Kun Gora pari tuntia nukuttuaan heräsi ja näki Binoin nukkuvan
vieressään, hänen sydämensä oli täynnä iloa. Hän tunsi itsensä niin
vapautuneeksi kuin henkilö, joka uneksii kadottaneensa jotakin
erinomaisen kallisarvoista, mutta herätessään huomaakin kaiken olleen
pelkkää unta. Katsellessaan Binoita hän käsitti, kuinka vaivaiseksi
olisi muodostunut hänen elämänsä, jos hän olisi ystävästään luopunut.
Gora tunsi itsensä niin hilpeäksi, että ravisti Binoin hereille
huutaen: »Nouse jo, työt odottavat.»
Goralla oli joka aamu suoritettavana säännöllinen sosiaalinen
velvollisuus: käydä lähistöllä asuvien köyhien ihmisten luona. Hän
ei tahtonut heille saarnata eikä tehdä hyvää, halusihan vain saada
olla heidän seurassaan. Hän keskustelikin heidän kanssaan melkeinpä
tutunomaisemmin kuin läheisten ystäviensä kanssa. He nimittivät häntä
»sedäksi» ja tarjosivat hänelle erikoisen, korkea-arvoisemmille
vieraille varatun piipun, ja Gora oli tosiaankin pakottautunut
tupakoimaan, jotta pääsisi heitä lähemmäksi.
Goran suurin ihailija oli Nanda, erään puusepän poika. Hän oli
kahdenkolmatta vuoden ikäinen ja työskenteli isänsä työpajassa
valmistaen puulaatikoita. Hän oli ensiluokkainen urheilija ja
paikallisen krikettijoukkueen etevin jäsen. Gora oli perustanut
urheilu- ja krikettiseuran ottaen sen jäseniksi kirvesmiesten
ja seppien poikia samoinkuin varakkaampiakin henkilöitä. Tässä
sekalaisessa joukossa Nanda oli vaikeudetta ensimmäinen, tulipa
kysymykseen mikä urheilulaji tahansa. Senvuoksi muutamat paremmassa
yhteiskunnallisessa asemassa olevat opiskelevat nuorukaiset häntä
kadehtivat, mutta Goran täsmällinen kurinpito pakotti heidät tyytymään
siihen, että Nanda valittiin heidän johtajakseen.
Muutamia päiviä aikaisemmin Nanda oli haavoittanut jalkaansa taltalla
eikä niinmuodoin ollut voinut saapua krikettikentälle, ja Gora, jota
oli kovin askarruttanut Binoita koskeva kysymys, ei ollut päässyt
tiedustelemaan, kuinka hän voi, joten molemmat ystävykset lähtivät nyt
yhdessä puusepän asuntoon Nandaa tapaamaan.
Saapuessaan Nandan kodin ovelle he kuulivat naisten itkua. Nandan isä
ja muutkin perheen miespuoliset jäsenet olivat poissa kotoa, ja eräältä
lähiseudun kauppiaalta Gora sai tietää, että Nanda oli kuollut samana
aamuna ja että hänen ruumiinsa oli vast'ikään viety polttopaikalle.
Nanda kuollut! Hän, joka oli terve ja voimakas, väkevä ja
hyväluontoinen ja vielä kovin nuori — kuollut tänä aamuna! Gora
seisoi kuin kivettyneenä. Nanda oli tavallinen puusepänpoika, hänen
poismenonsa aiheuttaman puutteen tuntisivat vain harvat ja hekin
kenties vain lyhyen ajan, mutta Gorasta hänen kuolemansa oli mahdoton
ja järjetön. Hän oli nähnyt miehessä piilevän valtavan elonvoiman —
elossa oli paljon ihmisiä, mutta mistä löytyikään sellainen elämän
runsaus?
Tiedustellessaan kuoleman syytä Gora sai tietää, että Nanda oli
kuollut jäykkäkouristukseen. Nandan isä oli tahtonut kutsua lääkärin,
mutta hänen äitinsä oli väittänyt pojan olevan pirun riivaaman ja oli
lähettänyt hakemaan noidan, joka oli koko yön lukenut loitsujansa
ja kiduttanut kärsivää kärventäen hänen ruumistansa hehkuvilla
rautalangoilla. Sairastuttuaan Nanda oli pyytänyt kutsumaan Goraa,
mutta äiti, joka oli pelännyt hänen vaativan lääkäriä haettavaksi, ei
ollut sanaa lähettänyt.
»Millaista typeryyttä, millaista kauheata rikollisuutta!» voihkasi
Binoi, kun he kääntyivät pois.
»Älä yritä lohduttaa itseäsi, Binoi», virkkoi Gora katkerasti,
»nimittämällä sitä pelkäksi typeryydeksi ja yrittämällä asettua asian
ulkopuolelle. Jos selvästi tajuaisit, kuinka suuri tämä typeryys on
ja kuinka laajalle ulottuu siinä piilevä rikoksellisuus, niin etpä
kuittaisi asiaa pelkällä valittelun ilmauksella!»
Gora asteli kiihtyessään yhä nopeammin, ja Binoi koki pysytellä hänen
joukossaan mitään vastaamatta.
Gora oli hetkisen vaiti ja jatkoi sitten yhtäkkiä: »Kuulehan, Binoi,
minä en voi jättää tuota asiaa niin helposti. Ne tuskat, joita puoskari
on Nandalle aiheuttanut, kiduttavat minua, ne kiduttavat koko maatani.
Minä en voi pitää tuota jokapäiväisenä tai satunnaisena seikkana.»
Binoin yhä vaietessa Gora kiivastui: »Minä tiedän varsin hyvin,
mitä ajattelet, Binoi! Sinun mielestäsi ei ole olemassa mitään
parannuskeinoa, tai jos onkin, niin pitkien matkojen päässä. Mutta
minä en voi ajatella siihen tapaan. Olisin antanut oman henkeni, jos
siitä olisi ollut apua. Kaikkeen siihen, mikä kotimaatani haavoittaa,
olipa se kuinka vaikeata tahansa, on olemassa lääke — ja se lääke on
minun hallussani. Tämän uskoni nojalla voin kestää kaiken ympärilläni
näkemäni surun ja murheen ja häväistyksen.»
»Minä en uskalla pitää uskoani voimassa, kun näen tuollaista laajalle
levinnyttä ja kamalaa surkeutta», sanoi Binoi.
»Minä en voi milloinkaan uskoa, että surkeus on ikuinen», vastasi
Gora. »Sitä vastaan hyökkää kaikkeuden koko tahdon- ja ajatuksenvoima
sisältä ja ulkoa. Kuulehan, Binoi, minä vaadin sinua yhä uudelleen
olemaan ajattelematta, ettei maamme voi tulla vapaaksi. Varmasti sen
vapauteen uskoen meidän tulee pysytellä valmiina. Sinä tahdot tyytyä
siihen epämääräiseen ajatukseen, että jonakin suotuisana hetkenä voi
alkaa taistelu Intian vapauden puolesta. Minä sanon sinulle, että
taistelu on jo alkanut ja että sitä käydään joka hetki. Mikään ei
voisi olla pelkurimaisempaa kuin jos heittäytyisimme huolettomiksi ja
varomattomiksi.»
»Kuulehan, Gora», vastasi Binoi. »Minä huomaan sinun ja meidän toisten
kesken tämän eron: meidän jokapäiväiset kohtalomme tuntuvat vaikuttavan
sinuun aina uusin voimin, siinäkin tapauksessa, että kysymyksessä
ovat asiat, jotka ovat olleet jo kauan tapahtumassa. Me sitävastoin
emme niitä havaitse enempää kuin ilmaa, jota hengittelemme, ne eivät
saa meitä toivoon enempää kuin epätoivoonkaan, ei enempää iloon kuin
apeuteenkaan. Meidän päivämme kuluvat jouten, ja me emme kunnolla
havaitse itseämme enempää kuin maatammekaan ympäröivien tapausten
vilinässä.»
Yht'äkkiä Gora sävähti tulipunaiseksi, ja hänen otsasuonensa
pullistuivat, kun hän kädet nyrkissä alkoi tuimasti juosta parihevosia
ohjaavan miehen jälkeen huutaen niin että koko katu raikui: »Seis!
Seis!» Kopeannäköinen ja koreapukuinen bengalilainen babu, joka oli
ehtinyt kadunkulmaukseen, katsahti taakseen, sivahdutti piiskallaan
tulisten hevostensa kupeita ja katosi näkyvistä.
Vanha muhamettilainen keittäjä oli ollut kulkemassa kadun yli,
päälaellaan hänen eurooppalaisélle isännälleen kuuluvia ruokavaroja.
Kopea babu oli huutanut hänelle kehoittaen korjautumaan pois tieltä,
mutta kuuro vanhus oli ollut vähällä joutua hevosten jalkoihin. Hänen
onnistui pelastua, mutta hän kompastui ja hänen korinsa sisällys —
hedelmät, vihannekset, voi ja munat — vierivät pitkin tietä. Vihainen
ajaja oli kääntynyt taakseen ja huutanut: »Sinä kirottu sika» ja
sivaltanut vanhaa miestä piiskallaan niin kiivaasti, että veri alkoi
tihkua.
»Allah! Allah!» huokaili vanhus alkaen nöyrästi keräillä koriinsa sitä,
mikä oli jäänyt vahingoittumatta. Gora palasi paikalle ja alkoi häntä
auttaa. Keittäjä parka oli kovin alakuloinen nähdessään hyvinpuetun
herrasmiehen siten vaivautuvan ja sanoi: »Minkätähden vaivaatte
itseänne, Babu? Nämä eivät kelpaa enää mihinkään.»
Gora tiesi varsin hyvin, ettei hänen työnsä todellakaan ollut miksikään
avuksi ja että vanhus, jota hän oli auttavinaan, siitä vain hämmentyi,
mutta hänestä tuntui olevan mahdotonta olla mitään tekemättä: olihan
näytettävä ohikulkijoille, että ainakin yksi herrasmies pyrki
lievittämään toisen karkeutta ottamalla häpeän kannettavakseen ja siten
suojelemalla loukattua oikeutta.
Kun kori oli jälleen täynnä, Gora virkkoi: »Tämä menetys on teille
liian suuri. Tulkaa luokseni; minä korvaan sen teille. Mutta sallikaa
minun sanoa eräs asia: Allah ei anna teille anteeksi, kun alistutte
häväistykseen lausumatta sanaakaan.»
»Allah rankaisee väärintekijän», vastasi muhamettilainen. »Minkätähden
hän rankaisisikaan minua?»
»Se, joka alistuu vääryyteen», sanoi Gora, »on hänkin väärintekijä,
sillä hän on syynä kaikkeen maailmassa olevaan pahaan. Te kenties ette
ymmärrä minua, mutta muistakaa, ettei uskonto ole pelkkää hurskautta,
sillä se vain yllyttää pahantekijöitä. Teidän Muhammedinne ymmärsi
asian varsin oikein, ja hänpä ei saarnannutkaan nöyrää alistumista.»
Goran asunto oli verrattain kaukana, joten hän vei vanhuksen mukanaan
Binoin asumukseen, pysähtyi kirjoituspöydän eteen ja sanoi: »Ota esiin
rahasi!»
»Odota hetkinen», virkkoi Binoi. »Kunhan löydän avaimen.»
Mutta lukko ei kestänyt Goran kärsimätöntä kiskomista; laatikko
lensi auki. Ensimmäinen näkyviin tuleva esine oli Pareš Babun koko
perhettä esittävä iso valokuva, jonka Binoi oli onnistunut saamaan
nuoren ystävänsä Satišin välityksellä. Gora antoi vanhukselle
sopivan rahasumman ja lähetti hänet menemään, mutta valokuvasta hän
ei virkkanut sanaakaan. Havaitessaan Goran vaitiolon, ei Binoikaan
huolinut asiaan puuttua, vaikka hänen mielensä olisikin keventynyt, jos
olisi vaihdettu pari sanaa asian johdosta.
»No niin, minä lähden!» sanoi Gora äkkiä.
»Menetteletpä kauniisti!» huudahti Binoi. »Lähdet yksin! Etkö siis
tiedä, että äiti kutsui minutkin aamiaiselle? Minä lähden kerallasi!»
He poistuivat yhdessä. Gora ei puhunut mitään. Valokuva oli
muistuttanut hänelle, että Binoin sydämen valtavuo kuljetti häntä
sellaiseen suuntaan, jota hän, Gora, ei missään tapauksessa voinut
noudattaa.
Binoi ymmärsi varsin hyvin, minkätähden Gora oli vaiti, mutta hän
arasteli yrittää saada häntä puhumaan, koska tunsi Goran mielen
satuttaneen sellaiseen kohtaan, joka tosiaankin teki heidän
seurustelunsa hankalaksi.
Saapuessaan perille he näkivät Mohimin seisovan ovella katsellen
kadulle. »Mitä on tapahtunut?» huusi hän havaittuaan ystävykset. »Te
valvoitte koko yön, ja minä otaksuin teidän nukkuvan kaikessa rauhassa
jossakin polun varrella. Mutta on jo kohta myöhä. Lähde kylpemään,
Binoi.»
Siten ajettuaan Binoin pois Mohim kääntyi Goran puoleen ja sanoi:
»Kuulehan, Gora, sinun täytyy ajatella vakavasti asiaa, josta sinulle
puhuin. Jos Binoi ei olekaan mielestäsi kyllin oikeauskoinen, niin
mistä ihmeestä löydämme paremmankaan? Ei riitä, jos pidämme silmällä
ainoastaan oikeauskoisuutta — tarvitsemmehan sivistystäkin. Myönnän
kyllä, ettei tavanomainen sivistyneisyyden ja oikeauskoisuuden
yhteenliittymä ole tarkoin pyhien kirjojemme mukainen, mutta eivät ne
sentään muodosta aivan huonoakaan yhtymää. Jos sinulla itselläsi olisi
tytär, niin uskonpa varmaan, että olisit samaa mieltä kuin minä.»
»Aivan oikein, _dada»_, vastasi Gora. »Minä uskon, ettei Binoi
mitenkään asiaa vastusta.»
»Kuulehan häntä!» huudahti Mohim. »Kuka tässä onkaan huolissaan Binoin
vastustelemisesta? Sinun vastusteluasi minä pelkään. Kunhan itse
kehoitat Binoita, olen aivan tyytyväinen. Ellei siitä ole apua, niin
jätä koko asia.»
»Minä teen niin», vastasi Gora.
Mohimin mielestä asia oli nyt niin pitkällä, ettei ollut muuta huolta
kuin naittajaisten valmisteleminen.
Ensimmäisen tilaisuuden sattuessa Gora sanoi Binoille: »_Dada_ on
alkanut kovin kiirehtiä sinun ja Sasin naimisiin menoa. Mitä siitä
arvelet?»
»Sanohan sinä, mitä itse siitä ajattelet.»
»Eipä taitaisi olla niinkään tuhma teko.»
»Mutta aikaisemmin sinä ajattelit toisin. Emmekö päättäneet jäädä
naimattomiksi? Minä otaksuin, että asia oli varma.»
»Päätetään nyt, että sinä menet naimisiin, minä en.»
»Minkätähden? Minkätähden erilaiset päämäärät saman pyhiinvaelluksen
suorittajille?»
»Ehdotan tätä järjestelyä, koska pelkään muuten päätyvämme eri
päämääriin. Jumala lähettää maailmaan toisia ihmisiä kantamaan raskaita
taakkoja toisten liikkuessa hilpeän kevyesti — jos kaksi sellaista
erilaista olentoa iestetään yhteen, niin toinen on kuormitettava, jotta
se vetäisi tasaisesti toisen kanssa. Me voimme kulkea tasaisesti rinnan
vasta sitten, kun sinua asianmukaisesti hillitsee aviollisen elämän
taika.»
»Olkoonpa menneeksi!» hymyili Binoi. »Nosta vain taakka hartioilleni!»
»Mutta onko nyt puheenaoleva erikoinen taakka sinulle kenties
epämieluinen?»
»Koska tehtävänä on painon lisääminen, niin onhan yhdentekevää
käytämmekö kiveä vai tiilikiveä — mitäpä sillä väliä?»
Binoi arvasi, mikä oli Goran innokkuuden varsinaisena syynä, ja tuo
ilmeinen halu pelastaa hänet Pareš Babun tytärten satimista vain
huvitti häntä.
Lopun iltapuolta, päivällisen jälkeen, he viettivät korvaten menetettyä
yöunta nauttien runsasta päivällislepoa. Ystävykset eivät keskustelleet
toistensa kanssa ennenkuin illan varjot olivat langenneet ja he olivat
lähteneet kattotasanteelle.
Binoi katsahti taivaalle ja virkkoi: »Kuulehan, Gora, minulla on
sinulle jotakin sanottavaa. Minusta tuntuu, että maahamme kohdistuva
rakkautemme on pahasti puutteellinen. Me ajattelemme ainoastaan puolta
Intiaa.»
»Kuinka niin? Mitä tarkoitat?» kysyi Gora.
»Me pidämme Intiaa ainoastaan miesten maana, jätämme naiset kerrassaan
lukuunottamatta», selitti Binoi.
»Sinä haluat englantilaisten tavoin nähdä naisia kaikkialla», virkkoi
Gora, »kotona ja ulkona maailmassa, maalla ja merellä ja ilmassa,
aterioilla, huveissamme ja töissämme, ja seurauksena on, että naiset
saattavat silmissäsi miehet pimentoon, joten sinun katsantokantasi on
aivan yhtä yksipuolinen.»
»Ei, ei!» vastasi Binoi. »Väitettäni ei käy kumoaminen niin helposti.
Mitä merkitseekään, suhtaudunko asiaan englantilaisten tavoin vai
en? Tahdon vain sanoa, ettemme suo maamme naisille sitä sijaa, joka
heille oikeudenmukaisesti kuuluu. Ajattelehan itseäsi. Voin varmasti
vakuuttaa, ettet ajattele koskaan naisia — maamme esiintyy sinun
ajatuksissasi vailla naisia, ja sellainen katsantotapa ei missään
tapauksessa voi olla oikea.»
»Minä olen nähnyt ja oppinut tuntemaan oman äitini», huomautti Gora,
»ja olen hänessä nähnyt kaikki maani naiset ymmärtäen varsin hyvin,
mikä sija heille kuuluu.»
»Sinä keksit tyhjiä lauseparsia yrittäen pettää itseäsi», sanoi Binoi.
»Se tutunomainen suhde, jossa olemme taloustoimiansa suorittaviin
naisiin kotonamme, ei takaa oikeata tietoa. Minä tiedän, että vain
kiivastut, jos rohkenen mitenkään verrata toisiinsa englantilaista
yhteiskuntaa ja meikäläistä — enkä tahdokaan niin tehdä enempää kuin
tahdon väittää varmasti tietäväni, missä määrin ja miten meidän
naisemme voivat esiintyä julkisuudessa menemättä sopivaisuuden rajan
yli — mutta minä tarkoitan, että niin kauan kuin naisemme jäävät
piilemään omiin eristettyihin suojiinsa, maamme on meille vain
puolinainen totuus eikä voi saavuttaa täyttä rakkauttamme ja syvintä
kunnioitustamme.»
»Samoin kuin aika on kahtalainen, yön ja päivän aika, samoin on
yhteiskunta koottu kahdesta osasta, miehistä ja naisista», väitti
Gora. »Yhteiskunnan ollessa luonnollisessa tilassaan nainen pysyy
näkymättömänä kuin yö — hän suorittaa kaiken työnsä tungettelematta,
näyttämön takana. Mutta yhteiskunnan muuttuessa luonnottomaksi, yö
anastaa itselleen päivän oikeudet, ja työ samoinkuin irstailukin
tapahtuu keinotekoisessa valossa. Ja mikä on tuloksena? Yön salainen
vaikutus lakkaa, väsymys lisääntyy, toipuminen käy mahdottomaksi, ja
ihminen pysyy pystyssä ainoastaan huumausaineiden avulla. Samoin käy,
jos yritämme vetää naisemme ulkonaisen toiminnan kentälle: heidän
luonteenomainen tyyni toimintansa häiriytyy, yhteiskunnan rauha ja
onni tuhoutuu, ja niiden sijaan tulee vallitsevaksi mielettömyys.
Ensi silmäyksellä voi erehtyä ja luulla sellaista mielettömyyttä
voimaksi, mutta se on voimaa, joka johtaa perikatoon. Miehen toiminta
yhteiskunnassa on näkyvämpää, mutta ei suinkaan välttämättä tärkeämpää.
Jos yrität tuoda naisen piilevän voiman yhteiskunnan pintaan, niin
yhteiskunta alkaa elää pääomansa varassa ja johtuu piankin vararikkoon.
Minä sanon, että jos me miehet pysyttelemme juhlapaikalla ja naiset
vartioivat varastoja, niin ainoastaan siinä tapauksessa juhla muodostuu
todelliseksi menestykseksi, vaikka naiset jäävätkin näkymättömiin.
Ainoastaan keinotekoinen huumaus voi vaatia kaikkia voimia
tuhlattaviksi samaan suuntaan, samassa paikassa ja samalla tavalla.»
»Gora», virkkoi Binoi, »en tahdo kiistellä siitä, mitä sanot — mutta
etpä ole sinäkään todistanut vääräksi minun väitteitäni. Kysymys koskee
todellisuudessa — —»
»Kuulehan, Binoi», keskeytti Gora, »jos väittelemme kauemmin tästä
asiasta, niin johdumme vain oikeaan riitaan. Minä tunnustan, etteivät
naiset ole tunkeutuneet tajuntaani niin voimallisesti kuin taanoin
sinun tajuntaasi. Niinpä et voikaan vaatia, että suhtaudun heihin
samoin kuin sinä. Sopikaamme nyt siitä, että olemme erimieliset.»
Gora ei puhunut asiasta enempää. Mutta tien oheen heitetty siemen
voi sittenkin itää ja siinä se vain odottaa tilaisuutta päästäkseen
versomaan. Tähän saakka Gora oli täydellisesti sulkenut naiset pois
näkökentästänsä eikä ollut milloinkaan uneksinutkaan, että hänen
elämästänsä puuttui jotakin tai että hän senvuoksi joutui jonkinlaiseen
puutteeseen. Binoin haltioitunut tunne oli tehnyt tänään hänelle
ilmeisen todelliseksi heidän olemassaolonsa ja heidän vaikutuksensa
yhteiskunnassa. Mutta kun hän ei kyennyt päättämään, mikä heidän oikea
paikkansa oli tai mitä erikoista tehtävää he suorittivat, hän ei
halunnut enempää asiasta keskustella. Hän ei kyennyt asiaa vallitsemaan
eikä sitä arvottomana syrjäyttämään, joten hän oli mieluummin
kerrassaan siitä puhumatta.
Binoin sinä iltana poistuessa Anandamoji kutsui hänet luoksensa ja
kysyi: »Onko sinun ja Sasin avioliitto päätetty asia?»
Binoi vastasi hieman väkinäisesti naurahtaen: »On, äiti, — Gora on
toiminut naittajana!»
»Sasi on kelpo tyttö», sanoi Anandamoji, »mutta älä suinkaan menettele
lapsellisesti, Binoi. Minä tunnen sinut varsin hyvin, poikani. Olet
rientänyt tekemään päätöksen, koska havaitsit, ettet voinut sisäiseen
vakaumukseen päästä. On aikaa vielä asiaa ajatella. Olet kyllin vanha
itse sitä arvostellaksesi; älä ratkaise niin tärkeätä asiaa kysymättä
neuvoa omilta todellisilta tunteiltasi.»
Puhuessaan hän taputti Binoita lempeästi olalle. Binoi ei virkkanut
mitään, vaan poistui hitain askelin.