Haran oli erikoisen mielellään tahtonut osoittaa Goralle sen sijan,
joka hänelle kuului, ja kohottaa voiton lipun itsensä Sutšaritan
nähden, ja aluksi oli Sutšaritakin sitä toivonut. Mutta asia
kehittyikin aivan vastakkaiseksi. Sutšarita ei voinut olla yhtä
mieltä Goran kanssa yhteiskunnallisista ja uskonnollisista asioista,
mutta oman rodun kunnioittaminen ja kansalaisiinsa kohdistuva
kiintymys oli hänessä luontaista, ja vaikka hän ei ollutkaan koskaan
ennen keskustellut maansa oloista hänen mielessään heräsi kuitenkin
myötätuntoinen kaiku, kun hän kuuli kansakuntaansa soimattaessa
Goran jyrisevän vastalauseen. Hän ei ollut milloinkaan ennen kuullut
kenenkään puhuvan niin vakuuttavasti ja voimakkaasti äidinmaasta.
Kun Haran sitten kavalasti hyökkäsi toisten kimppuun heidän mentyänsä
nimittäen Binoita ja Goraa kömpelöiksi ja sivistymättömiksi, Sutšaritaa
jälleen kuohutti sellainen halpamaisuus ja hän kääntyi jälleen heitä
puolustamaan.
Goraan kohdistuvat vastatunnot eivät suinkaan olleet kokonaan hänestä
hälvenneet. Vielä nytkin hänen hyökkäävän maalaismainen asunsa jossakin
määrin häntä loukkasi. Sutšarita ymmärsi, että tuossa vastalauseitaan
esittävässä oikeauskoisuudessa oli uhittelun henkeä, ettei siinä ollut
todellisen vakaumuksen luontevuutta, ettei se saanut täyttä tyydytystä
omasta uskostansa ja että se oli omaksuttu kiukun ja julkeuden tuntein
toisten loukkaamiseksi.
Tekipä Sutšarita sinä iltana mitä tahansa, nauttipa hän ateriaansa
tai kertoipa satuja Lilalle, aina tuntui hänen olemuksensa syvyydessä
jäytävä tuska, joka ei antanut hänelle rauhaa. Oas voidaan irroittaa
ainoastaan siinä tapauksessa, että tiedetään, missä se on, ja Sutšarita
istui yksin parvekkeella yrittäen paikallistaa sitä oasta, joka
häntä kiusasi. Siinä viileässä pimeydessä istuen hän koki tyynnyttää
sydämensä odottamatonta kuumetta, mutta turhaan. Se epämääräinen
taakka, jota hän kantoi, sai hänen mielensä niin apeaksi, että hänen
teki mieli itkeä, mutta kyynelet eivät totelleet.
Olisi kerrassaan järjetöntä otaksua Sutšaritan joutuneen niin apealle
mielelle ainoastaan siitä syystä, että talossa oli käynyt tuntematon
nuori mies, otsassa uhittelevan ilmeinen kastimerkki, tai senvuoksi,
ettei ollut käynyt päinsä saattaa häntä tappiolle väittelyssä ja
kukistaa hänen ylpeyttänsä maan tomuun. Sutšarita jätti tuon selityksen
huomioonottamatta, koska piti sitä aivan mahdottomana. Sitten hänen
kasvoihinsa levisi häpeän puna, kun todellinen syy vähitellen alkoi
hänelle selvitä. Hän oli istunut pari kolme tuntia vastapäätä tuota
nuorta miestä, olipa silloin tällöin pitänyt hänen puoltansakin
väittelyssä, mutta vieras ei ollut hänestä vähääkään välittänyt
eikä lähtiessään edes ollut häntä havaitsevinaan. Sutšaritalle kävi
epäilemättömän selväksi, että tuo täydellinen välinpitämättömyys oli
häntä syvästi loukannut. Binoikin oli osoittanut arkuutta joka on
varsin luonnollinen niissä, jotka eivät ole tottuneet naisseuraan,
mutta hänen arkuutensa oli ollut pelkkää vaatimatonta, pelokasta
ujoutta, josta Gorassa ei ollut jälkeäkään.
Minkätähden olikaan Sutšaritan niin vaikea sietää tuota Goran ankaraa
välinpitämättömyyttä tai suhtautua siihen ylenkatseellisesti? Hän
tunsi olevansa valmis häpeäänsä kuolemaan muistaessaan, ettei
sellainen välinpitämättömyys ollut voinut pidättää häntä puuttumasta
keskusteluun. Kerran, kun hän oli kiihtynyt Haranin käyttäessä
sopimatonta puhetapaa, Gora tosin oli häneen katsahtanut. Katseessa
ei ilmeisesti ollut arkuuden jälkeäkään, mutta ei näyttänyt kovinkaan
selvältä, _mitä_ siinä oikeastaan oli. Lieneekö hän ajatellut
Sutšaritan olevan julkean tai tahtovan asettaa itseänsä näytteille
siten kutsumatta yhtyessään miesten keskusteluun? Mutta mitäpä
merkitsivätkään hänen ajatuksensa? Ei mitään; mutta Sutšaritan kipeä
tunto ei sittenkään ottanut haihtuakseen. Hän yritti parhaansa
mukaan unohtaa kaikki, pyyhkiä koko asian muististansa, kumminkaan
kykenemättä. Sitten hän tunsi Goraan kohdistuvaa suuttumusta ja koki
syvästi halveksia häntä, tuota julkeata, taikauskoista nuorukaista,
mutta tunsi itsensä sittenkin nöyryytetyksi palauttaessaan muistiinsa,
kuinka järkähtämättömästi häntä oli silmäillyt tuo valtavan suuri mies,
jonka ääni pauhasi kuin ukkonen, ja niin hänen oli kerrassaan mahdoton
säilyttää omaa arvokasta asennettansa.
Omien ristiriitaisten tunteittensa kiduttamana Sutšarita istui yksinään
myöhään yöhön. Valot oli sammutettu, ja kaikki olivat vetäytyneet
levolle. Hän kuuli ulko-ovea suljettavan ja tiesi siitä, että
palvelijat olivat päättäneet työnsä ja valmistautuivat hekin menemään
levolle.
Samassa tuli parvekkeelle Lolita yöasussaan. Hän ei virkkanut mitään,
menihän vain suojakaiteen luo ja pysähtyi siihen. Sutšarita hymyili
itsekseen, sillä hän ymmärsi Lolitan olevan häneen suutuksissa, koska
oli luvannut nukkua hänen kerallaan ja oli kokonaan asian unohtanut.
Mutta pelkkä unohtamisen tunnustaminen ei olisi riittänyt Lolitaa
tyynnyttämään — rikos oli juuri siinä, että hän oli voinut asian
unohtaa. Ja Lolita ei ollut niitä tyttöjä, jotka muistuttavat annetusta
lupauksesta. Hän oli päättänyt pysyä vuoteessa, mitenkään ilmaisematta
loukkaantuneensa, mutta ajan kuluessa hänen pettymyksensä tuntui yhä
tuimemmalta, kunnes hän ei enää kyennyt sitä sietämään, vaan lähti
vuoteestaan aivan rauhallisesti osoittaakseen olevansa vielä valveilla.
Sutšarita nousi, meni hitain askelin Lolitan luo, syleili häntä ja
sanoi: »Rakas Lolita, älä ole minulle vihainen.»
Mutta Lolita siirtyi loitommaksi mutisten: »Vihainen? Minkätähden
olisinkaan vihainen? Älä huoli häiriytyä.»
»Tule, kultaseni, mennään levolle», kehoitteli Sutšarita tarttuen hänen
käteensä.
Mutta Lolita pysyi hievahtamatta paikallaan, kunnes Sutšarita vihdoin
veti hänet mukanaan makuusuojaan.
Silloin Lolita vihdoin kysyi tukahtuvin äänin: »Minkätähden olet
valvonut niin kauan? Etkö tiedä, että kello on jo yksitoista? Minä olen
kuullut kaikki lyönnit, ja nyt sinä olet niin väsynyt, ettet jaksa
ollenkaan jutella.»
»Mieleni on kovin apea, kultaseni», sanoi Sutšarita vetäen hänet
lähemmäksi.
Kun syyllisyys oli tunnustettu, Lolitan närkästys haihtui, ja hänen
mielensä kääntyi kohta leppoisaksi.
»Ketä oletkaan ajatellut istuessasi täällä yksin koko ajan, _didi_?
Panu Babuako?» kysyi hän.
»Mitä joutavia!» huudahti Sutšarita moittivin elein.
Lolita ei voinut sietää Panu Babua. Hän ei edes kiusoitellut Sutšaritaa
hänen tähtensä niinkuin toiset tytöt. Se ajatuskin, että Haran saisi
Sutšaritan puolisokseen, herätti Lolitassa raivoisia tunteita.
Hetkisen vaiettuaan Lolita aloitti jälleen: »Kuinka viehättävä mies
onkaan Binoi Babu, eikö totta, _didi?»_ Ja täytyypä myöntää, että tuo
kysymys pyrki hieman ottamaan selkoa siitä, mitä Sutšaritan mielessä
liikkui.
»Niin, kultaseni, Binoi Babu näyttää sangen miellyttävältä henkilöltä»,
kuului vastaus.
Tuo ei kumminkaan sointunut Lolitan odotuksiin, joten hän jatkoi:
»Mutta sano mitä tahansa, _didi_, tuo Gourmohan Babu on kerrassaan
sietämätön. Millainen ruma ihonväri ja kuinka järeät piirteet! Ja
sellainen omahyväinen otus! Kuinka hän sinuun vaikutti?»
»Hän on aivan liian oikeauskoinen minua miellyttääkseen», vastasi
Sutšarita.
»Ei, ei. Se ei haittaisi», huudahti Lolita. »Onhan setäkin
oikeauskoinen — mutta se on toinen asia — en osaa oikein sanoa, mitä
tarkoitan.»
»Niin, tosiaankin toinen asia!» nauroi Sutšarita, ja kun hän jälleen
muisteli Goran korkeata valmista otsaa ja siihen kiinnitettyä
kastimerkkiä, hänen vihansa leimahti jälleen ilmi, sillä olihan Gora
siten julistanut kaikille julkeasti: »Minä en kuulu teidän joukkoonne!»
Ainoastaan tuon suunnattoman ylpeyden maan tasalle kukistaminen olisi
voinut tyynnyttää hänessä elävää kärsityn häväistyksen tunnetta.
Vähitellen keskustelu hiljeni, ja he vaipuivat uneen. Kahden aikaan
Sutšarita heräsi ja kuuli sateen valuvan virtoina. Huoneen nurkassa
oleva lamppu oli palanut loppuun, ja silloin tällöin näkyi salaman
välkähdys moskiittiverkon läpi. Yön hiljaisuudessa ja pimeydessä,
taukoamattoman sateen soidessa korviin, Sutšarita tunsi mielensä
apeaksi. Hän käännähteli kyljeltä toiselle, yrittäen päästä uneen,
ja silmäili kadehtien Lolitaa, joka nukkui sikeästi. Mutta uni ei
suostunut tulemaan.
Sutšarita kiusaantui, nousi ja lähti ovelle, avasi sen ja katseli
katolle, josta tuulenpuuskat heittivät sateen räiskettä hänen
kasvoihinsa. Kaikki illan tapahtumat palasivat yksin erin hänen
mieleensä. Goran kasvot, joissa hehkui innostus ja joita laskevan
auringon säteet valaisivat, välähtivät näkyviin, ja kaikki ne väitteet,
jotka hän oli kuullut, mutta unohtanut, kaikuivat nyt jälleen hänen
kuuluviinsa Goran syvän, väkevän äänen lausumina.
Sanat kaikuivat jälleen Sutšaritan korvissa: »_Minä_ kuulun niiden
puolueeseen, joita _te_ nimitätte sivistymättömiksi. Se, mitä _te_
nimitätte taikauskoksi, on _minun_ uskoni! Ellette te rakasta
kotimaatanne ja asetu oman kansanne puolelle, minä en salli teidän
lausua yhtäkään maa-äitiimme kohdistuvaa solvauksen sanaa.» —
Siihen oli Haran vastannut: »Kuinka voi sellainen mielenasenne
edistää maassamme suoritettavaa uudistustyötä?» Gora oli jyrissyt:
»Uudistustyötä? Se voi vielä hieman odottaa. Uudistuksia tärkeämmät
ovat rakkaus ja kunnioitus. Uudistus syntyy itsestään, sisäistä tietä,
kunhan olemme yhdistynyt kansakunta. Teidän eristäytymispolitiikkanne
murtaisi maan sadoiksi kappaleiksi. Koska maamme on täynnä taikauskoa,
niin teidän, ei-taikauskoisten, täytyy muka säilyttää ylemmyytenne ja
pysytellä loitolla! Minä puolestani toivon korkeimpana halunani aina
olevan, etten milloinkaan eristäydy toisista, en etevämmyydenkään
kiusasta! Kunhan saavutamme vihdoin todellisen ykseyden, niin Hän,
joka on Jumala, ja meidän kotimaamme ratkaiskoon, mitä oikeauskoisista
menoistamme tulee säilyttää, mitä hävittää.»
Haran oli huomauttanut: »Maa on täynnä nimenomaan sellaisia tapoja
ja tottumuksia, jotka ehkäisevät ykseytymistä.» Gora oli vastannut:
»Jos otaksutte, että on kitkettävä pois kaikki huonot tavat ja
tottumukset, ennenkuin maamme voi ykseytyä, menettelette niinkuin
se, joka valtameren yli pyrkiessään alkaa äyskärillään valtamerta
tyhjentää. Luopukaa kaikesta ylpeydestänne ja ylenkatseestanne ja
liittykää sydämessänne nöyrästi kaikkiin, niin rakkautenne voittaa
tuhannet puutokset ja pahuudet. Jokaisessa yhteiskunnassa on vikoja ja
heikkouksia, mutta jos kansan jäseniä liittävät toisiinsa rakkauden
siteet, niin he kykenevät vastustamaan kaikkea myrkytystä. Mädän
aiheuttaja piilee aina ilmassa, mutta teidän vielä eläessänne se ei
teihin tehoa, — ainoastaan kuolleet olennot mätänevät. Tahdon teille
huomauttaa, ettemme alistu ulkoapäin tuleviin uudistusyrityksiin,
suoritittepa niitä te tai vieraat lähetyssaarnaajat.»
»Miksi niin?» oli Haran kysynyt, ja Gora oli vastannut: »Syy on aivan
riittävä. Me suostumme ottamaan ojennusta vanhemmiltamme, mutta
kun poliisi sitä tyrkyttää, koituu asia pikemmin herjaukseksi kuin
parannukseksi, ja me vain heikennämme itseämme siten menetellen.
Tunnustakaa itsenne ensin heimolaisiksemme ja tulkaa sitten olojamme
uudistamaan; muussa tapauksessa antamanne hyväkin neuvo koituu meille
vain vahingoksi.»
Niin Sutšarita palautti mieleensä Goran lausumain kaikkia
yksityiskohtia, ja hänen niin tehdessään hänen sydäntänsä ahdisti
yhä enemmän. Vihdoin hän palasi uupuneena vuoteeseen, painoi kätensä
silmilleen, yritti häivyttää noita ajatuksia ja päästä uneen; mutta
hänen kasvonsa ja korvansa olivat kuin tulessa, ja hänen mielessään
parveilivat ristiriitaiset ajatukset.