Aamulla Binoi heräsi ja näki varhaisen kajasteen hohtelevan niin
puhtaana kuin pienokaisen hymy. Muutamia valkoisia hattaroita
uiskenteli määrää vailla taivaan sinessä.
Seisoessaan siinä parvekkeella palautellen mieleensä erään toisen
samanlaisen aamun onnellista muistoa hän näki Pareš Babun astelevan
hitaasti katua pitkin. Toisessa kädessä oli tulijalla keppi, toista
piteli Satiš.
Havaittuaan Binoin Satiš heti taputti käsiään ja huusi: »Binoi Babu!»
Pareš Babu katsahti hänkin ylöspäin ja näki hänet, ja Binoi kiiruhti
alas ottamaan heitä vastaan heidän astuessaan ovesta sisään.
Satiš tarttui Binoin käteen kysyen: »Minkätähden ette ole käynyt
luonamme, Binoi Babu? Lupasittehan tulla.»
Binoi laski kätensä hellästi pojan olalle ja hymyili hänelle. Pareš
Babu asetti keppinsä varovasti pöytää vasten, istuutui ja virkkoi:
»Enpä tiedä, miten olisi käynyt taanoin, ellette tullut avuksemme.
Olitte erittäin ystävällinen.»
»Siitä ei kannata puhuakaan», sanoi Binoi vaatimattomasti.
»Kuulkaahan, Binoi Babu, onko teillä koira?» kysyi äkkiä Satiš.
»Koira?» virkkoi Binoi hymyillen. »Ei, pelkäänpä, ettei ole.»
»Minkätähden ette pidä koiraa?» tiedusteli Satiš.
»Niin — enpä ole tullut sitä koskaan ajatelleeksi.»
»Minä olen kuullut», sanoi Pareš Babu tullen hänen avuksensa, »että
Satiš on käynyt täällä hiljattain. Pelkään, että hän on teitä melko
tavalla vaivannut. Hän juttelee niin innokkaasti, että hänen sisarensa
nimittävät häntä puhemyllyksi.»
Binoi vastasi: »Minäkin osaan jaaritella, kun olen sillä tuulella,
joten me tulimme varsin hyvin toimeen — eikö totta, Satiš Babu?»
Satiš kyseli, ja Binoi vastaili, mutta Pareš Babu ei puhunut paljoa.
Vain silloin tällöin hän lausui puolestaan jonkin sanasen säestellen
sitä tyynin ja tyytyväisin hymyin. Lähtöä tehdessään hän sanoi: »Meidän
talomme numero on 78; täältä se on suoraan oikealla kädellä.»
»Hän tietää varsin hyvin, missä meidän talomme on», keskeytti Satiš.
»Hän tuli kanssani ihan ovelle saakka.»
Ei ollut minkäänlaista syytä tuon vuoksi hävetä, mutta Binoi joutui
kuitenkin hämilleen, ikäänkuin hänet olisi äkkiä yllätetty.
»Te siis tiedätte, missä asumme», virkkoi vanha herra. »Jos haluatte —»
»Se on sanomattakin selvää — kunhan vain —», sopersi Binoi.
»Mehän olemme aivan läheiset naapurit», lausui Pareš Babu noustessaan.
»Olemme pysyneet näin kauan vieraina vain sen vuoksi, että asumme
Kalkuttassa.»
Binoi saatteli vieraansa kadulle ja seisoi hetkisen heitä katsellen.
Pareš Babu käveli hitaasti eteenpäin keppiinsä nojaten, ja Satiš kulki
hänen vierellään lakkaamatta jutellen.
Binoi mietti itsekseen: »En ole milloinkaan nähnyt Pareš Babun laista
vanhaa miestä. Tekee mieleni kumartaen koskettaa hänen jalkojansa. Ja
onpa Satiš viehättävä poika! Suuremmaksi ehdittyään hän on varmaan aito
mies. Hän on yhtä vilpitön kuin älykäskin.»
Vanhus ja poika saattoivat kyllä olla varsin oivalliset, mutta tämä
seikka ei kumminkaan täysin selittänyt äkillistä kunnioituksen
ja kiintymyksen puuskaa. Binoin mielentila teki kuitenkin kaiken
pitempiaikaisen tutustumisen tarpeettomaksi.
»Näin ollen», päätteli Binoi, »minun _täytyy_ käydä Pareš Babun luona,
ellen tahdo esiintyä sivistymättömänä.»
Mutta Goran puolueen Intia muistutti häntä: »Ole varuillasi! Sinun ei
pidä lähteä sinne!»
Binoi oli joka askelella totellut tuon puolueen varoituksia. Toisinaan
hänet oli vallannut epäilys, mutta hän oli sittenkin totellut. Nyt
hänessä ilmeni kapinahenkeä, sillä tuo Intia tuntui tänään pelkältä
kielteiseltä tosiasialta.
Palvelija tuli ilmoittamaan, että päivällisateria oli valmiina, mutta
Binoi ei ollut vielä ehtinyt edes kylpeä. Puolipäivä oli jo ohi,
Binoi pudisti päätänsä ja sanoi palvelijalle: »Minä en nauti tänään
päivällistä kotona; sinun ei tarvitse viipyä minun tähteni.» Sitten hän
otti sateenvarjonsa ja lähti kadulle.
Hän suuntasi kulkunsa suoraan Goran asunnolle, koska tiesi Goran joka
päivä kello kahdentoista aikaan menevän Amherst Streetin varrella
sijaitsevaan Hindulaisten Isänmaanystävien Seuran toimistoon, missä
hän vietti iltapuolen kirjoittaen innostavia kirjeitä puolueensa
jäsenille kaikkialla Bengalissa. Sinne kokoontuivat tavallisesti hänen
ihailijansa kuuntelemaan hänen lausumiansa, ja siellä tunsivat hänen
nöyrät apulaisensa suureksi kunniakseen, jos saivat häntä palvella.
Hän oli arvannut oikein: Gora oli tapansa mukaan lähtenyt toimistoonsa.
Binoi riensi melkein juoksujalkaa sisäsuojiin ja Anandamojin
huoneeseen. Anandamoji oli parhaillaan aloittamassa ateriaansa, ja
Latšmi palveli häntä viuhkoen hänelle raitista ilmaa.
»Kas, Binoi, mitä nyt?» huudahti Anandamoji ihmeissään.
»Äiti, minua vaivaa nälkä», virkkoi Binoi istuutuen hänen eteensä.
»Anna minulle jotakin syötävää.»
»Kuinka ikävää!» sanoi Anandamoji kovin hämillään. »Bramaanikeittäjäni
lähti vastikään, ja sinä —»
»Luuletko, että olen tullut syömään bramaanikokin keitoksia?» huudahti
Binoi. »Kuinka olikaan oman bramaanikokkisi laita? Minä yhdyn
ateriaasi, äiti. Latšmi, tuo minulle lasi vettä, tuothan?»
Binoi kulahdutti veden kurkkuunsa, Anandamoji haki hänelle lautasen ja
asetti hänen eteensä syötävää osoittaen sitä tehdessään mitä suurinta
huolta ja hellyyttä. Binoi söi niinkuin syö ihminen, joka on nähnyt
nälkää päiväkaudet.
Anandamoji vapautui tänä päivänä suuresta huolesta, ja kun Binoi näki
hänet onnellisena, tuntui hänen omasta mielestänsäkin vierähtävän pois
raskas paino.
Anandamoji istuutui ompelemaan. _Keja_-kukkien tuoksu täytti huoneen.
Binoi lepäsi hänen edessään, pää käsivarren varassa, unohti kaiken muun
maailman ja jutteli kuten entisinä aikoina.