Tämän viimeisen sulun murruttua tulvahti Binoin sydämeen uusi
kapinallisuuden virta, ja kun hän talosta lähti, tuntui kuin hän olisi
liidellyt ilmassa — niin kevyesti koskettivat hänen jalkansa maata.
Hänen teki mieli julistaa kaikille vihdoinkin vapautuneensa niistä
kahleista, jotka olivat ylen kauan häntä sitoneet.
Kulkiessaan 78:nnen talon ohi Binoi kohtasi Pareš Babun, joka oli
tulossa vastakkaiselta taholta.
»Käykää sisään, käykää sisään», kehoitti Pareš Babu. »Olen iloinen
nähdessäni teidät, Binoi Babu.» Hän vei Binoin kadun puolella
sijaitsevaan oleskeluhuoneeseensa, jossa oli pieni pöytä, toisella
puolella puuselustainen rahi, toisella pari ruokotuolia. Seinällä
riippui värillinen Kristuksen kuva ja sitä vastapäätä Kešab Tšandra
Senin valokuva. Pöydällä oli muutamia sanomalehtiä sievästi
kokoontaitettuina lyijyisen paperinpainimen alla. Nurkassa oli pieni
kirjahylly, jossa näkyivät ylinnä Theodore Parkerin kootut teokset
riviin järjestettyinä. Kirjakaapin päällä oli vaatekappaleen peittämä
pallokartta.
Binoi istuutui, ja hänen sydämensä alkoi kiivaasti sykkiä, kun hän
ajatteli, kuka voi astua huoneeseen hänen takanansa olevasta ovesta.
Pareš Babu virkkoi: »Sutšarita käy joka aamu opettamassa erään ystäväni
tytärtä, ja kun talossa on Satišin ikäinen poika, on Satiš lähtenyt
sisarensa keralla. Minä palaan heitä saattelemasta. Jos olisin tullut
hieman myöhemmin, en varmaankaan olisi teitä tavannut.»
Tuon kuultuaan Binoi tunsi sekä helpotusta että pettymystä.
Pareš Babun kanssa oli kuitenkin helppo jutella, ja Binoi oli
keskustelun aikana piankin kertonut kaikki itseään koskevat asiat: että
hän oli orpo ja että setä ja täti elelivät maaseudulla, missä heillä
oli vähäinen maatila, että hän oli opiskellut kahden serkkunsa keralla,
joista toinen oli nyt alempana virkamiehenä piirikunnan tuomioistuimen
palveluksessa ja toinen oli kuollut koleraan. Setä oli halunnut Binoin
intendentuurivirkaan, mutta Binoita itseään sellainen elämänura ei
miellyttänyt, ja hän kulutti aikansa kaikenlaisiin hyödyttömiin
yrityksiin.
Niin kului lähes kokonainen tunti, ja kun viipyminen ilman nimenomaista
syytä olisi ollut epäkohteliasta, Binoi nousi lähteäkseen ja virkkoi:
»Valitan, etten saanut nähdä ystävääni Satišia. Pyydän ilmoittamaan,
että olen käynyt häntä tapaamassa.»
»Jos odotatte hetkisen, saatte nähdä heidät», vastasi Pareš Babu. »He
palaavat aivan kohta.»
Binoi häpesi käyttää hyväkseen tuollaista satunnaista huomautusta. Jos
olisi kehoitettu vähänkin enemmän, hän olisi jäänyt, mutta Pareš Babu
oli vähäpuheinen mies eikä koskaan ketään pakottanut, joten Binoin
täytyi lähteä. Pareš Babu sanoi vain: »Olen iloinen, jos käytte silloin
tällöin minua tapaamassa.»
Binoita ei mikään kiire kutsunut kotiin. Hän tosin kirjoitteli
sanomalehtiin, ja kaikki kiittivät hänen hyvää englantilaista
kieliparttansa, mutta nyt hän ei ollut päiväkausiin kyennyt mitään
kirjoittamaan; kun hän istuutui pöytänsä ääreen, alkoivat ajatukset
aina harhailla. Niinpä hän lähtikin nyt ilman erikoista syytä kulkemaan
vastakkaiseen suuntaan.
Hän oli kulkenut vain muutaman askelen, kun kuuli kimeän pojanäänen
huutavan: »Binoi Babu, Binoi Babu!» Katsahtaessaan hän näki Satišin
kurkistavan vaunuista ja viittovan hänelle. _Sarin_ ja valkoisen
miehustan vilahtaessa samalla näkyviin ei ollut vaikea arvata, kuka oli
toinen vaunuissa istuja.
Bengalilaiset sopivaisuussäännöt kielsivät Binoita tähyämästä
ajoneuvoihin, mutta samassa Satiš hyppäsi alas, tarttui hänen käteensä
ja kehoitti: »Tulkaa sisään, Binoi Babu.»
»Minä tulen sieltä vast'ikään», selitti Binoi.
»Mutta minä en ollut kotona, ja teidän pitää tulla uudestaan», vakuutti
Satiš.
Binoi ei kyennyt vastustamaan Satišin kehoituksia. Satiš astui sisään
vankeineen ja huusi: »Isä, minä olen tuonut Binoi Babun takaisin!»
Vanha herra tuli hymyillen huoneestaan ja sanoi: »Olette joutunut
lujiin käsiin, Binoi Babu, ja tällä kertaa ette pääse karkuun. Satiš,
mene kutsumaan sisartasi!»
Binoi astui huoneeseen. Hänen sydämensä tykytti kiivaasti. Pareš Babu
huomautti: »Te näytte olevan ihan hengästynyt. Satiš on aika villitty!»
Satišin tuodessa sisarta huoneeseen Binoi tunsi aluksi hienon tuoksun.
Sitten hän kuuli Pareš Babun sanovan: »Radha, Binoi Babu on tullut.
Muistathan hänet!»
Pelokkaasti katsahtaessaan Binoi havaitsi Sutšaritan kumartavan ja
istuutuvan tuolille häntä vastapäätä, ja tällä kertaa hän ei unohtanut
tervehdykseen vastata.
»Niin», sanoi Sutšarita, »Binoi Babu kulki ohi, ja Satiš, joka hänet
huomasi, hyppäsi heti vaunuista ja otti hänet valtoihinsa. Olitte
kenties menossa asioillenne — toivottavasti hän ei ole tuottanut teille
suurta häiriötä?»
Binoi ei ollut uskaltanut toivoa Sutšaritan sanovan mitään hänelle
henkilökohtaisesti ja oli niin hämillään, ettei kyennyt sanomaan muuta
kuin: »Ei, ei, minulla ei ollut mitään tekemistä, ja siitä ei koitunut
minkäänlaista häiriötä.»
Satiš kiskoi sisartaan hihasta ja sanoi: »_Didi_, anna minulle avain.
Minä tahdon näyttää Binoi Babulle soittolaatikkoamme.»
Sutšarita nauroi ja sanoi: »Mitä! Joko nyt? Meidän puhemyllymme ei jätä
ketään rauhaan. Kaikkien täytyy välttämättä kuunnella soittolaatikon
esityksiä, puhumattakaan muista koettelemuksista ja rasituksista. Minun
täytyy varoittaa teitä, Binoi Babu; tämän nuoren ystävänne vaatimukset
ovat kerrassaan loputtomat. Enpä tiedä, kuinka kykenette ne kaikki
tyydyttämään.»
Binoi ei kyennyt parhaalla tahdollaankaan käsittämään, kuinka olisi
voinut vastata Sutšaritalle yhtä luontevasti. Hän yritti olla
osoittamatta minkäänlaista hämminkiä, mutta ei kyennyt lausumaan muuta
kuin jotakin katkonaista: »Ei, ei — ei ollenkaan — suvaitkaa — olisin
tosiaankin iloinen.»
Satiš otti avaimet sisareltaan ja toi huoneeseen soittokoneen.
Siinä oli lasilaatikko, jonka sisäpuolella lepäsi laiva silkkisillä
aalloilla. Kun koneisto vedettiin, alkoi kaikua sävel, ja laiva keinui
sen tahtiin. Satišin säteilevä katse siirtyi laivasta Binoin kasvoihin
ja takaisin laivaan — hän tuskin kykeni hillitsemään kiihkeätä
riemastustansa.
Satišin avulla Binoin onnistui voittaa hämminkinsä, joten hän
vähitellen kykeni silmäilemään Sutšaritaa suoraan kasvoihin hänelle
puhuessaan.
Myöhemmin tuli huoneeseen eräs Pareš Babun omia tyttäriä, Lila, joka
sanoi: »Äiti pyytää teitä kaikkia tulemaan yläkerran parvekkeelle.»