Sutšarita järjesteli käytävässä tarjotinta, jätti sen palvelijan
huostaan ja tuli istumaan parvekkeelle. Palvelijan saapuessa saapui
kohta Gorakin. Kaikkia hämmästytti hänen kokonsa ja valkea pintansa.
Otsalla hänellä oli Gangesin savesta tehty oikeauskoisuuden merkki, ja
hänen pukunansa oli karhea _dhuti_ ja vanhamallinen nuttu nuoravöineen.
Hänen jalkineensa olivat maalaismalliset, kärjet ylöspäin käyristetyt.
Hän astui sisään ikäänkuin ilmeinen kaikkeen nykyaikaiseen kohdistuvan
kapinallisuuden kuva. Binoikaan ei ollut milloinkaan nähnyt häntä niin
sotaisessa asussa.
Gora oli tosiaankin tänään täynnä kiihkeitä oleviin oloihin kohdistuvia
vastalauseita, ja hänellä oli siihen erikoinen syy.
Hän oli lähtenyt edellisenä päivänä höyryaluksessa Tribenin
kylpyjuhlille. Matkan varrella oli pyhiinvaeltajanaisten joukkoja,
joiden mukana oli tavallisesti pari miestä, pyrkinyt mukaan alukseen.
Kaikkien yrittäessä saada paikkaa oli aiheutunut hieman tungosta ja
tyrkkimistä, ja kun heidän jalkansa olivat mutaiset ja laivaportaana
oli liukas lankku, niin muutamat luiskahtivat ja putosivat, toisia
taas laivamiehet tahallaan tyrkkivät veteen. Monet niistä, jotka
olivat saaneet paikan aluksessa, kaipasivat kumppaneitansa. Kaiken
muun lisäksi oli vielä sateinen sää, sadekuurot kastelivat heitä, ja
kansi, jolla heidän oli istuttava, oli tahmean mudan peitossa. Heidän
kasvonsa ilmaisivat avutonta hämminkiä, heidän katseensa surkeata
pelokkuutta. He tiesivät liiankin hyvin, etteivät sellaiset heikot ja
mitättömät olennot voineet toivoa mitään apua kapteenilta enempää kuin
miehistöltäkään, joten he olivat joka hetki arkuuden ja pelon vallassa.
Gora oli ainoa, joka teki parastaan auttaakseen näitä pyhiinvaeltajia
heidän surkeassa tilassaan.
Ensimmäisen luokan kannen kaiteeseen nojaten seisoi eräs englantilainen
ja hänen vieressään oli uudenaikaistunut bengalilainen. He polttivat
sikarejansa ja naureskelivat katsellessaan väen hälinää, joka näytti
hupaiselta ilveeltä. Silloin tällöin, kun joku noista onnettomista
pyhiinvaeltajista joutui erikoisen pahaan pulaan, englantilainen
nauroi, ja bengalilainen yhtyi hänen iloonsa.
Kun oli siten kuljettu muutamia laiturinvälejä, Gora ei voinut tuota
kauemmin sietää. Hän meni yläkannelle ja lausui ukkosäänin: »Jo
riittää! Ettekö ollenkaan häpeä?»
Englantilainen vain silmäili kopeasti Goraa kiireestä kantapäähän,
mutta bengalilainen rohkeni vastata. »Häpeä?» ivaili hän. »Tietenkin
häpeän, kun näen noiden elukoiden typeryyden!»
»On olemassa pahempia petoja kuin tietämätön kansa», sinkosi Gora
hehkuvin kasvoin, — »sydämettömiä ihmisiä».
»Korjautukaa pois täältä!» vastasi bengalilainen kiihtyen. »Teillä ei
ole mitään asiaa ensimmäiseen luokkaan.»
»Ei tosiaankaan», vastasi Gora, »minun paikkani ei ole teidänlaistenne
joukossa; minä kuulun noiden pyhiinvaeltaja-parkojen seuraan. Mutta
minä varoitan teitä pakottamasta minua tulemaan uudestaan tänne teidän
luokkaanne!» Samassa hän syöksyi takaisin alakannelle.
Tuon tapahtuman jälkeen englantilainen istuutui tuoliinsa, nosti jalat
laivankaiteelle ja syventyi lukemaan romaania. Hänen bengalilainen
matkakumppaninsa yritti pari kertaa uudelleen aloittaa katkennutta
keskustelua, mutta tuloksetta. Sitten hän yritti todistaa olevansa
kaukana kansalaistensa suuresta laumasta, kutsui tarjoilijan ja
kysyi, voisiko saada paistettuja kananpoikia. Tarjoilija vastasi,
että oli vain teetä, voita ja leipää, ja bengalilainen huudahti
englanninkielellä niin äänekkäästi, että _sahib_ voi sen kuulla:
»Meidän ruumiillisia tarpeitamme tyydytetään tässä aluksessa
häpeämättömän kehnolla tavalla!» Hänen kumppaninsa ei kumminkaan
puuttunut asiaan, ja kun hetkistä myöhemmin englantilaisen sanomalehti
lennähti pöydältä ja bengalilainen kiiruhti sen nostamaan ja asettamaan
paikoilleen, hän ei saanut sanaakaan kiitokseksi.
Astuessaan maihin Tšandernagoressa _sahib_ yht'äkkiä astui Goran
luo, nosti kevyesti hattuansa ja sanoi: »Minä pyydän teiltä anteeksi
käytöstäni. Häpeän sitä itsekin.» Sitten hän riensi pois.
Goran mieltä poltti ankaran loukkauksen tunto senvuoksi, että hänen
sivistynyt maanmiehensä oli voinut muukalaisen kerällä iloita
oman kansansa surkeasta tilasta ja nauraa heille muka ylemmältä
olokannaltansa. Tämä kansa oli antautunut alttiiksi kaikenlaiselle
loukkaukselle ja röyhkeälle käytökselle, olipa johtunut niinkin kauas,
että piti aivan auttamattomana ja luonnollisena asiana, jos paremmassa
asemassa olevat kansalaiset kohtelivat sitä niinkuin kohdellaan
elukoita. Gora tiesi, että kaiken tuon perimmäisenä syynä oli kansassa
vallitseva syväänjuurtunut tietämättömyys, ja tuo ajatus sai hänen
sydämensä melkein pakahtumaan. Mutta kaikkein eniten häntä lonkkasi
se, etteivät sivistyneet henkilöt ottaneet kantaakseen tämän ikuisen
häpeän ja häväistyksen taakkaa, vaan mieluummin pitivät kunnianaan omaa
suhteellista turvallisuuttansa. Gora, joka senvuoksi tahtoi osoittaa
sellaisten sivistyneiden henkilöiden kirjaviisauteen ja orjamaiseen
sovinnaisuuteen kohdistuvaa ylenkatsettansa, oli nyt saapunut brahmon
taloon, otsalla Gangesin savesta tehty merkki ja jaloissa nuo
erikoismalliset maalaiskengät.
»Siunatkoon!» virkkoi Binoi itsekseen. »Gora on täysissä
sotavaruksissa.» Hänen sydäntään ahdisti pelkkä ajatuskin, mitä Gora
kohta sanoisi ja tekisi, ja hän itse tunsi puolestaan asianansa olevan
vyöttää itsensä puolustukseen.
Baroda-rouvan jutellessa Binoin kanssa Satišin oli ollut pakko
huvitteleida hyrrällä parvekkeen kulmauksessa, mutta kun hän sitten
näki Goran, hänen leikkiin kohdistuva mielenkiintonsa hävisi heti
olemattomiin, hän lipui hiljaa Binoin tuolin luo, katsoa tuijotti
uuteen tulijaan ja kysyi kuiskaten: »Onko hän teidän ystävänne?»
»On», vastasi Binoi.
Gora oli vain vilkaissut Binoihin; sitten hän ei ollut havaitsevinaan
hänen läsnäoloansa. Hän tervehti Pareš Babua niinkuin pitikin, veti
sitten näennäisesti ihan luontevasti tuolin hieman kauemmaksi pöydän
luota ja istuutui. Mitä naishenkilöihin tulee, vaati oikeauskoinen
sopivaisuussääntö, ettei hän saanut millään tavoin osoittaa heitä
havainneensa.
Baroda-rouva oli vast'ikään päättänyt siirtää tyttärensä pois tuon
sivistymättömän olennon läheisyydestä, kun Pareš Babu samassa esitteli
hänet vanhan ystävänsä poikana. Gora kääntyi Barodan puoleen, ja
kumarsi.
Sutšarita oli kuullut Binoin puhuvan Gorasta, mutta ei voinut käsittää,
että mies oli nyt tuossa. Ensi silmäyksellä hänessä heräsi eräänlaista
häneen kohdistuvaa harmistumisen tunnetta, koska hän ei ollut kyllin
tottunut eikä kyllin kärsivällinen sietääkseen sivistyneitä henkilöitä,
jotka saattoivat vielä kannattaa ankaraa oikeauskoisuutta.
Pareš Babu alkoi kysellä lapsuudenystävänsä Krišnadajalin vointia ja
kertoa tapahtumia heidän opiskeluajoiltansa. »Sen ajan opiskelijoiden
joukossa», hän sanoi, »me molemmat olimme pahimmat kuvainkaatajat,
mitä ajatella voitte — meissä ei ollut perintätapoihin kohdistuvan
kunnioituksen jälkeäkään — me pidimme kielletyn ravinnon nauttimista
todellisena velvollisuutenamme. Kuinka monta iltapuhdetta olemmekaan
viettäneet nauttien kiellettyjä ruokia erään muhamettilaisen
myymälässä Lukiotorin läheisyydessä ja sitten istuen sydänyöhön saakka
keskustellen, kuinka voisimme uudistaa hindulaisen yhteiskunnan!»
Baroda pisti väliin kysymyksen: »Entä millaiset ovat nykyjään ystäväsi
mielipiteet?»
»Nyt hän noudattaa tarkoin kaikkia oikeauskoisuuden määräyksiä»,
vastasi Gora.
»Eikö hän häpee itseänsä?» kysyi Baroda närkästystä tulvillaan.
»Häpeäntunne on heikon luonteen ilmaus», nauroi Gora. »Eräät henkilöt
häpeevät tunnustaa isäänsä isäkseen.»
»Eikö hän ollut aikaisemmin brahmo?» tiedusteli Baroda.
»Minä olin minäkin aikaisemmin brahmo», vastasi Gora.
»Ja nytkö uskotte jumaluuteen, jonka muoto on rajallinen?» kysyi Baroda.
»En ole niin taikauskoinen, että halveksisin rajallisia muotoja ilman
nimenomaista syytä», vastasi Gora. »Voidaanko muodon arvoa vähentää
pelkästään sitä soimaamalla? Onko kukaan kyennyt tunkeutumaan sen
salaperäiseen merkitykseen?»
»Mutta muoto on rajoitettu», keskeytti Pareš Babu leppoisin äänin.
»Mikään ei voi ilmetä olematta rajoitettu», väitti Gora. »Ääretön on
ottanut avukseen muodon tullakseen ilmeiseksi; kuinkapa se olisikaan
muuten voinut ilmestyä? Se, mikä ei jää ilmestymättä, ei voi saavuttaa
täydellisyyttä. Muodoton täydellistyy muodoissa aivan samoin kuin
ajatus täydellistyy sanoissa.»
»Tarkoitatteko, että muoto on täydellisempi kuin muodoton?» huudahti
Baroda epäillen pudistaen päätänsä.
»Ei merkitse suuria, mitä tarkoitan», vastasi Gora. »Maailman muoto ei
riipu siitä, minä mitä sanon. Jos muodoton olisi merkinnyt todellista
täydellisyyttä, niin muoto ei olisi löytänyt kaikkeudesta minkäänlaista
sijaa.»
Sutšarita toivoi sydämestään jonkun nöyryyttävän tuota julkeata
nuorukaista voittamalla hänet väittelyssä, ja hän oli suutuksissaan,
kun näki Binoin istuvan aivan rauhallisena, suutansa avaamatta. Goran
kiihkeä sävy tuntui antavan Sutšaritalle itselleen voimaa musertavaan
vastaukseen, mutta samassa toi palvelija kattilan kuumaa vettä,
ja Sutšaritan täytyi ryhtyä teetä järjestämään Binoin toisinaan
katsahtaessa kysyvästi häneen päin.
Vaikka Goran ja Binoin välillä vallitsikin suuri ero uskonnollisissa
asioissa, Binoi kuitenkin joutui ikävän tunnon valtoihin ajatellessaan,
että Gora oli tullut kutsumatta tähän brahmoperheeseen ja osoittanut
sellaista vääjäämätöntä vihamielisyyttä. Binoi ihaili sydämestään
Pareš Babun tyyntä itsensähillintää, hänen leppoista seesteisyyttänsä,
joka kykeni kohoamaan molempia kiistailevia mielipiteitä ylemmäksi —
hän ihaili sitä Goran hyökkäävän käytöksen vastakohtana. Mielipiteet
eivät ole minkään arvoisia, ajatteli hän itsekseen, paljoa parempi on
todellisen oleellistamisen hillitty tyyneys. Mitäpä merkitseekään, mikä
mielipide on oikea, mikä väärä — sisäinen saavutus on ainoa todellinen
arvo.
Keskustelun aikana Pareš Babu silloin tällöin sulki silmänsä ja painui
olemuksensa syvyyksiin — sellainen oli hänen tapansa — ja Binoi katseli
lumoutuneena sitä rauhaa, joka paistoi hänen kasvoistaan hänen siten
kääntyessään sisäänpäin. Hän tunsi suurta pettymystä havaitessaan,
ettei Goran kunnioitus virrannut kohti tuota kunnianarvoista vanhaa
miestä ja auttanut häntä hillitsemään kieltänsä.
Kaadettuaan kupposiin teetä Sutšarita katsahti kysyvästi Pareš Babuun.
Hän ei oikein tietänyt kenelle hänen oli teetä tarjottava.
Baroda-rouva loi silmäyksen Goraan ja virkkoi: »Te luultavasti ette
suostu mitään nauttimaan!»
»En», vastasi Gora päättävästi.
»Miksi ette?» tiukkasi Baroda. »Pelkäättekö kastinne menettävänne?»
»Pelkään», vastasi Gora.
»Teille siis kasti on uskon esine?»
»Onko kasti minun omaa keksintöäni, jotta voisin olla siihen uskomatta?
Koska olen yhteiskunnan jäsen, minun täytyy kunnioittaa kastiakin.»
»Pidättekö siis velvollisuutenanne totella yhteiskuntaa joka asiassa?»
kysyi Baroda.
»Kieltäytyminen yhteiskuntaa tottelemasta merkitsee sen tuhoamista»,
vastasi Gora.
»Entäpä jos se tuhoutuisikin?»
»Yhtä hyvin voisitte kysyä, mitä haittaa on siitä, vaikka sahaamme
poikki sen oksan, jolla istumme!»
»Mitä hyödyttävät nuo turhat väitteet, äiti?» huudahti Sutšarita
harmistuneena. »Hän ei tahdo nauttia ruokaa meidän seurassamme ja sillä
hyvä!»
Gora katsahti Sutšaritaan, joka Binoin puoleen kääntyen kysyi hieman
epäröiden: »Saanko —?» Binoi ei ollut eläessään juonut teetä. Hän
oli aikoja sitten lakannut nauttimasta muhamettilaisten valmistamaa
leipää, mutta tänään hän tunsi olevansa velvollinen syömään ja juomaan
mitä hänelle tarjottiin, joten hän hieman väkinäisesti katsoi suoraan
eteensä ja virkkoi: »Epäilemättä!» Sitten hän katsahti Goran kasvoihin,
joissa näkyi ivallinen hymy.
Binoi joi miehuullisesti teensä, vaikka se hänestä maistuikin
kitkerältä ja pahalta.
»Onpa hän kelpo poika, tuo Binoi!» kuului Barodan julkilausumaton
arvostelu. Hän kääntyi selin Goraan ja keskitti koko huomionsa
Binoihin. Sen havaittuaan Pareš Babu hiljaa siirsi tuolinsa Goran luo
ja alkoi jutella hänen kanssaan erikseen, matalalla äänellä.
Ilmoitettiin uusi vieras tulevaksi. Kaikki tervehtivät häntä Panu
Babun nimellä, vaikka hänen nimensä todellisuudessa oli Haran-tšandra
Nag. Omassa tuttavapiirissään häntä pidettiin erinomaisen oppineena
ja älykkäänä, ja vaikka mitään varmaa ei ollut lausuttu puolelta
eikä toiselta, leijui kuitenkin ikäänkuin ilmassa se ajatus, että
hän ja Sutšarita menisivät naimisiin. Miehessä oli ilmeisesti
sellainen viehtymys, ja Sutšaritaa kiusoittelivat hänen tyttöystävänsä
lakkaamatta asian johdosta.
Haran oli opettajana eräässä koulussa, ja Baroda-rouva ei pitänyt tuota
pelkkää koulumestaria suurenkaan arvoisena. Hän puolestaan olisi ollut
aivan yhtä iloinen, ellei Haran olisi rohjennut lähestyä yhtäkään hänen
tytärtänsä. Barodan unelmien vävypojat olivat tarmokkaita vaeltavia
ritareita, joiden ainoana päämääränä tuli olla johonkin hallinnolliseen
virkaan pääseminen.
Sutšaritan tarjotessa Haranille teekuppia Labonja loi häneen
turvallisen matkan päästä merkitsevän silmäyksen ja suipisti suunsa
hymyyn.
Tuo ei jäänyt Binoilta havaitsematta, sillä tämän lyhyen ajan kuluessa
hänen katseensa oli muuttunut tavallaan erinomaisen virkuksi ja
teräväksi, vaikka hän ei aikaisemmin ollut suinkaan ollut kuuluisa
huomiokyvystänsä. Binoista tuntui siltä, kuin Sallimus olisi menetellyt
väärämielisesti liittäessään nuo kaksi henkilöä, Haranin ja Sudhirin,
niin läheisesti perheen elämään, että tytöt heidän tähtensä salaa
toisilleen viittailivat.
Sutšaritan mieleen Haranin saapuminen sytytti toivon kipinän. Kunhan
tämä uusi taistelija pystyisi kukistamaan tuon korskan valloittajan
maan tomuun, niin hän, Sutšarita, tuntisi saaneensa koston. Muulloin
Haranin väittelyhalu häntä ainoastaan ärsytti, mutta tänään hän
tervehti sanaista ritariansa iloiten ja jakoi hänelle tuhlaten teetä ja
leivoksia, jotteivät voimat pettäisi taistelun tuoksinassa.
»Panu Babu, tässä on meidän ystävämme —», aloitti Pareš Babu.
Mutta Haran katkaisi asian lyhyeen sanomalla: »Minä tunnen hänet varsin
hyvin! Hän oli erääseen aikaan Brahma Samadžimme intomielinen jäsen.»
Samassa hän kääntyi toisaalle ja syventyi yksinomaan teekuppiinsa.
Siihen aikaan oli ainoastaan pari bengalilaista suorittanut
siviilivirkoihin oikeuttavan tutkinnon, ja Sudhir kuvaili, kuinka eräs
heistä oli otettu vastaan palatessaan kotiin Englannista.
»Mitäpä se merkitsee», virkkoi Haran. »Miten hyvin bengalilaiset
suoriutunevatkin tutkinnoistansa, heistä ei kuitenkaan koskaan
tule hyviä hallintoviranomaisia.» Ja todistaakseen, ettei yksikään
bengalilainen sellaiseen toimeen kykene, hän alkoi kaunopuheisesti
kuvailla bengalilaisen luonteen puutoksia ja heikkouksia.
Goran kasvot punastuivat huomattavasti tuon esityksen jatkuessa, mutta
vihdoin hän puhkesi puhumaan, mahdollisuuden mukaan hilliten jyrisevää
ääntänsä: »Jos tuo on vilpitön mielipiteenne, ettekö häpee istua
kaikessa rauhassa tämän pöydän ääressä voileipäänne popsien?»
»Mitä minun siis pitää mielestänne tehdä?» kysyi Haran ihmeissään
kohottaen kulmakarvojansa.
»Joko yrittää poistaa noita vikoja bengalilaisen luonteesta tai hirttää
itsenne!» vastasi Gora. »Onko tosiaankin niin helppo sanoa, ettei
meidän kansamme milloinkaan kykene mihinkään? Ihmettelenpä, ettei pala
takerru kurkkuunne!»
»Eikö minun täydy lausua ilmi totuutta?» kysyi Haran.
»Suokaahan anteeksi», jatkoi Gora kiihkeästi, »mutta jos tosiaankin
uskoisitte, mitä sanotte, ette olisi niin kielevästi asiaanne
esittänyt. Se virtailee niin vuolaana huuliltanne sen vuoksi, että
tiedätte sen vääräksi. Kuulkaahan, Haran Babu, väärämielisyys on synti,
väärä arvostelu sitäkin suurempi synti, mutta eipä ole montakaan
syntiä, joka olisi verrattavissa oman kansan häväisemiseen!»
Haranin mieltä kuohutti nouseva viha, ja kun Gora vielä lisäsi:
»Luuletteko te olevanne ainoa parempi henkilö kaikkien kansalaistanne
joukossa, luuletteko, että teillä yksin on lupa pauhata heitä vastaan
ja että meidän muiden on esi-isiemme nimessä tyynesti alistuttava
teidän tuomioonne?», niin Haranin kävi mahdottomaksi luopua
väitteestään, ja hän alkoi soimata bengalilaisia entistäkin enemmän.
Hän viittasi moniin bengalilaisessa yhteiskunnassa vallitseviin
huonoihin tapoihin ja sanoi, ettei koko rodusta voinut toivoa mitään,
niin kauan kuin nuo tottumukset olivat vallitsemassa.
»Sen, mitä tässä kerrotte huonoista tottumuksista», virkkoi Gora
ylenkatseellisesti, »olette oppinut englantilaisista kirjoista — te
ette tiedä asiasta mitään oman kokemuksenne nojalla. Kun kykenette
tuomitsemaan kaikkia englantilaisten huonoja tapoja ja tottumuksia yhtä
vilpittömin närkästyksen tuntein, niin teillä on lupa puhua niinkuin
puhutte.»
Pareš yritti vaihtaa puheenaihetta, mutta kiukustunutta Harania oli
mahdoton hillitä. Sillävälin laski aurinko, taivaalla hehkui pilvien
lomitse tulviva illan rusotus, ja sanakahakan melskeestä huolimatta
tuntui Binoin sydämessä soivan jokin lempeä sävel.
Oli tullut Pareš Babun iltahartauden aika, hän poistui parvekkeelta,
meni puutarhaan ja istuutui _tšampak_-puun alle.
Barodassa oli Gora herättänyt ilmeistä vastenmielisyyttä, Haran ei
ollut hänkään hänen suosikkinsa, joten hän kauemmin voimatta sietää
heidän väittelyänsä kääntyi Binoin puoleen ja sanoi: »Tulkaa, Binoi
Babu, mennään sisään.» Ja Binoi ei voinut riittävässä määrin osoittaa
kiitollisuuttaan siten hänen osakseen tulleesta erikoisesta suosiosta
muuten kuin nöyrästi seuraamalla Baroda-rouvaa.
Baroda kutsui tyttärensä myötänsä, ja Satiš, joka ei voinut toivoa
keskustelun tulevan päätökseen, poistui hänkin koirineen.
Baroda käytti hyväkseen tilaisuutta kertoakseen Binoille juurta jaksain
tytärtensä hyvistä ominaisuuksista ja virkkoi Labonjalle: »Tuohan
albumi, kultaseni, ja näytä sitä Binoi Babulle, tuothan?»
Labonja oli siinä määrin tottunut näyttämään albumia viimeksi
saapuneelle vieraalle, että aina odotti tuota kehoitusta ja oli
tuntenut suoranaista pettymystä havaitessaan keskustelun venyvän
loputtoman pitkäksi.
Avatessaan albumin Binoi havaitsi, että siihen oli kirjoitettu muutamia
Mooren ja Longfellow'n englanninkielisiä runoja. Suuret kirjaimet ja
runojen otsakkeet olivat koristeelliset, ja käsiala oli erinomaisen
siistiä ja huolellista. Binoin ihailu oli aivan vilpitöntä, sillä niinä
aikoina ei ollut suinkaan mikään vähäinen ansio, jos tyttö osasi niin
hyvin jäljentää englantilaisia runoja.
Havaittuaan Binoin riittävässä määrässä lumoutuneen Baroda-rouva
kääntyi toisen tyttärensä puoleen sanoen: »Lolita, kultaseni, etköhän
lausu —»
Mutta Lolita vastasi erittäin varmasti: »En, äiti, minä en tosiaankaan
voi, en muista kunnolla» ja kääntyi katselemaan ulos ikkunasta.
Baroda selitti Binoille, että Lolita muisti lausuttavansa varsin hyvin,
mutta oli niin vaatimaton, ettei tahtonut asettaa kykyjänsä näytteille.
Hän sanoi, että oli ollut niin laita hänen lapsuudestansa saakka, ja
kertoi väitteensä tueksi pari Lolitan huomattavaa saavutusta. Hän
lisäsi vielä, ettei kelpo Lolita itkenyt milloinkaan, vaikka sattui
loukkaamaan itseänsä, ja totesi hänen siinä suhteessa tulleen isäänsä.
Sitten tuli Lilan vuoro. Kun häntä kehotettiin lausumaan, hän aluksi
nauraa kihersi, mutta kerran alkuun päästyään hän oli kuin vedetty
kello ja lasketteli yhteen menoon »Tuiki, tuiki, tähtönen», ilmeisesti
ollenkaan lausumansa sisällystä tajuamatta.
Lolita, joka tiesi, että seuraavana ohjelmanumerona oli lauluesitys,
poistui huoneesta.
Ulkona oli väittely nyt kiihtynyt kuumimmilleen. Haran oli lakannut
esittämästä minkäänlaisia perusteita ja viskeli arvelematta mitä
purevimpia sanoja. Sutšarita, jota hävetti ja suututti Haranin
hillittömyys, ryhtyi puolustamaan Goraa, ja tuo seikka ei suinkaan
lisännyt Haranin mielenrauhaa eikä ollut omansa häntä tyynnyttämään.
Illan taivasta alkoivat pimentää sankat sadepilvet. Kadulta kuului
jasmiinikimppujen kaupustelijoiden tuttuja huutoja. Puiden lehvien
välitse näkyi kiiltomatojen väike, ja syvä varjo tummensi läheisen
lammikon pintaa.
Binoi ilmaantui nyt parvekkeelle sanomaan hyvästi, ja Pareš Babu
virkkoi Goralle: »Tulkaa meillä käymään, milloin haluatte. Krišnadajal
oli kuin oma veljeni, ja vaikka mielipiteemme nykyjään eroavatkin ja
me emme koskaan näe toisiamme emmekä kirjoita toisillemme, on poikaiän
ystävyys sittenkin osa lihaamme ja vertamme. Senvuoksi tunnen teidät
erittäin läheiseksi henkilöksi.»
Pareš Babun tyyni ja lämmin ääni vaikutti kuin taika tyynnyttäen Goran
mielen hyökkäävää kiihkeyttä. Tullessaan Gora ei ollut tervehtinyt
vanhusta kovinkaan kunnioittavasti, mutta nyt lähtiessään hän kumarsi
todellisen kunnioituksen tuntein. Sutšaritaan hän ei kiinnittänyt
vähintäkään huomiota, sillä hän olisi katsonut menetelleensä äärettömän
sopimattomasti, jos olisi pienimmälläkään ilmeellään osoittanut
huomanneensa hänen läsnäolonsa. Binoi kumarsi syvään Pareš Babulle,
nyökkäsi kevyesti vastaukseksi Sutšaritan nyökkäykseen ja riensi sitten
Goran jälkeen, ikäänkuin olisi hieman hävennyt menettelyänsä.
Jäähyväismuodollisuuksia välttääkseen oli Haran mennyt sisäsuojiin
ja käänteli pöydällä lepäävän virsikirjan lehtiä; mutta molempien
vieraiden poistuttua hän kiiruhti takaisin parvekkeelle ja sanoi
Pareš Babulle: »Hyvä herra, on tuskin oikein esitellä tyttöjä kenelle
tahansa.»
Sutšarita harmistui tuosta niin, ettei kyennyt enää salaamaan
tunteitansa, vaan virkkoi: »Jos isä olisi noudattanut tuota neuvoa,
emme olisi milloinkaan tutustuneet teihin!»
»Asia on niinkuin olla pitääkin, jos rajoitutte omaan piiriinne
kuuluviin henkilöihin», selitti Haran.
Pareš Babu naurahti. »Te tahdotte meidän palaavan takaisin
_zenana_-järjestelmään [se sulkee naiset elämään eristettyinä omissa
suojissaan, _Zenanassa_] rajoittamalla seurustelumme oman seurakuntamme
keskuuteen. Minä puolestani olen sitä mieltä, että tyttöjen tulee
seurustella kaikenlaisia eri mielipiteitä kannattavien henkilöiden
kanssa, koska he muuten jäävät ehdottomasti ahdasmielisiksi.
Minkätähden sillä tavoin valikoisimme?»
»En ole milloinkaan sanonut, ettei heidän pidä joutua tekemisiin
erilaisia mielipiteitä kannattavien henkilöiden kanssa», vastasi
Haran. »Mutta nuo eivät edes tiedä, kuinka heidän on kohdeltava
naishenkilöitä.»
»Niin ei ole laita», huomautti Pareš. »Se, mitä te pidätte hyvän
käytöksen puutteena, on pelkkää ujoutta — ja elleivät he tule naisten
seuraan, ei asia milloinkaan korjaudu.»