Tämä on ankara ystävyyttämme koskeva loukkaus!»
Binoi olisi tuskin ollut siinä määrin närkästynyt Goraan ja Abinašiin,
ellei olisi yht'äkkiä tajunnut omaa pelkuruuttansa. Hän yritti vain
vierittää ystävänsä kannettavaksi sitä syyllisyyttä, jonka hänen
oma vaikenemisensa oli aiheuttanut. Jos Gora olisi lausunut asiasta
joitakin sanoja, niin ystävykset olisivat voineet tulla samaan tasoon
ja Binoi olisi tullut lohdutetuksi. Mutta ääneti istuva Gora tuntui
häntä tuomitsevan. Sen vuoksi Lolitan purevat huomautukset ärsyttivät
Binoita yhä enemmän.
Mohim astui huoneeseen, piippu kädessä, tarjosi beteliä purtavaksi ja
virkkoi: »Asia on valmis meidän puoleltamme, Binoi poikaseni. Kunhan
setäsi asiaan suostuu, tunnemme mielemme aivan keveäksi. Oletko jo
hänelle kirjoittanut?»
Tämä ahdistelu vaikutti Binoihin erikoisen epämieluisesti tänään. Hän
tiesi hyvinkin, ettei syy ollut Mohimin — Gora näet oli ilmoittanut
vanhemmalle veljelleen, että Binoi suostui — mutta tunsi olonsa
verrattain ankeaksi ajatellessaan suostumustansa. Anandamoji oli
kerrassaan yrittänyt saada hänet peräytymään, ja hän itse ei ollut
suinkaan milloinkaan tuntenut mitään erikoista kiintymystä kysymyksessä
olevaan morsiameensa. Kuinka siis olikaan tämä sekasorto voinut
muovautua selväksi päätökseksi? Ei voinut suoraan väittää Goran
häntä mitenkään pakottaneen, sillä hän ei olisi missään tapauksessa
pakottanut, jos Binoi itse olisi esittänyt pienenkin vastaväitteen,
mutta sittenkin —. Tuo »sittenkin» ilmaisi jälleen Lolitan pistävien
huomautusten vaikutusta. Eihän ollut tapahtunut mitään erikoista tässä
tilaisuudessa, tuntui vain asian alla se täydellinen vaikutusvalta,
jonka Gora oli hankkinut itselleen niiden vuosien aikana, joina he
olivat olleet ystävät. Binoi oli vähitellen suostunut tuohon ylivaltaan
erinomaisen kiintymyksensä ja leppoisan luonnonlaatunsa vuoksi. Ja
niin oli mestarin ja oppilaan suhde muodostunut itseänsä ystävyyttä
tärkeämmäksi. Aikaisemmin Binoi ei ollut asiaa oivaltanut, mutta nyt
sitä ei käynyt kieltäminen. Ja niin hänen oli oikeutta myöten mentävä
naimisiin Sasin kanssa?
»En, minä en ole vielä kirjoittanut sedälleni», vastasi hän Mohimin
kysymykseen.
»Vika on yksin minun», virkkoi Mohim. »Minkätähden kirjoittaisitkaan
_sinä_ kirjeen; sehän on minun asiani. Mikä on hänen täydellinen
nimensä, poikaseni?»
»Minkätähden pidätte niin suurta kiirettä?» kysyi vuorostaan
Binoi. »Häitä ei voida viettää _asvin-_ eikä _karlik-kuun_ aikana.
_Aghran-kuussa—_ niin, mutta olen unohtanut, että siinäkin kuussa on
vaikeutensa. Se on onneton kuukausi meidän perheemme historiassa, ja me
emme ole milloinkaan viettäneet perhejuhlia _aghran-kuun_ aikana.»
Mohim laski piippunsa nurkkaan seinän varaan ja virkkoi: »Kuulehan,
Binoi, jos välität kaikesta tuollaisesta taikauskosta, niin silloinhan
on koko uudenaikainen kasvatuksesi vain ulkoaopittuja lauseparsia.
Tässä kirotussa maassa on muutenkin ylen vaikea löytää kalenterista
hyväenteisiä päiviä, ja jos kaiken muun lisäksi jokainen perhekunta
vielä ottaa huomioon omia tapahtumiansa, niin kuinka asioista voidaan
ollenkaan suoriutua?
»Minkätähden siis suostutte pitämään _asvin-_ ja _karlik-kuutakaan_
huonoenteisenä?» kysyi Binoi.
»Pidänkö minä niitä huonoenteisinä!» huudahti Mohim. »Enpä suinkaan.
Mutta mitäpä tehdä — tässä meidän maassamme ei tarvitse kunnioittaa
Jumalaa, mutta ellet kunnioita kaikkia _bhadra-, asvin-_ ja
_karlik-kuita_ koskevia sääntöjä, kaikkea torstai- ja perjantaipäiviä
koskevaa ja kaikkia kuun eri vaiheita, niin sinut karkoitetaan talosta!
Ja myönnänpä, että vaikka en tunnustakaan tuota kaikkea hyväksyväni,
tunnen kuitenkin oloni ahdistavaksi, ellen noudata kalenteria — meidän
ilmanalamme luo pelkoa aivan samoin kuin malariakuumetta, ja niinpä en
minäkään kykene karistamaan pois tuota tunnetta.»
»Samoin on laita sukulaisteni», sanoi Binoi, »he eivät voi vapautua
_aghran_-kuuhun kohdistuvista pelontunteistaan. Tätini ei missään
tapauksessa siihen suostuisi.»
Niin sai Binoi asian siirtymään tuonnemmaksi, ja Mohim, joka ei oikein
tietänyt, mitä olisi vielä yrittänyt, peräytyi.
Binoin huomautusten sävy osoitti Goralle, että hänen ystävänsä oli
alkanut epäröidä. Binoi ei ollut käynyt talossa muutamaan päivään, ja
Gora otaksui hänen vierailleen Pareš Babun luona entistä ahkerammin.
Ja kun Binoi nyt, avioliittoasiasta puhuttaessa, oli yrittänyt siirtää
keskustelua tuonnemmaksi, Goran epäilykset kävivät vakaviksi, hän
lopetti kirjoittamisensa, kääntyi ja sanoi: »Kuulehan, Binoi, kun
kerran olet antanut veljelleni lupauksesi, miksi syöksetkään hänet
suotta tällaiseen epävarmuuteen?»
Binoi kääntyi yht'äkkiä kärsimättömäksi ja huudahti: »Annoinko
lupaukseni, vai siepattiinko se minulta?»
Goraa hämmästytti tuo äkkiä ilmenevä kapinanhenki, hän terästi mielensä
ja kysyi tiukasti: »Kuka on sen sinulta siepannut?»
»Sinä!»
»Minä? Minähän lausuin sinulle vain muutaman sanan koko asiasta, ja
sitä sinä nimität lupauksen kiristämiseksi!»
Binoi ei tosiaankaan voinut vakuuttavalla tavalla todistaa syytöstään
oikeaksi. Gora puhui totta: vain muutamia sanoja oli vaihdettu, ja se,
mitä Gora oli sanonut, ei ollut niin vääjäämätöntä, että sitä olisi
käynyt nimittäminen painostukseksi. Mutta sittenkin oli tavallaan
totta, että Gora oli pakottanut Binoin myöntymään. Mitä vähemmän
ulkonaisia todisteita, sitä julkeampana esiintyy syyttäjä, ja niinpä
lausui Binoikin kiihtynein äänin: »Ei tarvita montakaan sanaa lupauksen
kiristämiseksi!»
»Ota sanasi takaisin!» huusi Gora nousten pöydän luota. »Lupauksesi ei
ole niin suunnattoman arvokas, että huolisin sitä sinulta anella tai
ryöstää!» — »_Dada_!» huusi hän sitten Mohimille, joka oli viereisessä
huoneessa ja tuli sisään kiireen kaupalla. »_Dada_», huusi Gora, »enkö
sanonut sinulle alun pitäen, että Binoin ja Sasin naimisiinmeno on
mahdoton asia ja etten siihen suostu?»
»Tietysti sanoit. Kukaan muu ihminen ei olisi voinut sellaista sanoa.
Jokainen muu setä olisi osoittanut jonkinlaista veljentyttärensä
avioliittoon kohdistuvaa mielenkiintoa!»
»Minkätähden käytit minua katinkäpälänä saadaksesi Binoin suostumaan?»
singahdutti Gora.
»Syynä ei ollut mikään muu kuin se, että otaksuin siten parhaiten
saavani hänet suostumaan», vastasi Mohim masentuneena.
Goran kasvot sävähtivät punaisiksi. »Minä pyydän jättämään minut kaiken
tämän ulkopuolelle!» huusi hän. »En ole mikään virallinen naittaja,
minulla on muuta tekemistä.» Samassa hän poistui huoneesta.
Ennenkuin onneton Mohim ehti ryhtyä asiaa edelleen pohtimaan, Binoikin
oli ehtinyt kadulle, ja Mohimin ainoana lohdutuksena oli piippu, jonka
hän nyt otti nurkasta, minne oli sen sijoittanut.
Binoi oli monet kerrat kiistellyt Goran kanssa, mutta tällaista
purkautumaa ei ollut sattunut milloinkaan ennen, ja Binoi kauhistui
aluksi omaa tekoansa. Kun hän oli ehtinyt kotiin, tuntui kuin olisivat
nuolet lävistelleet hänen omaatuntoansa. Ei tehnyt mieli syödä eikä
nukkua, kun hän ajatteli, millaisen iskun oli Goralle yht'äkkiä
antanut. Hän tunsi erinomaista katumusta varsinkin ajatellessaan,
kuinka järjettömästi oli syyttänyt yksin Goraa. »Minä tein väärin,
väärin, väärin», toisteli hän itsekseen.
Myöhemmin päivällä, kun Anandamoji oli parhaillaan istuutumassa
ompeluksensa ääreen päivällisaterian jälkeen, Binoi ilmaantui hänen
luoksensa ja istuutui hänen viereensä. Anandamoji oli kuullut
tapahtumasta Mohimilta, mutta nähtyään Goran kasvot aterian aikana hän
oli arvannut, että oli sattunut myrskyisä kohtaus.
»Äiti», sanoi Binoi. »Minä olen menetellyt väärin. Se, mitä tänä aamuna
sanoin Goralle Sasin ja minun välille suunnitellusta avioliitosta, oli
pelkkää mielettömyyttä!»
»Älä ole milläsikään, Binoi! Sellaista sattuu aina, kun yrität
tukahduttaa jotakin mieltäsi kalvavaa tuskaa. On muuten aivan yhtä
hyvä, että se on tapahtunut. Ei kestä kauan, ennenkuin olette kumpikin
unohtaneet koko kiistan.»
»Mutta minä tahdon sanoa sinulle, äiti, ettei minulla ole mitään sitä
vastaan, että menen naimisiin Sasin kanssa.»
»Älä tee asiaa pahemmaksi, poikani, hätiköiden yrittämällä paikata
riitaa hyväksi. Avioliitto solmitaan eliniäksi, mutta riita on vain
hetkellinen.»
Binoi ei kumminkaan voinut neuvoa noudattaa. Hän ei tuntenut voivansa
lähteä suoraan Goran luo ja niin hän meni Mohimin puheille, sanoi,
ettei hänen tahollaan ollut mitään estettä, että häät voitiin viettää
kuukauden kuluessa ja että hän itse tulisi pitämään huolta siitä, että
setä asiaan suostuisi.
»Järjestetäänkö kihlajaiset heti?» tiedusteli Mohim.
»Olkoon menneeksi, voitte päättää asian neuvoteltuanne Goran kanssa»,
vastasi Binoi.
»Mitä! Joko taas on neuvoteltava Goran kanssa!» valitteli Mohim
ärtyneesti.
»Niin, niin, se on ihan välttämätöntä!»
»Hyvä, jos se täytyy tehdä, niin tehdään, mutta —» Mohim sulki suunsa
pistämällä siihen annoksen beteliä.
Mohim ei virkkanut mitään sinä päivänä, mutta seuraavana aamuna
hän lähti Goran huoneeseen peläten vain ankaran taistelun avulla
saavansa hänet jälleen suostumaan. Mutta kun hän kertoi Binoin tulleen
edellisenä iltana hänen luokseen ja sanoneen olevansa valmis menemään
naimisiin Sasin kanssa, vieläpä kehoittaneen kysymään Goralta neuvoa
kihlausasiassa, Gora suostui heti ja sanoi: »Hyvä! Pidetään kihlajaiset
kaikin mokomin!»
»Sinä näytät nyt olevan varsin myöntyväinen, mutta älä Herran nimessä
esitä jälleen uusia estelyitä seuraavalla kerralla.»
»Häiriötä ei aiheuttanut estelyni, vaan tiedusteluni», sanoi Gora.
»No niin», virkkoi Mohim, »nöyrä pyyntöni on, ettet estele etkä
tiedustele. Olen aivan tyytyväinen saadessani toimia omin neuvoin.
Kuinkapa olisinkaan voinut arvata, että tiedustelusi johtaisi
sellaiseen vastakkaiseen tulokseen? Tahdon tietää vain yhden ainoan
asian: haluatko todellakin tämän avioliiton toteutuvan?»
»Haluan.»
»Salli siis minun olla kyllin viisas äläkä enää sekaannu tähän asiaan.»