Palattuaan sinä iltana kotiinsa Gora lähti suoraa päätä
kattotasanteelle ja alkoi astella edestakaisin.
Hetkisen kuluttua Mohim saapui huohottaen. »Koska ihmisellä kerran
ei ole siipiä», murahteli hän, »niin minkätähden hän erehtyykään
rakentamaan kolmikerroksisia rakennuksia? Taivaassa asuvaiset jumalat
eivät missään tapauksessa suvaitse, että nämä maanmatoset yrittävät
kiipiä pilviin saakka! Tapasitko Binoin?»
Gora ei vastannut suoraan kysymykseen, sanoihan vain: »Sasin ja Binoin
avioliitosta ei voi tulla mitään.»
»Miksi ei? Eikö Binoi suostu?»
»Minä en suostu!»
»Mitä!» huudahti Mohim harmistuneena kohottaen käsiänsä. »Mikä uusi
oikku onkaan tullut päähäsi? Saanko kysyä, minkätähden et suostu?»
»Olen havainnut», selitti Gora, »että käy piankin aivan mahdottomaksi
saada Binoi säilymään oikeauskoisena, joten hän ei sovi perheemme
jäseneksi».
»Minä ajattelen aivan toisin!» huudahti Mohim. »Monta kiihkohurskasta
olen nähnyt eläissäni, mutta tämä vie voiton kaikista. Sinä
olet Benaresin tai Nadian kirjanoppineitakin ankarampi. He ovat
tyytyväiset havaitessaan oikeauskoissuutta. Sinä vaadit takeita, että
oikeauskoisuus säilyy loppuun saakka. Kohta käy varmaan niin, että
vaadit ihmistä suorittamaan puhdistusmenoja vain siitä syystä, että
olet uneksinut hänen kääntyneen kristityksi!»
Kun oli vielä vaihdettu muutamia sanoja, Mohim virkkoi: »Mutta enhän
voi luovuttaa lastani kenelle tahansa sivistymättömälle vintiölle.
Sivistyneet henkilöt voivat silloin tällöin jättää täyttämättä jonkin
pyhien kirjojen määräyksen — toisaalta voi heidän kanssaan kiistellä,
vieläpä heitä ivaillakin, mutta minkätähden rankaisisimme tyttörukkaani
olemalla liittoon suostumatta!»
Alakertaan tultuaan Mohim meni suoraa päätä Anandamojin luo ja sanoi:
»Äiti, koeta sinä hillitä Goraa!»
»Mitä, mitä hän onkaan tehnyt?» kysyi Anandamoji.
Mohim selitti: »Olin oikeastaan jo saanut aivan valmiiksi sen asian,
että Binoi ottaa vaimokseen Sasini, ja sain Gorankin siihen suostumaan;
mutta nyt hän on huomannut, ettei Binoi ole riittävässä määrin
hindulainen — näyttää siltä, etteivät hänen katsomuksensa ole joka
kohdassa täysin samanlaiset kuin muinaisten lainlaatijoiden! Gora on
siis kääntynyt ilkeäksi, ja tiedäthän, mitä merkitsee, kun hän on
sillä tuulella. Lainsäätäjiä lukuunottamatta sinä olet ainoa ihminen,
jonka mielipiteestä Gora välittää. Kunhan sanot hänelle sanasen, niin
tyttäreni tulevaisuus on turvattu. Mahdotonta on löytää hänelle toista
sellaista puolisoa.»
Mohim selosti sitten seikkaperäisesti hänen ja Goran kesken
tapahtunutta keskustelua. Anandamoji oli kovin huolestunut, koska
arvasi, että jokin erimielisyys alkoi avartua Goraa ja Binoita
toisistaan erottavaksi todelliseksi juovaksi.
Yläkertaan lähdettyään Anandamoji havaitsi Goran lakanneen kävelemästä
kattotasanteella ja menneen huoneeseensa, jossa hän istui lukemassa,
jalka heitettynä toisen yli. Hän otti toisen tuolin ja istuutui Goran
viereen. Gora laski jalkansa alas, istui suorana ja katsoi Anandamojia
silmiin.
»Gora, rakkaani», aloitti Anandamoji. »Kuuntele minua äläkä riitele
Binoin kanssa. Minulle te olette kuin veljekset, ja minä en voi sietää
sitä ajatusta, että teidän kesken on olemassa jotakin ristiriitaa.»
»Jos ystäväni tahtoo katkaista suhteensa ja lähteä tuuliajolle, en aio
tuhlata aikaani juoksemalla hänen jäljessään», vastasi Gora.
»Kuulehan, poikani, minä en tiedä, mikä teidän suhdettanne häiritsee,
mutta jos voit uskoa Binoin tahtovan katkaista teitä toisiinne
yhdistävää ystävyyden sidettä, niin eipä ole silloin oma ystävyytesi
voimakas.»
»Äiti», virkkoi Gora, »sinä tiedät, että kuljen mieluimmin suoraa
tietä. Jos joku haluaa istua hajareisin aidalla, pyydän häntä
siirtämään jalkansa pois minun puoleltani ollenkaan huolimatta
loukkaantuuko siinä jutussa hän vai loukkaannunko minä.»
»Mitä onkaan tapahtunut!» huomautti Anandamoji. »Hän on käynyt
vierailemassa brahmoperheessä — eikö siinä ole hänen koko vikansa?»
»Se on pitkä tarina, äiti.»
»Olipa se miten pitkä tahansa, minulla on kuitenkin sana sanottavana.
Sinä kerskailet lujuudestasi — ettet milloinkaan luovu siitä, mihin
kerran olet ryhtynyt. Minkätähden siis olet niin kärkäs luopumaan
Binoista? Jos Abinaš olisi aikonut luopua puolueesta, olisitko antanut
hänen mennä yhtä helposti? Onko Binoin säilyttäminen sinulle niin
vähäarvoinen juuri siitä syystä, että hän on erittäin uskollinen
ystäväsi?»
Gora oli vaiti ja mietteissään, sillä Anandamojin sanat olivat
kirkastaneet hänelle hänen oman mielensä. Hän oli kaiken aikaa
ajatellut uhraavansa ystävyytensä velvollisuudelleen. Nyt hän huomasi,
että oli laita ihan päinvastoin. Hän oli ollut valmis rankaisemaan
Binoita mitä ankarimmin vain siitä syystä, ettei hän ollut suostunut
noudattamaan ystävyyden kaikkia vaatimuksia. Heidän ystävyytensä lujuus
vaati pitämään Binoita lujasti sidottuna hänen tahtoonsa, ja Goran
mieli oli kipeä vain sen vuoksi, ettei tuo ollut käynyt päinsä.
Havaittuaan, että sanat olivat vaikuttaneet, Anandamoji nousi ja aikoi
lähteä enempää virkkamatta. Gorakin hypähti seisaalleen ja sieppasi
hartialiinansa naulakosta.
»Minne aiot lähteä?» kysyi Anandamoji.
»Binoin luo.»
»Etkö aterioi sitä ennen? Päivällinen on valmis.»
»Minä tuon Binoin mukanani, ja me aterioimme yhdessä.»
Anandamoji kääntyi menemään alakertaan, mutta pysähtyi kuullessaan
askelia ja sanoi: »Täällä Binoi jo tuleekin!» Samassa Binoi saapui.
Anandamojin silmät kyyneltyivät, kun hän näki tulijan. »Toivottavasti
et ole vielä aterioinut, Binoi poikaseni?» kysyi hän leppoisasti.
»En, äiti», vastasi Binoi.
»Niinpä aterioit täällä.»
Binoi katsahti Goraan, ja Gora sanoi: »Binoi, sinä tulet kauan elämään.
Olin juuri lähdössä sinun luoksesi!»
Anandamoji tunsi mielensä sanomattomasti keventyneeksi, kun kiiruhti
pois jättäen ystävykset toistensa seuraan.
Kun oli istuuduttu, ei kumpikaan uskaltanut ottaa puheeksi sitä
asiaa, joka oli päällimmäisenä heidän mielessään. Gora alkoi
jutella pikkuasioista. »Oletko tutustunut kerhomme poikien uuteen
voimistelunopettajaan?» aloitti hän. »Hän on kerrassaan mainio
opettaja!» Ja niin juttu jatkui, kunnes heidät kutsuttiin aterialle
alakertaan.
Heidän istuutuessaan pöytään Anandamoji voi heidän keskustelustaan
huomata, ettei heidän välilleen laskeutunut verho ollut vielä
väistynyt. Aterian päätyttyä hän senvuoksi sanoi: »Binoi, nyt on
niin myöhä, että sinun pitää jäädä tänne yöksi. Minä lähetän sanan
asuntoosi.»
Binoi loi kysyvän katseen Goran kasvoihin ja sanoi: »Sanskritinkielisen
sananlaskun mukaan tulee sen, joka on aterioinut, käyttäytyä kuninkaan
tavoin — en siis tahdo lähteä katua astelemaan, vaan jään tänne
lepäämään.»
He lähtivät katolle ja asettuivat matolle, joka oli levitetty
avoimelle tasanteelle. Taivas oli syksyistä kuutamoa tulvillansa.
Valkoiset hattarat soutivat kuun yli ja häipyivät pois kuin unessa
nähtyinä. Joka puolella levisi aina näkörajaan saakka erikokoisia ja
-korkuisia kattoja ja niiden seassa siellä täällä puiden latvuksia
tarkoituksettomalta ja aineettomalta näyttävänä valo- ja varjohaaveena.
Läheisen kirkon kello löi yksitoista. Jäätelönmyyjät olivat huutaneet
viimeiset huutonsa. Ajoneuvojen ja askelten äänet vaimenivat
hiljaisiksi. Viereisen kadun elämä oli kerrassaan laannut, toisinaan
kuului vain koira haukahtavan tai naapurin hevonen kuopaisevan
kaviollaan tallin puupermantoa.
Pitkään aikaan ei kumpikaan virkkanut mitään, mutta vihdoin Binoi
kevensi sydämensä puhuen aluksi epäröiden, mutta vähitellen yhä
arkailemattomammin tunteitansa ilmaisten. »Sydämeni on liiaksi
tulvillaan, Gora», sanoi hän.
»Minä tiedän, ettei ajatusteni esine herätä sinussa mielenkiintoa,
mutta en saa lepoa, ennenkuin olen kertonut sinulle kaikki. En osaa
arvostella, onko asia hyvä vaiko paha, mutta sen verran tiedän, ettei
se ole vähäpätöinen. Olen lukenut siitä paljonkin ja olen näihin asti
ajatellut tietäväni kaikki, mitä siitä voikin tietää — aivan samoin
kuin voi uneksia uimisesta nähdessään järveä esittävän maalauksen;
mutta nyt, kun olen syöksynyt veteen, ei asia tunnukaan yhtä helpolta!»
Tuon esipuheen jälkeen Binoi alkoi parhaansa mukaan kuvailla Goralle
sitä ihmeellistä kokemusta, joka oli sattunut hänen elämässään.
Nyt hän totesi tuntuvan siltä, kuin kaikki hänen päivänsä ja yönsä
kietoisivat hänet täysin syleilyynsä — kuin taivas olisi aukoton,
täynnä suloisuutta niinkuin mehiläispönttö on täynnä hunajaa
kevätaikaan. Kaikki tuli nyt häntä lähelle, kosketti häntä, sai uuden
merkityksen hänen silmissään. Hän ei ollut milloinkaan ennen tietänyt
rakastaneensa maailmaa niin syvästi, ei ollut tietänyt taivaan
olevan niin ihmeellisen, valon niin viehättävän ja katuja kulkevien
matkalaisten jononkin niin syvästi todellisen! Hän ikävöi saada tehdä
jotakin jokaisen kohtaamansa henkilön hyväksi, uhrata voimansa maailman
ikuiseen palvelemiseen, niinkuin uhraa voimansa maailmalle aurinko.
Binoin puheen nojalla tuskin voi otaksua hänen ajattelevan jotakin
määrättyä henkilöä. Hän tuntui arastelevan nimen mainitsemista —
vieläpä pelkkää viittaustakin siihen suuntaan, että oli jokin nimi
mainittavana. Hän tunsi itsensä melkein rikoksentekijäksi siten
puhuessaan. Se oli arastelemattomuutta, asian häpäisemistä — mutta
samalla niin houkuttelevaa, ettei siitä voinut pidättyä sellaisena yönä
istuessaan ystävänsä vierellä äänettömän taivaan alla.
Kuinka ihmeelliset olivatkaan ne kasvot, jotka Binoin mieleen
kuvastuivat! Kuinka herkkänä ilmenikään elämän hehku hänen kauniissa
otsassaan! Millainen ihmeellinen älykkyys, sanoin lausumaton syvyys
hänen kasvojensa piirteissä! Kuinka säteilevinä kukkivatkaan hänen
syvimmät mietteensä hänen silmissään, kun hän hymyili, ja kuinka
sanomattoman suloisina ne vilahtelivat hänen ripsiensä varjosta! Entä
hänen kätensä! Ne tuntuivat puhuvan, niin kiihkeästi ne pyrkivät
ilmaisemaan kauniisti palvellen hänen mielensä hellää antaumusta. Binoi
tunsi mielensä ja koko nuoruutensa täyttyvän tuosta näystä — suuret
ilon aallot soutivat alinomaa läpi hänen sydämensä.
Mikä voikaan olla ihmeellisempää kuin se, että saa erioikeuden kokea
sellaista, mikä moneltakin ihmiseltä jää koko elämän aikana näkemättä?
Voiko tämä olla mielettömyyttä? Oliko se jollakin tavoin väärää?
Olipa miten tahansa — nyt oli liian myöhä, asiaa ei käynyt muuksi
muuttaminen. Oli hyvä, jos virta kuljettaisi hänet jollekin rannalle,
mutta jos se johtaisi hänet eksyksiin tai kerrassaan hukuttaisikin,
niin se ei ollut autettavissa. Vaikeutena oli, ettei hän halunnutkaan
pelastua — hänen koko elämänsä todellinen päämäärä näytti siten
irtautuneen kaikista perintätapojen ja tottumusten kahleista.
Gora kuunteli ääneti. Monena sellaisena kuutamoisena yönä,
kaiken ollessa hiljaista heidän ympärillään, ystävykset olivat
keskustelleet monenlaisista asioista — kirjallisista, kansallisista,
yhteiskunnallisista, omaa tulevaisuuttaan koskevista — mutta eivät
milloinkaan niin läheisistä. Gora ei ollut koskaan kokenut sellaista
ihmissydämen sisäisen totuuden ilmausta niin eloisassa muodossa. Hän
oli aina pitänyt sellaisia asioita joutavina runollisina vuodatuksina
— mutta tänään se koski häneen syvästi, hän ei voinut enää jättää
sitä huomioonottamatta. Eikä siinä kyllin, vaan tuo valtava tunnustus
kolkutti hänenkin mielensä ovelle — sen hurmio vavahdutteli hänen
olemustaan kuin salaman välke. Hetkiseksi väistyi hänen sydämensä
tuntematonta tienoota salannut verho, ja loihtuisa syksyn kuutamo pääsi
valaisemaan tuota aikaisemmin pimeäksi jäänyttä kammiota.
Puhuessaan he eivät havainneet, kuinka kuu painui kattojen taakse ja
sen sijaan tuli idän taivaalla kuumotteleva saraste, joka oli kuin hymy
nukkuvan lapsen kasvoilla. Kun Binoin mieltä rasittava taakka vihdoin
oli keventynyt, hän alkoi hieman hävetä. Hetkisen vaiti oltuaan hän
jatkoi: »Tämä minulle sattunut seikka tuntuu sinusta varmaan kovin
jokapäiväiseltä. Se saa sinut kenties halveksimaankin minua — mutta
mitäpä tekisin? En ole milloinkaan mitään sinulta salannut, ja nyt olen
keventänyt mieleni, ymmärsitpä minua tai et.»
Gora vastasi: »Binoi, minun on rehellisesti tunnustaminen, etten
kunnollisesti ymmärrä tällaisia asioita, ja varmaan et olisi itsekään
ymmärtänyt muutamia päiviä sitten. Myönnän senkin, että elämän koko
rajattomuudessa juuri tämä puoli, kaikesta ylenpalttisuudestaan
ja kiihkeydestään huolimatta, on vaikuttanut minuun äärimmäisen
jokapäiväiseltä. Mutta kenties ei olekaan todellisuudessa niin laita
— sen verran myönnän mielelläni. Se on näyttänyt minusta ohuelta
ja aineettomalta, koska en ole milloinkaan kokenut sen voimaa ja
syvyyttä. Mutta nyt minun on mahdoton leimata vääräksi sellaista, minkä
sinä olet valtavalla tavalla kokenut. Seikka on se, että ellei oman
toimintakehän ulkopuolella oleva totuus näyttäisi vähemmän tärkeältä,
ei kukaan kykenisi suorittamaan velvollisuuttansa. Senvuoksi ei Jumala
ole ihmistä hämmentänyt tekemällä kaikki esineet yhtä selviksi hänen
silmissään. Meidän täytyy valita itsellemme alue, johon keskitämme
tarkkaavaisuutemme, ja luopua himoitsemasta kaikkea muuta, sen
ulkopuolella olevaa, jos ollenkaan tahdomme tavoittaa totuutta. Minä
en voi suorittaa palvontaani sen pyhän lippaan ääressä, jonka luona
sinä olet nähnyt totuuden kuvan, koska muuten menettäisin oman elämäni
sisäisen totuuden. Meidän tulee valita joko toinen tai toinen tie.»
»Aivan oikein!» huudahti Binoi. »Joko Binoin tahi Goran tie. Minä pyrin
täydellistämään itseäni — sinä luopumaan itsestäsi.»
Gora keskeytti kärsimättömästi: »Älä yritä olla ivallinen, Binoi!
Huomaan varsin hyvin, että edessäsi on tänään suuri totuus, johon ei
voi suhtautua välinpitämättömästi. Sinun täytyy antautua totuudelle
kerrassaan, jos mielit sen kokea — mitään muuta mahdollisuutta ei ole
olemassa. Toivon hartaasti, että oma totuuteni ilmenee minulle kerran
yhtä elävänä. Aikaisemmin sinä tyydyit siihen, mitä kirjat tiesivät
sinulle kertoa rakkaudesta. Minäkin tunnen ainoastaan kirjoista
synnyinmaan rakkauden. Nyt, kun olet kokenut asian itsensä, käsität,
kuinka paljoa todellisempi se on kuin se asia, josta olet lukenut. Se
ei vaadi vähempää kuin koko maailmasi; ei ole mitään paikkaa, mihin
voisit siltä piiloutua. Kun kotimaahan kohdistuva rakkauteni kerran
muuttuu niin valtavasti itsestäänselväksi, ei minullakaan ole mitään
pakenemisen mahdollisuutta — se on vaativa kaiken minun rikkauteni
ja elämäni, minun vereni ja luitteni ytimen, minun taivaani, minun
valkeuteni, sanalla sanoen kaikkeni. Kuinka kaunis, kuinka ihmeellinen,
kuinka selvä ja ilmeinen tuo kotimaani todellinen kuva tulee olemaan,
kuinka tuima ja valtava tulee olemaan sen tuska samoinkuin sen
riemukin, silmänräpäyksessä yli elämän ja kuolemankin kuohahtava —
siitä saan jonkinlaisen aavistuksen kuunnellessani sinua. Tuo elämääsi
tullut kokemus on tuonut minuunkin uutta elämää. Vaikka en milloinkaan
kykenisi täysin käsittämään, mitä sinä olet tuntenut, pääsen kuitenkin
sinun avullasi aavistamaan, mitä olen itse ikävöinyt.»
Puhuessaan Gora poistui matolta ja asteli edestakaisin. Idän taivaalla
kuumotteleva koitto tuntui tuovan viestiä hänelle; hänen mielensä
liikkui ja läikkyi, ikäänkuin hän olisi kuunnellut vanhaa pyhää
loitsua jossakin Intian vanhassa metsäerakkolassa. Hetkisen hän
seisoi liikahtamatta, koko olemus värisevänä, ja hänestä tuntui kuin
olisi lootuksen varsi puhkaissut itselleen tien läpi hänen aivojensa
ja puhjennut säteileväksi kukaksi täyttäen taivaan yhä laajenevilla
terälehdillänsä. Hänen koko elämänsä, sen tietoisuus ja voima, tuntui
häipyvän tämän ylimmän kauneuden onneen.
Jälleen toinnuttuaan Gora virkkoi äkkiä: »Binoi, sinun on kohottava
tuota rakkauttasikin ylemmäksi — minä sanon sinulle, ettet ole siihen
pysähtyvä. Minä olen kerran osoittava sinulle, kuinka suuri ja tosi
on Hän, joka on minua kutsunut valtavalla voimallansa. Tänään minut
täyttää suuri riemu — minä tiedän, etten milloinkaan jätä sinua
kehnompiin käsiin.»
Binoi nousi matolta ja astui Goran luo, joka tavattoman intomielisesti
painoi Binoin poveansa vasten ja lausui: »Veljeni, meille se on kuolema
— sama kuolema. Me kaksi olemme yhtä; kukaan ei saa meitä erottaa,
kukaan ei saa meitä estää.»
Goran kiihkeä tunne aaltoili Binoinkin sydämen läpi, ja sanaakaan
virkkamatta hänkin antautui sen valtoihin. He astelivat vierekkäin ja
vaieten kattotasanteella itäisen taivaan punertuessa.
Gora puhui jälleen: »Veljeni, minun palvomani jumalatar ei tule
luokseni kauneuteen verhottuna. Minä näen hänet siellä, missä
on köyhyyttä ja nälkää, tuskaa ja häväistystä. En siellä, missä
palvotaan kukin ja lauluin, vaan siellä, missä elämän verta uhrataan.
Minulle on kuitenkin ylimpänä ilona juuri se, ettei siinä ole mitään
pelkästään viehättävää ja viettelevää ainesta; siinä täytyy ihmisen
kohota täydessä voimassaan ja valmistua luopumaan kaikestansa. Siihen
asiaan ei liity mitään sulon yltäkylläisyyttä; se on vastustamatonta,
ylen tuskallista heräämistä, julmaa ja kauhistavaa, jossa olemuksen
kieliä kosketetaan niin rajusti, että ääniasteikon kaikki sävelet
särähtävät, ikäänkuin hajalleen riipaistuina. Sitä ajatellessani
tunnen sydämeni sylkähtävän — tuntemani ilo on miehen aito iloa — se
on Šivan elämäntanssia. Miehen koko kaipaus sisältyy siihen, että hän
tahtoo nähdä uuden sellaisena kuin se ilmestyy kaikessa kauneudessaan
hävitettävänä olevan vanhan liekehtivällä harjalla. Tuon veripunaisen
taivaan taustalla minä näen säteilevän tulevaisuuden, siteistänsä
vapautuneen, näen sen lähenevässä päivänkoitossa — kuuntele, sinä
kuulet sen rummunlyönnit rinnassani!» Gora tarttui Binoin käteen ja vei
sen sydämelleen.
»Gora, veljeni», virkkoi Binoi syvästi liikutettuna »minä tahdon
olla ainainen kumppanisi. Mutta minä varoitan sinua: älä salli minun
milloinkaan epäröidä. Sinun tulee kuljettaa minua armotta mukanasi kuin
julma kohtalo itse. Me kuljemme molemmat samaa tietä, mutta emme ole
yhtä voimakkaat.»
»Me olemme tosin luonnostamme erilaiset», virkkoi Gora, »mutta ylin
ilo tekee erilaiset luontomme yhdeksi. Suurempi rakkaus kuin se, joka
sitoo meitä toisiimme, on meidät yhdistävä. Niin kauan kuin sellainen
suurempi rakkaus ei ole muuttunut todeksi meille kummallekin, tulee
tapahtumaan hankausta ja luopumusta joka askelella. Mutta sitten
tulee päivä, jona me unohdamme kaikki erilaisuutemme, unohdamme
ystävyytemmekin ja kykenemme pysymään toistemme liitossa, liikkumatta,
sanomattoman itsemmeunohtamisen kiihkeän tunteen kannattamina.
Sellainen tuima riemu on oleva ystävyytemme lopullinen saavutus.»
»Niin käyköön!» vastasi Binoi puristaen Goran kättä.
»Toistaiseksi minä tuotan sinulle suurtakin tuskaa», jatkoi Gora.
»Sinun täytyy sietää tyranniuttani — ei näet käy päinsä pitää
ystävyyttämme omana tarkoitusperänänsä, emme saa sitä häväistä
yrittämällä sitä säilyttää, maksoi mitä maksoi. Jos ystävyytemme täytyy
tuhoutua suuremman rakkauden vuoksi, niin asia ei ole autettavissa,
mutta jos se voi säilyä, niin silloin se todellakin on saavuttava
täydellisyytensä.»
Molemmat säpsähtivät kuullessaan askelia, ja katsahtaessaan taakseen he
näkivät Anandamojin tulleen yläkertaan. Hän tarttui kumpaakin käteen
ja veti heitä makuusuojaan päin sanoen: »Kas niin, nyt on teidän aika
mennä levolle!»
»Ei, äiti, me emme voi nyt nukkua!» huudahtivat molemmat.
»Voitte varmaan!» vastasi Anandamoji pakottaen heidät makuulle. Sitten
hän sulki oven ja istuutui heidän pieluksensa viereen viuhkoen heidän
kasvoihinsa vilpoisuutta.
»Ei auta, vaikka kuinka viuhkoisit, äiti», virkkoi Binoi. »Me emme saa
nyt unta.»
»Ettekö? Saammepa nähdä!» vastasi Anandamoji. »Minä jään tänne joka
tapauksessa, jottette voi jälleen alkaa jutella.»
Molempien vaivuttua uneen Anandamoji hiipi hiljaa huoneesta ja kohtasi
alakertaan mennessään Mohimin, joka oli nousemassa yläkertaan. »Ei
nyt», varoitti Anandamoji. »Ovat valvoneet koko yön. Lähetin heidät
vastikään nukkumaan.»
»Siunatkoon — onpa siinä ystävyyttä kerrakseen», virkkoi Mohim.
»Tiedätkö, ovatko he puhuneet mitään naimaliitosta?»
»En tiedä», vastasi Anandamoji.
»He ovat arvatenkin päässeet johonkin tulokseen», mietti Mohim ääneen.
»Milloin he mahtanevat herätä? Ellei avioliittoa pian solmita, voi
sattua jos jonkinlaisia selkkauksia.»
»Ei satu minkäänlaisia selkkauksia», nauroi Anandamoji, »kunhan he
saavat nukkua hieman kauemmin. He heräävät varmaan päivän mittaan.»