Kotiin kulkiessaan Binoi yhä ajatteli Anandamojin sanoja. Hän ei
ollut pienimmissäkään seikoissa milloinkaan jättänyt hänen neuvojansa
huomioonottamatta, ja nyt hän tunsi koko yön ankaraa mielenahdistusta.
Seuraavana aamuna herätessään Binoi tunsi itsensä vapautuneeksi
kaikista velvollisuuksistaan, koska oli vihdoinkin maksanut Goran
ystävyydestä asianmukaisen hinnan. Hän tunsi, että se elinkautinen
side, johon oli suostunut luvatessaan mennä naimisiin Sasin kanssa,
antoi hänelle oikeuden lieventää toisia siteitä. Tämä naimaliiton
side turvaisi hänet ainaiseksi Goran perusteettomilta epäilyksiltä,
siltä luulolta, että hän horjahtaisi pois oikeauskoisuudesta menemällä
naimisiin brahmoperheen jäsenen kanssa. Binoi alkoi niinmuodoin käydä
Pareš Babun luona alinomaa ja minkäänlaisia tunnonvaivoja tuntematta,
ja hänen ei ollut milloinkaan vaikea tuntea olevansa kuin kotonaan
sellaisten henkilöiden luona, joista hän piti. Kerran luovuttuaan
Goraan nähden tuntemastaan epäröinnistä Binoi havaitsi piankin, että
häntä kohdeltiin kuin Pareš Babun perheen omaa jäsentä.
Aluksi Lolita oli Binoille ynseä, mutta sitä kesti vain niin kauan kuin
hän epäili Sutšaritan häneen mielistyneen. Selvästi huomattuaan, ettei
Sutšarita ollut erikoisesti häneen kiintynyt, Lolita ei ollut enää
kuohuksissa, vaan tyytyi kapinoimatta tunnustamaan, että Binoi Babu oli
harvinaisen sievä mies.
Harankaan ei asettunut vastustavalle kannalle; päinvastoin: hän tuntui
tahtovan korostaa sitä tosiasiaa, että Binoi tosiaankin tiesi jotakin
hyvästä käytöksestä — pohjalla piili tietenkin se ajatus, ettei Gora
siitä mitään tietänyt. Ja koska Binoi, ilmeisesti Sutšaritan toiveiden
mukaisesti, ei milloinkaan käynyt kiistelemään Haranin kanssa, hän ei
milloinkaan aiheuttanut rauhan rikkoutumista teepöydässä.
Mutta kun Haran ei ollut läsnä, yllytti Sutšarita Binoita selittämään
yhteiskunnallisia asioita koskevia mielipiteitänsä. Hän oli ylen
utelias tietämään, kuinka kaksi sivistynyttä miestä, Gora ja Binoi,
voivat puolustella maansa ikivanhaa taikauskoisuutta. Ellei olisi
tuntenut molempia henkilökohtaisesti, hän ei olisi huolinut uhrata
ainoatakaan ajatusta sellaisille yrityksille. Mutta siitä saakka, kun
oli ensi kerran Goran kohdannut, Sutšarita ei voinut suhtautua häneen
ylenkatseellisesti. Tilaisuuden tarjoutuessa hän niinmuodoin aina johti
keskustelun Goran elämäntapaan ja hänen mielipiteisiinsä yrittäen
päästä yhä pitemmälle kysymystensä ja vastaväitteittensä nojalla. Pareš
Babun mielestä kuului vapaamieliseen kasvatukseen sallia Sutšaritan
kuunnella kaikkien eri lahkojen mielipiteitä, ja hän ei milloinkaan
keskeyttänyt noita keskusteluja eikä pelännyt niiden johtavan harhaan.
Eräänä päivänä Sutšarita kysyi: »Kuulkaahan, uskooko Gourmohan
tosiaankin kastiin, vai ovatko hänen lausumansa vain hänen
synnyinmaanrakkautensa liioiteltuja ilmauksia?»
»Tehän tunnustatte portaiden askelmat, eikö totta?» kysyi puolestaan
Binoi. »Teitä ei toukkaa se, että toiset niistä ovat toisia
korkeammalla?»
»Se ei minua loukkaa, koska astelen niitä pitkin. Mutta tasaisella
pohjalla en milloinkaan tunnustaisi sellaista välttämättömyyttä.»
»Aivan oikein», huomautti Binoi. »Sen porrasasteikon tarkoituksena,
jonka yhteiskuntamme muodostaa, on tehdä ihmisille mahdolliseksi nousta
alhaalta — aina inhimillisen elämän päämäärään asti. Jos olisimme
pitäneet yhteiskuntaa tai maailmaa itseänsä päämääränämme, ei olisi
ollut mitenkään tarpeen tunnustaa näitä eroavaisuuksia, vaan Euroopan
sosiaalinen järjestelmä, jossa jokainen alinomaa pyrkii valtaamaan
itselleen mahdollisimman laajaa alaa, olisi kelvannut meillekin.»
»Pelkäänpä, etten ymmärrä teitä oikein selvästi», huomautti Sutšarita.
»Aioin kysyä: onko tarkoituksenne väittää, että se päämäärä, jota
varten kastilaitos on yhteiskunnassamme järjestetty, todellakin on
saavutettu?»
»Saavutuksia ei ole maailmassa aina helppo todeta», vastasi Binoi.
»Intia on esittänyt erään suuren ratkaisun sosiaalista kysymystä
varten, nimittäin kastijärjestelmän, ja tätä ratkaisua kehitellään
edelleen kaiken maailman nähden. Eurooppa ei ole kyennyt toistaiseksi
tarjoamaan mitään tyydyttävämpää, sillä siellä on yhteiskunta pelkkää
alinomaista taistelua ja riitaa. Inhimillinen yhteiskunta odottaa yhä
vieläkin lopullista onnistumista Intian esittämältä ratkaisulta.»
»Älkää pahastuko minuun», virkkoi Sutšarita arasti. »Mutta sanokaahan
minulle, toistatteko pelkkänä kaikuna Gourmohan Babun mielipiteitä, vai
uskotteko kaiken tuon itse?»
»Totta puhuakseni», virkkoi Binoi hymyillen, »minun vakaumukseni
ei ole niin ehdottoman varma kuin Goran. Nähdessäni yhteiskuntamme
puutoksia ja kastilaitoksemme väärinkäytöksiä johdun ehdottomasti
ilmaisemaan epäilyksiäni; mutta Gora sanoo epäilyksen johtuvan vain
siitä, että ihminen kiinnittää liian suuressa määrin huomiotansa
yksityisseikkoihin, — katkenneiden oksien ja lakastuneiden lehtien
pitäminen puun varsinaisena luontona ja ytimenä osoittaa pelkkää
älyllistä kärsimättömyyttä. Gora sanoo, ettei hän suinkaan vaadi
ylistämään lahoavia oksia, vaan kehoittaa meitä katselemaan puuta
kokonaisuudessaan ja siten yrittämään käsittää sen tarkoitusta.»
»Jättäkäämme joka tapauksessa huomiotta lahonneet oksat», sanoi
Sutšarita. »Mutta hedelmää me epäilemättä voimme tarkastella. Millaisia
hedelmiä on kastijärjestelmä maallemme tuottanut?»
»Se, mitä nimitätte kastijärjestelmän hedelmäksi, ei ole yksinomaan
sitä, vaan kaikkien maamme elinehtojen aiheuttama yhteistulos. Jos
yritätte purra huiskuvalla hampaalla, niin tunnette kipua, — mutta
siitä ette suinkaan syytä hampaita, vaan tuon yksityisen hampaan
irrallisuutta. Koska erilaisten syiden vuoksi olemme joutuneet
sairauden ja heikkouden alaisiksi, olemme kyenneet ainoastaan
vääristellen esittämään sitä aatetta, jonka edustaja Intia on, emmekä
ole kyenneet kehittelemään sitä täydellisyyteensä. Senvuoksi Gora aina
kehoittaa meitä: Tulkaa terveiksi, tulkaa väkeviksi!»
»Pidättekö siis tosiaankin bramaania pyhänä henkilönä», jatkoi
Sutšarita. »Uskotteko tosiaankin, että bramaanin jalkojen pöly
puhdistaa ihmisen?»
»Eikö olekin suuri osa täällä maailmassa osoittamastamme
kunnioituksesta omaa luomustamme? Olisiko ollut vähäpätöinen asia
meidän yhteiskunnallemme, jos olisimme kyenneet luomaan todellisia
bramaaneja? Me tarvitsemme jumalallisia ihmisiä — yli-ihmisiä, ja
saammekin niitä, jos vain kykenemme heitä toivoelemaan kaikesta
sydämestämme ja kaikesta mielestämme. Mutta jos toivottelemme heitä
typerällä tavalla, niin meidän on pakostakin tyydyttävä luomaan maan
taakaksi riivaajia, joille ei mikään rikostyö ole vieras ja joiden
sallimme ansaita elatuksensa karistelemalla jalkojensa pölyn meidän
ylitsemme.»
»Onko noita yli-ihmisiänne olemassa missään?» kysyi Sutšarita.
»He ovat olemassa Intian sisäisessä pyrkimyksessä ja tarkoituksessa
aivan samoin kuin puu piilee siemenessä. Toiset maat tarvitsevat
Wellingtonin-laisia kenraaleja, Newtonin-laisia tiedemiehiä ja
Rothschildin-laisia raharuhtinaita, mutta meidän maamme tarvitsee
bramaania, bramaania, joka ei tunne pelkoa, joka vihaa ahneutta,
kykenee voittamaan murheen, ei välitä menetyksestä — bramaania,
joka on yhtä korkeimman olennon kanssa. Intia tarvitsee bramaania,
jonka mieli on luja, tyyni ja vapautunut — ja kun se hänet kerran
saa, se on oleva vapaa! Me emme taivuta päätämme kuninkaille emmekä
alistu laskemaan niskaamme sortajan ikeeseen. Ei, oma pelkomme
taivuttaa meidän päämme, oma ahneutemme kietoo meidät pauloihinsa;
me olemme oman mielettömyytemme orjia. Vapahtakoot oikeat bramaanit
ankaralla kurillansa meidät tuosta pelosta, tuosta ahneudesta, tuosta
mielettömyydestä, — me emme kaipaa heitä taistelemaan puolestamme,
tekemään kauppoja hyväksemme tai hankkimaan itsellemme jotakin muuta
maallista etua.»
Tähän saakka Pareš Babu oli vain kuunnellut, mutta nyt hän puuttui
puheeseen lausuen leppoisasti: »En voi väittää tuntevani Intiaa, ja
varmaa on, etten tiedä, mitä Intia on kaivannut ja onko se milloinkaan
kaipaamaansa saavuttanut, — mutta voitteko milloinkaan palata
menneisiin aikoihin? Pyrkimyksemme tulisi kohdistua siihen, mikä on
mahdollista nykyisyydessä, — mitä hyvää voikaan koitua siitä, että
turhin toivein kurkotamme kätemme kohti menneisyyttä?»
»Minä olen usein puhunut niinkuin te nyt», virkkoi Binoi, »mutta eikö
ole totta, mitä Gora sanoo: voimmeko surmata menneisyyden vain sen
nojalla, että puhumme siitä ikäänkuin se olisi kuollut ja iäksi mennyt?
Menneisyys on aina luonamme, sillä mikään sellainen, mikä on kerran
ollut totta, ei voi milloinkaan häipyä olemattomiin.»
»Ystävänne ei suhtaudu näihin asioihin tavallisten kuolevaisten
lailla», virkkoi Sutšarita. »Kuinka siis voimme varmasti uskoa, että
puhutte koko maan puolesta?»
»Älkää suinkaan luulko», huomautti Binoi, »että ystäväni Gora
kuuluu niihin tavallisiin henkilöihin, jotka ylpeilevät erinomaisen
täsmällisestä hindulaisuudestansa. Hän pitää silmällä hindulaisuuden
sisäistä merkitystä, vieläpä niin vakavasti, ettei ole milloinkaan
katsonut aito hindulaisen elämää sellaiseksi korukukkaseksi, joka
lakastuu vähimmästäkin kosketuksesta ja kuolee, jos sitä käsitellään
karusti.»
»Mutta minusta näyttää, että hän varoo sangen tarkoin vähintäkin
kosketusta», sanoi Sutšarita hymyillen.
»Hänen varovaisuutensa on aivan erikoislaatuista», selitti Binoi.
»Jos kysytte häneltä itseltänsä, niin hän vastaa heti: Niin, minä
uskon sen kaikki, uskon, että kastin voi menettää kosketuksen nojalla,
että puhtauden voi menettää nauttimalla sopimatonta ravintoa — kaikki
tuo on ehdottomasti totta. Mutta minä tiedän, että tuo on vain
hänen dogmatismiansa, — mitä järjettömämmältä hänen mielipiteensä
kuulostavat, sitä varmemmin hän ne esittää. Hän vaatii ehdotonta
sääntöjen noudattamista, koska myöntyväisyys vähäpätöisemmissä
seikoissa saattaisi johtaa siihen, että typerät henkilöt lakkaavat
kunnioittamasta tärkeämpiä asioita ja vastustava puolue voi siten
päästä voitolle. Niinpä hän ei uskallakaan ilmaista minkäänlaista
välinpitämättömyyttä, ei edes minun nähteni.»
»Sellaisia henkilöitä on paljon brahmojenkin joukossa», sanoi Pareš
Babu. »He tahtovat katkaista kerrassaan kaikki hindulaisuuteen
liittävät siteet, koska sivulliset muuten voivat otaksua heidän
sukoilevan sen huonojakin tottumuksia. Sellaisten henkilöiden on
vaikea elää luonnollista elämää, sillä he joko teeskentelevät tai
liioittelevat ja luulevat totuutta niin heikoksi, että heidän asiansa
on sitä puolustaa väkivalloin tai viekkauden avulla. Yltiöhurskaita
ovat ne, jotka ajattelevat: 'Totuus riippuu minusta. Minä en ole
riippuvainen totuudesta.' Minä puolestani rukoilen Jumalaa, että
saisin aina olla yksinkertainen, nöyrä totuuden palvelija, joko
brahmotemppelissä tai hindulaisen alttarin ääressä, — jottei mikään
ulkonainen este ehkäise tai haittaa palvontaani.»
Tuon sanottuaan Pareš Babu oli hetkisen vaiti sallien mielensä levätä
olemuksensa syvyyksissä. Nuo muutamat sanat tuntuivat ylentäneen
keskustelun sävyä — ei niin, että itse sanoissa olisi ollut jotakin
erikoista, mutta niiden takaa kuulsi se rauha, joka oli Pareš Babun
omien elämänkokemusten tuloksena. Lolitan ja Sutšaritan kasvoja valaisi
harras tunne. Binoinkaan ei tehnyt mieli sanoa mitään enempää. Hän
huomasi hyvinkin, että Gora oli liian häikäilemätön — hänessä ei ollut
sitä korutonta ja varmaa rauhaa, joka verhoo totuuden omistajien
ajatuksia ja sanoja ja tekoja — ja Pareš Babun puhuessa tuo seikka tuli
sitäkin kiusallisempana hänen mieleensä.
Sutšaritan lähdettyä levolle sinä iltana Lolita tuli ja istuutui hänen
vuoteensa reunalle. Sutšarita havaitsi varsin selvästi, että Lolitan
mieltä vaivasi jokin ajatus, ja tiesi senkin, että ajatus koski
Binoita. Niinpä hän aloittikin itse keskustelun sanoen: »Binoi Babu
miellyttää minua tosiaankin tavattomasti.»
»Sen vuoksi että hän aina puhuu Gourmohan Babusta», huomautti Lolita.
Sutšarita havaitsi hyvinkin vihjauksen, mutta ei ollut millänsäkään,
sanoihan vain kaikessa viattomuudessa: »Se on totta; minä kuuntelen
erittäin mielelläni, kuinka hän esittää Gour Babun mielipiteitä. Olenpa
melkein näkevinäni miehen itsensä silmäini edessä.»
»Minua se ei ollenkaan miellytä!» tiuskahti Lolita. »Se suututtaa
minua.»
»Minkätähden?» kysyi Sutšarita ihmeissään.
»Ei kuulu muuta kuin Gora, Gora, Gora päivät pääksytysten», vastasi
Lolita. »Hänen ystävänsä Gora voi olla suuri mies, mutta eikö hän ole
mies itsekin?»
»Totta kyllä; mutta estääkö hänen harras kiintymyksensä häntä siitä?»
kysyi Sutšarita nauraen.
»Hänen ystävänsä on saattanut hänet itsensä varjoon niin täydellisesti,
ettei Binoi Babulla ole minkäänlaista mahdollisuutta ilmaista itseänsä.
Aivan kuin olisi torakka nielaissut hyttysen. Minä en ollenkaan
surkuttele hyttystä, joka on sallinut itsensä siepata, ja torakkaan
kohdistuva kunnioitukseni ei sekään siitä lisäänny.»
Sutšarita, jota Lolitan kiihkeä sävy huvitti, nauroi mitään
virkkamatta, ja Lolita jatkoi: »Sinä voit asialle nauraa, jos tahdot,
_didi_, mutta minä sanon sinulle, että jos joku tahtoisi saattaa
minut sillä tavoin varjoon, en sietäisi sitä ainoatakaan päivää.
Ajattele itseäsi, — olipa ihmisten mielipide millainen tahansa, sinä
et milloinkaan työnnä minua taka-alalle, se ei kuulu luonteeseesi, ja
senvuoksi minä sinusta erinomaisesti pidän. Olet varmaan oppinut sen
isältä — hän asettaa jokaisen asian kohdallensa.»
Nämä kaksi tyttöä olivat kaikkien perheenjäsenten joukossa eniten
Pareš Babuun kiintyneet. Kun vain »isän» nimi mainittiin, niin heidän
sydämensä näyttivät sylkähtävän.
»Mitä ajatteletkaan!» huudahti Sutšarita. »Ketä voisikaan verrata
isään? Mutta sanoitpa mitä tahansa, rakkaani, Binoi Babu osaa puhua
erinomaisen hyvin.»
»Mutta etkö huomaa, kultaseni, että hänen ajatuksensa kuulostavat
ihmeellisiltä vain sen vuoksi, etteivät ole hänen omiansa? Jos hän
olisi puhunut sellaista, mitä on itse ajatellut, niin hänen sanansa
olisivat olleet ihan keskinkertaiset ja koruttomat — eivät olisi
tuntuneet tehdasmaisilta lausumilta, ja sellaisina ne olisivat minua
enemmän miellyttäneet.»
»Minkätähden olet siitä vihoissasi, kultaseni?» virkkoi Sutšarita.
»Sehän merkitsee vain, että Gourmohan Babun mielipiteet ovat muuttuneet
hänen omikseen.»
»Jos on niin laita, niin koko asia minua kerrassaan kauhistaa»,
sanoi Lolita. »Onko Jumala antanut meille älyn sitä varten, että
levittäisimme toisten ihmisten aatteita, ja kielen vain sitä varten,
että toistaisimme toisten lausumia, teimmepä sen muuten kuinka
ihastuttavasti tahansa? Minä en sellaisesta ihastuttavuudesta välitä!»
»Mutta etkö voi ajatella, että Binoi Babu, joka on kovin kiintynyt
Gourmohan Babuun, on voinut johtua ajattelemaan samalla tavalla kuin
hän, että heidän ajattelutapansa on muodostunut samaksi?»
»Ei, ei, ei!» huudahti Lolita. »Mitään sellaista ei ole tapahtunut.
Binoi Babu on vain tottunut omaksumaan kaikki, mitä Gourmohan Babu
sanoo — se ei ole kiintymystä, vaan orjuutta. Hän tahtoo uskotella
itselleen kannattavansa samoja mielipiteitä kuin hänen ystävänsä, mutta
minkätähden? Ihminen, joka rakastaa, voi noudattaa toista olematta aina
samaa mieltä — hän voi antautua avoimin silmin. Minkätähden hän ei voi
vilpittömästi tunnustaa omaksuvansa Gourmohan Babun mielipiteet, koska
rakastaa häntä? Eikö ole riittävän selvää, että on niin laita? Sanohan
minulle, _didi_, etkö sinäkin usko, että on niin laita?»
Sutšarita ei ollut ajatellut asiaa tältä kannalta, hän oli halunnut
kuulla vain Gorasta eikä ollut tuntenut uteliaisuutta päästä tutkimaan
Binoita erikoisena ongelmana. Niinpä hän ei vastannutkaan suoraan
Lolitan kysymykseen, vaan virkkoi: »Jos otaksumme, että olet oikeassa,
niin mitä onkaan tehtävä?»
»Minun tekee mieleni avata hänen kahleensa ja vapauttaa hänet
ystävästään», vastasi Lolita.
»Minkätähden et sitä yritä?»
»Minun yrittämisestäni ei ole suurta hyötyä, mutta jos sinä ryhdyt
asiaan, niin jotakin varmaan tapahtuu.»
Sutšarita oli syvimmässä mielessään tietoinen siitä, että hänellä
oli vaikutusvaltaa Binoihin nähden, mutta hän yritti kuitata asian
nauramalla, ja Lolita jatkoi: »Ainoa seikka, jonka vuoksi hänestä
pidän, on siinä, että hän pyrkii vapautumaan Gourmohan Babun
silmälläpidosta jouduttuaan sinun vaikutuksesi alaiseksi. Kuka hyvänsä
muu olisi kirjoittanut näytelmän ivaillakseen brahmotyttöjä, mutta hän
pitää mielensä yhä avoimena, kuten näkyy hänen sinulle osoittamastaan
huomaavaisuudesta ja isään kohdistuvasta kunnioituksesta. Meidän
tulee auttaa Binoi Babua seisomaan omilla jaloillaan. On kerrassaan
sietämätöntä ajatella, että hän on olemassa vain saarnatakseen julki
Gourmohan Babun mielipiteitä.»
Samassa syöksyi huoneeseen Satiš huutaen: »_Didi, didi_!» Binoi oli
vienyt hänet kerallaan sirkukseen, ja vaikka olikin jo myöhä, Satiš ei
kyennyt salaamaan sitä innostusta, jonka hänessä olivat herättäneet
ensimmäisen kerran nähdyt ihmeet. Kokemiaan kuvailtuansa hän sanoi:
»Minä yritin saada Binoi Babun jäämään luokseni yöksi, mutta perille
ehdittyämme hän lähti pois sanoen tulevansa jälleen huomenna. Minä
sanoin hänelle, että hänen pitää viedä meidät kaikki sirkukseen jonakin
päivänä.»
»Mitä hän siitä arveli?» kysyi Lolita.
»Hän sanoi, että tytöt säikähtäisivät nähdessään tiikerin. Mutta minäpä
en säikähtänyt ollenkaan!» Satiš röyhisti miehevästi rintaansa.
»Tosiaanko!» virkkoi Lolita. »Minä tunnen varsin hyvin sellaiset
rohkeat miehet kuin ystäväsi Binoi Babu. — Kuulehan, _didi_, meidän
pitää tosiaankin pakottaa hänet viemään meidät mukanaan sirkukseen.»
»Huomenna on iltapäivänäytös», tiesi Satiš.
»Hyvä. Niinpä menemme huomenna», päätti Lolita.
Seuraavana päivänä, kun Binoi saapui, Lolita huudahti: »Tulittepa
oikeaan aikaan, Binoi Babu. Nyt lähdetään.»
»Minne?» kysyi Binoi ihmeissään.
»Tietenkin sirkukseen», selitti Lolita.
Sirkukseen! Oli istuttava tyttöjoukossa keskellä kirkasta päivää,
kaikkien nähden! Binoi oli kuin ukkoseniskemä.
»Gourmohan Babu taitaa olla vihoissaan, eikö niin?» jatkoi Lolita.
Binoi heristi korviaan, ja kun Lolita toisti: »Gourmohan Babu ei
varmaankaan pidä siitä, että viette tyttöjä sirkukseen, eihän», niin
Binoi vastasi empimättä: »Eipä suinkaan.»
»Selittäkää meille minkätähden ei», pyysi Lolita. »Minä kutsun
sisareni, jotta hänkin saa asian kuulla.»
Binoi huomasi letkauksen, mutta nauroi, ja Lolita jatkoi: »Mitä
nauratte, Binoi Babu? Te sanoitte eilen Satišille, että tytöt pelkäävät
tiikereitä, mutta ettekö itse milloinkaan pelkää?»
Niin ollen Binoin täytyi lähteä tyttöjen keralla sirkukseen. Ja
olipa hänellä sinne matkattaessa kyllin aikaa miettiä, millaisessa
valossa hän esiintyi, ei ainoastaan Lolitalle, vaan toisillekin talon
tyttärille, mikäli hänen suhteensa Goraan otettiin huomioon.
Kun Lolita seuraavan kerran näki Binoin, hän tiedusteli aivan viattoman
näköisenä: »Kerroitteko Gourmohan Babulle, että kävimme hiljattain
sirkuksessa?»
Kysymyksen kärki tunki tällä kertaa syvälle, Binoi sävähti punaiseksi
ja vastasi: »En, en vielä.»