»Etkö aio ollenkaan naittaa Sutšaritaa?» kivahti Baroda-rouva.
Pareš Babu siveli partaansa tyyneen tapaansa ja kysyi leppoisasti:
»Missä on sulhanen?»
Hänen puolisonsa vastasi: »Onhan päätetty asia, että hän menee
naimisiin Panu Babun kanssa — ainakin me kaikki niin ajattelemme — ja
Sutšarita itse tietää hänkin sen.»
»Minä en varmaan tiedä, onko Sutšarita taipuvainen menemään Panu
Babulle», rohkeni Pareš Babu huomauttaa.
»Kuulehan», huudahti hänen puolisonsa, »sellaista minä en voi sietää.
Olemmehan aina kohdelleet tyttöä kuin omaa tytärtämme — hänen ei
suinkaan tarvitse esiintyä vaateliaana. Jos Panu Babun lainen
sivistynyt ja hurskas mies häneen mielistyy, niin sopiiko sellaiseen
asiaan suhtautua kevytmielisesti? Vaikka Labonjani on paljoa kauniimpi,
voin kuitenkin vakuuttaa, ettei hän kieltäydy, jos joku haluaa hänet
naida. Jos vielä rohkaiset Sutšaritan omahyväisyyttä, niin eipä ole
helppoa löytää hänelle sulhasta.»
Pareš Babu ei milloinkaan kiistellyt vaimonsa kanssa, varsinkaan ei
Sutšaritasta. Niinpä hän nytkin vaikeni.
Kun Sutšaritan äiti oli Satišin synnytettyään kuollut, tyttö oli
ollut vasta seitsenvuotias. Hänen isänsä, Ram-saran Haldar, oli
vaimonsa menetettyään liittynyt Brahma Samadžiin ja oli naapuriensa
vainoa välttääkseen vetäytynyt Dakkaan. Hänen toimiessaan siellä
postilaitoksen palveluksessa Pareš Babu oli tullut hänen hyväksi
ystäväksensä, niin että Sutšarita niistä ajoista alkaen rakasti häntä
kuin omaa isäänsä. Ramsaran Babu kuoli äkkiä jättäen omaisuutensa
kahdelle lapselleen ja asettaen Pareš Babun heidän holhoojakseen. Siitä
lähtien olivat molemmat orvot eläneet Pareš Babun perheessä.
Lukija tietää jo, kuinka intomielinen brahmo Haran oli. Hän otti
osaa kaikkiin Samadžin toimintoihin, oli opettajana iltakoulussa,
sanomalehden toimittajana, tyttökoulun sihteerinä — hän oli sanalla
sanoen uupumaton. Kaikki otaksuivat tämän nuoren miehen voivan
saavuttaa korkeankin aseman Brahma Samadžin keskuudessa. Olipa hän
tullut kuuluisaksi Samadžin ulkopuolellakin koulunsa oppilaiden,
englanninkielentaitonsa ja filosofisten tietojensa vuoksi.
Näistä eri syistä Sutšarita oli osoittanut Haranille nimenomaista
kunnioitusta, aivan samoin kuin kaikille muillekin hyville brahmoille.
Olipa hän Dakkasta Kalkuttaan tullessaan kiihkeästi halunnutkin päästä
hänen tuttavakseen.
Sutšarita ei ollut ainoastaan tutustunut tuohon kuuluisaan henkilöön,
vaan oli vielä osoittanut häneen kohdistuvaa erikoismieltymystäkin.
Haran tosin ei ollut avoimesti tunnustanut rakkauttansa Sutšaritalle,
mutta oli antautunut niin uutterasti poistamaan hänen puutoksiansa,
korjaamaan hänen virheitänsä, lisäämään hänen innostustansa ja
yleensäkin häntä parantamaan, että kaikki selvästi huomasivat hänen
haluavan tehdä juuri tästä tytöstä itselleen kelvollisen apulaisen.
Havaitessaan voittaneensa tuon kuuluisan miehen sydämen Sutšarita
puolestaan ei voinut olla kokematta kunnioituksen sekaista ylpeyden
tunnetta.
Vaikka nimenomaista kosintaa ei ollut tapahtunut, kaikki kuitenkin
pitivät liittoa päätettynä, ja Sutšaritakin suhtautui siihen ikäänkuin
ihan varmaan asiaan pitäen tärkeimpänä tehtävänään yrittää uutteruuden
ja harjoituksen avulla tulla sen miehen arvoiseksi, joka oli uhrannut
koko elämänsä Brahma Samadžin menestykselle. Avioliitto ilmeni hänelle
jämeänä, pelkoa, harrasta kunnioitusta ja vastuunalaisuuden tuntoa
herättävänä linnoituksena, ei pelkän onnellisen elämän, vaan ankaran
taistelun tyyssijana, ei perheenpiiriin vaan historiaan kuuluvana
tosiasiana.
Jos avioliitto olisi solmittu asiain ollessa tässä vaiheessaan, niin
ainakin morsiamen omaiset olisivat pitäneet sitä hyvänäkin onnena.
Mutta Haran oli valitettavasti johtunut pitämään oman tärkeän elämänsä
velvollisuuksia niin valtavina, että katsoi arvoonsa soveltumattomaksi
mennä naimisiin vain molemminpuolisen kiintymyksen vuoksi. Hänen
mielestään oli sellaisen askelen ottaminen ihan mahdotonta,
ellei sitä ennen tarkoin punninnut, tulisiko Brahma Samadž tästä
liitosta hyötymään. Näin hän ajatteli alkaessaan asettaa Sutšaritaa
kokeenalaiseksi.
Mutta kun ihminen siten koettelee toista ihmistä, joutuu hän samalla
itsekin koeteltavaksi. Kun siis Haran tuli tunnetuksi tämän perheen
keskuudessa tutunomaisemmalla nimellänsä, »Panu Babuna», ei käynyt
enää päinsä pitää häntä yksinomaan englantilaisen oppineisuuden
varastohuoneena, metafyysillisen viisauden säiliönä ja Brahma Samadžin
ainoalaatuisena hyödyttäjänä, vaan oli otettava lukuun sekin tosiasia,
että hän oli ihminen, ja niinmuodoin hän ei ollutkaan enää pelkän
palvonnan esine, vaan häneen alkoivat kohdistua myötä- ja vastatunnot.
Merkillistä oli, että sama seikka, joka loitolta vaikutti Sutšaritaan
mieluisasti, lähemmin tutustuttaessa alkoi tuntua hänestä
epämiellyttävältä. Asettuessaan kaiken Brahma Samadžiin sisältyvän
toden, hyvän ja kauniin vartijaksi ja suojelijaksi Haran alkoi näyttää
naurettavan vähäpätöiseltä. Ihmisen ainoa oikea suhde totuuteen
on palvojan suhde — siinä mielessä näet ihminen muuttuu nöyräksi.
Ollessaan ylpeä ja julkea ihminen vain osoittaa liiankin selvästi oman
suhteellisen pienuutensa. Siinä suhteessa Sutšarita tahtomattaankin
havaitsi eroa Pareš Babun ja Haranin välillä. Pareš Babun tyyniä
kasvoja katsellessaan näki heti hänessä piilevän jalon totuuden
hohtelun. Haranin laita oli aivan toisin, sillä hänen hyökkäävän
omahyväinen brahmalaisuutensa himmensi kaiken muun ja ilmeni koko
kömpelyydessään kaikessa siinä, mitä hän sanoi tai teki.
Kun Haran, jonka päähänpiintymänä oli Brahma Samadžin menestys,
arkailematta ryhtyi väittelemään Pareš Babuakin vastaan, niin Sutšarita
ihan kimmurteli tuskissaan. Siihen aikaan eivät bengalilaiset, jotka
olivat saaneet englantilaisen sivistyksen, tutkineet _Bhagavadgitaa_,
mutta Pareš Babu luki sitä toisinaan Sutšaritalle, olipa vielä lukenut
melkein koko _Mahabharatankin_ hänelle. Haran tuota moitti, sillä hän
tahtoi hävittää kaikki sellaiset kirjat brahmojen kirjastoista. Hän
itse ei niitä milloinkaan lukenut, koska halusi pysytellä loitolla
kaikesta sellaisesta kirjallisuudesta, jota oikeauskoiset suosivat.
Maailman uskontojen pyhien kirjojen joukossa oli hänen ainoana
tukikohtanansa Raamattu. Se, ettei Pareš Babu millään tavoin erottanut
toisistaan brahmalaista ja ei-brahmalaista, mikäli asia koski pyhien
kirjojen tutkimista ja muita hänen mielestään epäoleellisia seikkoja,
oli Haranin alinomaisena silmätikkuna. Mutta Sutšarita ei voinut sietää
sitä, että joku julkesi moittia Pareš Babun menettelyä, ei siinäkään
tapauksessa, että se tapahtui salaisesti. Ja juuri tuo Haranin
osoittama avoin julkeus se sai Sutšaritan arvostelemaan häntä toisin
kuin ennen.
Mutta vaikka Sutšaritan tunsikin Haranin kiihkeän lahkolaismielen ja
hänen kuivakiskoisen ahdasajatuksisuutensa vaikuttavan vieroittavasta
ei avioliiton mahdollisuutta ollut kuitenkaan kummaltakaan taholta
asetettu epäilyksenalaiseksi. Uskonnollisessa yhteisössä saa henkilö,
joka itse merkitsee itsensä korkea-arvoiseksi, vähitellen toisiltakin
saman arvonannon. Niinpä ei Pareš Babukaan kiistellyt Haranin
vaatielmista, ja koska kaikki pitivät miestä eräänä Samadžin tulevista
tukipylväistä, hänkin suostui vaieten hänen ajatuksiinsa. Eikä siinä
kyllin: ainoa kysymys, joka hänen mieltänsä askarrutti, oli se, missä
määrin Sutšarita oli kyllin hyvä sellaiselle miehelle; hän ei ollut
johtunut milloinkaan tiedustelemaan, miellyttikö Haran Sutšaritaa.
Kun kukaan ei huolinut ottaa selkoa Sutšaritan omasta katsantokannasta,
hänkin vähitellen oppi olemaan ajattelematta persoonallista
kiintymystänsä. Hän, samoinkuin kaikki muutkin Brahma Samadžin jäsenet,
piti itsestään selvänä asiana, että jos Haran suvaitsisi sanoa
ottavansa hänet vaimokseen, hänen tehtävänsä olisi suostua ja nähdä
sellaisessa liitossa elämänsä suurin velvollisuus.
Asiat olivat yhä sillä kannalla, kun Pareš Babu kuuli ne muutamat
kiivaat sanat, jotka Sutšarita lausui Goraa puolustaen, ja alkoi
epäillä, kunnioittiko Sutšarita Harania niinkuin piti. Hän ajatteli,
että siten ilmenneellä erimielisyydellä saattoi olla syvemmät syyt.
Niinpä hän ei ollutkaan yhtä myöntyväinen kuin aikaisemmin, kun Baroda
otti jälleen puheeksi Sutšaritan avioliiton.
Sinä päivänä Baroda-rouva puhutteli Sutšaritaa erikseen ja sanoi
hänelle: »Sinä olet säikähdyttänyt isän.»
Sutšarita säpsähti ja tunsi mielensä apeaksi — se seikka, että hän
tietämättäänkin saattoi aiheuttaa huolta Pareš Babulle, tuntui hänestä
ylen ikävältä. Hän kalpeni ja kysyi: »Mitä, mitä olenkaan tehnyt?»
»Mitäpä minä tiedän, kultaseni!» vastasi Baroda. »Hän luulottelee,
ettet pidä Panu Babusta. Kaikki Brahma Samadžin jäsenet pitävät
naimaliittoasi päätettynä asiana — ja jos sinä nyt —»
»Kuinka niin, äiti», virkkoi Sutšarita ihmeissään, »minä en ole
maininnut kenellekään asiasta sanaakaan».
Hänellä oli kyllin syytä olla ihmeissään. Haranin käytös oli usein
häntä kiusannut, mutta hän ei ollut milloinkaan, ajatuksissaankaan,
tahtonut vastustaa sitä ajatusta, että menisi hänelle. Kuten jo
aikaisemmin mainitsimme, oli häneen istutettu se vakaumus, ettei hänen
persoonallinen onnensa mitenkään asiaan kuulunut.
Sitten hän muisti hiljattain varomattomasti ilmaisseensa Haraniin
kohdistuvaa tyytymättömyyttänsä Pareš Babun läsnäollessa ja tunsi syvää
katumusta ajatellessaan, että syy oli siinä. Hän ei ollut milloinkaan
ennen purkanut siten mieltänsä ja lupasi itselleen pyhästi vastakin
olla niin menettelemättä.
Kun Haran itse sattui tulemaan samana iltapäivänä, Baroda kutsui hänet
huoneeseensa ja sanoi: »Kuulkaahan, Panu Babu, kaikki sanovat, että
te naitte meidän Sutšaritan, mutta minä en ole kuullut mitään teiltä
itseltänne. Jos se tosiaankin on aikomuksenne, niin miksi ette lausu
sitä julki?»
Haran ei voinut olla tekemättä tunnustustansa. Hän tunsi, että nyt
täytyi saada asia varmaksi lopullisesti vangitsemalla Sutšarita.
Myöhemmin sopi ottaa tutkittavaksi, soveltuiko Sutšarita hänen
auttajakseen Samadžin työssä ja oliko hän häneen persoonallisesti
kiintynyt. Haran vastasi: »Sehän on selvä asia. Minä olen vain
odottanut hänen täyttävän kahdeksantoista vuotta.»
»Te olette turhantarkka», virkkoi Baroda. »Riittää, kun hän on
täyttänyt neljätoista ja niinmuodoin saavuttanut laillisen naimaiän.»
Pareš Babu oli ihmeissään, kun näki, kuinka Sutšarita käyttäytyi teetä
juotaessa sinä iltapäivänä. Sutšarita ei ollut pitkiin aikoihin ottanut
Harania niin sydämellisesti vastaan. Kun Haran aikoi lähteä, Sutšarita
kerrassaan pakotti hänet jäämään voidakseen näyttää hänelle erästä
Labonjan käsityötaidon uutta tuotetta.
Pareš Babu tunsi mielensä keventyvän. Hän ajatteli varmaan erehtyneensä
ja hymyili itsekseen otaksuessaan, että jokin salainen rakastavaisten
kiista oli sattunut heidän kesken ja että se nyt oli ohi.
Ennen lähtöänsä Haran sinä iltana nimenomaisesti pyysi Sutšaritaa
vaimokseen Pareš Babulta huomauttaen vielä, ettei halunnut häiden
siirtyvän kovin kauas.
Pareš Babu oli hieman ymmällä. »Mutta tehän olette aina sanonut»,
virkkoi hän, »että on väärin, jos tyttö annetaan miehelään ennenkuin
hän on täyttänyt kahdeksantoista. Olette kirjoittanut asiasta
sanomalehtiinkin.»
»Se ei koske Sutšaritaa», selitti Haran, »sillä hän on harvinaisen
kehittynyt ikäisekseen».
»Voipa niin olla», huomautti Pareš Babu leppoisasti, mutta samalla
päättävästi. »Mutta ellei ole olemassa aivan erikoisia syitä, niin
teidän on paras toimia vakaumustenne mukaan ja odottaa, kunnes hän
saavuttaa tuon iän.»
Haran häpesi, että oli antanut houkutella itsensä sellaiseen
heikkouteen ja kiirehti korjaamaan asiaa sanomalla: »Tietysti, onhan
se velvollisuuteni. Ajattelin vain, että vietettäisiin kihlajaiset
aikaisemmin ystävien ja Jumalan läsnäollessa.»
»Epäilemättä, oivallinen ehdotus», myönsi Pareš Babu.