Yläkertaan, pylväistön yläpuolella olevalle parvekkeelle, oli katettu
valkoliinainen pöytä ja järjestetty tuoleja sen ympärille. Kamiisin
varassa kaiteen ulkopuolella oli rivi kukkaruukkuja, ja jos katsahti
alas, voi nähdä katuvierellä _siriš-_ ja _krišnatšura_-puiden
kiiltävät, sateen huuhtelemat lehvistöt.
Aurinko ei ollut vielä laskenut, sen vinot säteet valaisivat kalpeina
parvekkeen kulmaa.
Kun Pareš Babu ja Binoi saapuivat, ei siellä ollut ketään, mutta
kohta saapui Satiš kuljettaen mukanaan mustan- ja valkoisenkirjavaa
pitkävillaista terrieriä. Sen nimi oli Khude (»Pikku»), ja Satiš näytti
kaikki sen temput. Se osasi antaa kättä, taivuttaa päänsä maahan asti
ja pyytää korppua. Sen kunnian, jonka Khude siten ansaitsi, Satiš
omaksui kokonaan itsellensä. Khude ei muuten ollenkaan välittänyt
kunniasta ja kiitoksista — sille oli korppu todellisempi asia.
Toisinaan kuului viereisestä huoneesta tyttöjen rupatusta ja naurua
ja silloin tällöin miehen ääni. Tuon ilon virran ohella tuli Binoin
mieleen uusi suloinen tunto, johon sekaantui kateuden vivahdus. Hän
ei ollut milloinkaan eläessään joutunut kokemaan kotonansa-olevien
tyttöjen iloista elämää. Nyt tuo musiikki soi aivan lähellä, mutta
kuitenkin ylen kaukana hänestä. Hämmentyneen Binoi rukan oli aivan
mahdoton tarkkaavaisena kuunnella, mitä Satiš jutteli hänen vieressään.
Sitten ilmestyi näkymölle Pareš Babun puoliso, mukanaan kolme tytärtä,
ja eräs nuori mies, joka oli hänen etäinen sukulaisensa. Pareš Babun
puolison nimi oli Baroda. Hän ei ollut enää nuori, vaikka olikin helppo
havaita, että hän oli pukeutunut erikoisen huolellisesti. Hän oli
aikaisemmin elänyt aivan yksinkertaista elämää, mutta oli myöhemmin
alkanut koettaa mahdollisuuden mukaan seurata yhteiskunnassa tapahtuvaa
kehitystä. Sentähden hänen silkki_sarinsa_ kahisi voimallisesti ja
hänen korkeakorkoiset jalkineensa kopisivat. Hän koki aina pitää
tarkoin toisistaan erotettuina asioita, jotka olivat brahmolle
soveliaat, ja niitä, joita tuli karttaa. Siitä syystä hän oli muuttanut
oikeauskoisen Radharani-nimen Sutšaritaksi.
Hänen vanhimman tyttärensä nimi oli Labonja. Hän oli tanakkatekoinen,
luonnonlaadultaan hilpeä ja ystävällinen ja jutteli mielellään. Hänen
kasvonsa olivat pulleat, silmät suuret ja ihonsa tumma ja kiiltävä.
Hän itse taipui pukeutumaan huolettomasti, mutta siinä suhteessa äiti
harjoitti tarkkaa valvontaa. Hän vihasi korkeakorkoisia jalkineita,
mutta hänen täytyi niitä käyttää, ja hänen lähtiessään ulkosalle äiti
tahtoi välttämättä pyyhkäistä puuteria ja punaa hänen poskiinsa.
Tanakkuuden vuoksi oli hänen miehustansa niin tiukka, että kun hänen
äitinsä salli hänen siitä vapautua, hän oli kuin vasta pinteestään
päässyt tavarakäärö.
Keskimmäisen tyttären nimi oli Lolita. Hän oli vanhemman sisaren
ilmeinen vastakohta, pitempi ja tummaihoisempi, ihan laihakin,
noudatti omia periaatteitansa ja vaikka olikin vähäpuheinen, osasi
kuitenkin tilaisuuden sattuessa esittää sangen leikkaavia huomautuksia.
Hänen äitinsä pelkäsi häntä syvimmässä mielessään ja varoi häntä
suututtamasta.
Nuorin, Lila, oli ainoastaan kymmenen vuoden ikäinen. Hän oli oikea
huimapää, kiisteli ja taisteli alinomaa Satišin kanssa. Kiistan
aiheena oli varsinkin se seikka, kumpi heistä oikeastaan voi nimittää
Pikkua omaksensa. Jos koiran omaa mielipidettä olisi tiedusteltu,
se luultavasti ei olisi valinnut kumpaakaan herraksensa, joskin se
luultavasti piti hieman parempana Satišia, jonka kurinpito tuntui siitä
helpommin siedettävältä kuin Lilan huima hyväily.
Rouva Barodan tultua parvekkeelle Binoi nousi ja kumarsi hänelle
syvään. Pareš Babu esitteli hänet: »Tässä on se ystävämme, jonka luona
taanoin —»
»Tosiaanko!» huudahti Baroda tunnetta tulvahtaen. »Kuinka ystävällinen
olittekaan. Me olemme teille ylen kiitolliset.» Mutta Binoita tuo
kiitollisuudenilmaus hämmensi siinä määrin, ettei hän keksinyt sopivaa
vastausta.
Hänet esiteltiin myöskin sille nuorelle miehelle, joka oli saatellut
tyttöjä. Hänen nimensä oli Sudhir, ja hän oli vielä lukiossa
valmistumassa ensimmäistä akateemista arvoa varten. Hän oli
miellyttävän näköinen, kaunisihoinen, hänellä oli pienet viikset ja
lasit nenällä. Hän näytti hermostuneelta, ei voinut istua hetkeäkään
alallaan, oli alinomaa liikkeessä ja piti tyttöjä iloisella tuulella
heitä kiusoitellen ja laskien leikkiä. Tytöt pauhasivat hänelle
alinomaa, mutta eivät kumminkaan voineet tulla toimeen ilman
Sudhiriansa. Hän oli aina valmis lähtemään heidän kerallaan ostoksille
ja seuraamaan heitä sirkukseen tai eläintarhaan. Sudhirin tyttöjen
seurassa osoittama tutunomaisuus oli Binoille aivan uutta, ja tavallaan
se häntä ihan loukkasikin. Hänen ensimmäinen asiaan kohdistuva tuntonsa
oli tuomitseva, mutta muuttui kohta saaden mustasukkaisen vivahteen.
»Minä luulen nähneeni teidät jonkin kerran Brahma Samadžin
jumalanpalveluksessa», lausui Baroda johdannoksi.
Binoista tuntui, kuin hänet olisi äkkiä yllätetty jossakin rikoksen
työssä, kun hän suotta puolustelevasti myönsi pari kertaa olleensa
kuulemassa Kešab Babun saarnaa.
»Te kaiketi opiskelette lukiossa?» kysyi Baroda sitten.
»En, minä olen päättänyt opintoni.»
»Kuinka pitkälle olette opiskellut?»
»Olen suorittanut maisteritutkinnon.»
Tuo näytti herättävän Barodassa pojalle näyttävään nuorukaiseen
kohdistuvaa kunnioituksen tunnetta. Hän huokasi, katsahti Pareš Babuun
ja lausui: »Jos meidän Manumme olisi jäänyt eloon, niin hänkin olisi
nyt suorittanut maisteritutkintonsa.»
Hänen esikoisensa, Manorandžan, oli kuollut yhdeksän vuoden ikäisenä,
ja kun rouva Baroda kuuli puhuttavan jostakin nuoresta miehestä,
joka oli hyvin suoriutunut tutkinnostaan, saanut hyvän viran tai
kirjoittanut kelpo kirjan, hän heti ajatteli, että hänen poikansa olisi
eloon jääneenä tehnyt samoin.
Olipa miten hyvänsä, mutta tuon menetyksen jälkeen hän oli ottanut
erikoiseksi tehtäväkseen tutustuttaa ihmisiä kolmen tyttärensä hyviin
ominaisuuksiin. Niinpä hän nytkin käytti tilaisuutta hyväkseen
kertoakseen Binoille, kuinka uutteria tyttäret olivat, eikä myöskään
salannut häneltä, mitä heidän englantilainen opettajattarensa
oli sanonut heidän älystään ja etevistä kyvyistään. Tyttökoulun
vuositutkinnossa oli ollut läsnä varakuvernööri puolisoineen, ja
Labonja oli valittu koko koulun oppilaiden joukosta heitä seppelöimään.
Binoi sai nyt kuulla ne kiittävät sanat, jotka kuvernöörin puoliso oli
Labonjalle lausunut, vieläpä täsmälleen niiden alkuperäisessä muodossa.
Vihdoin Baroda päätti puheensa sanomalla Labonjalle: »Tuo se
kirjoneule, josta sait palkinnon, rakkaani.»
Tämä kirjaeltu papukaijan kuva oli jo esitetty kaikille perheen
sukulaisille ja tuttaville. Se oli valmistettu sanomattomalla vaivalla
ja monen kuukauden kuluessa, opettajattaren alinomaa auttaessa, joten
Labonjan käsialaa ei siinä ollut paljoakaan; mutta se oli välttämättä
näytettävä jokaiselle uudelle vieraalle.
Aluksi Pareš Babu oli esittänyt vastalauseitansa, mutta oli luopunut
niistä havaittuaan ne aivan turhiksi.
Binoin osoittaessa taideteosta katsellessaan asianomaista ihmettelyä
ja tunnustusta palvelija tuli tuomaan kirjettä Pareš Babulle. Pareš
Babu luki sen, ja hänen kasvonsa näyttivät ilahtuvan. Hän sanoi
palvelijalle: »Pyydä vierasta tänne yläkertaan.»
»Kuka hän on?» kysyi rouva Baroda.
»Vanhan ystäväni Krišnadajalin poika on tullut minua tervehtimään»,
vastasi Pareš Babu.
Binoi tunsi sydämensä sykkeen taukoavan ja kalpeni. Hän istui
kädet nyrkissä, ikäänkuin olisi valmistautunut kestämään jotakin
hyökkäystä. Hän arvasi hyvinkin, etteivät tämän perhekunnan tavat
olisi Goran mieleen ja että hän tulisi perheen jäseniä sen mukaisesti
arvostelemaan, joten hän varautui ennakolta heitä puolustamaan.