Krišnadajal muisti vaimonsa pyynnön ja tuli hänen luoksensa kylvettyään
ja aterioituaan. Hän ei ollut käynyt vaimonsa huoneessa moneen päivään,
ja nyt hän levitti permannolle oman mattonsa ja istui jäykän suorana,
ikäänkuin olisi tahtonut huolellisesti erottautua ympäristöstänsä.
Anandamoji aloitti keskustelun: »Sinä tavoittelet pyhyyttä etkä huoli
kotoisista asioista, mutta minä olen sanomattomasti huolissani Goran
vuoksi.»
»Miksi niin, mitä aihetta sinulla on huolestumiseen?» kysyi Krišnadajal.
»En osaa sitä tarkoin sanoa», vastasi Anandamoji. »Mutta ajattelen,
että jos Gora jatkaa tuota hindulaisuuttansa tätä vauhtia, niin siitä
ei voi hyvä seurata — jonkinlainen onneton käänne tapahtuu aivan
varmaan. Minä varoitin antamasta hänelle pyhää bramaaninnuoraa, mutta
sinä et ollut niihin aikoihin arka, vaan sanoit: 'Eihän kappale nuoraa
voi vaikuttaa sinne eikä tänne'. Mutta nyt on kysymyksessä paljon
enemmän kuin nuorankappale. Ja miten aiotkaan määritellä rajaviivan?»
»Niinpä kyllä», murahti Krišnadajal. »Sinä tietenkin syytät yksin
minua! Mutta eikö erehdys alkujaan ollut sinun? Sinä et tahtonut
missään tapauksessa hänestä luopua. Minäkin olin niinä aikoina
kuumapäinen, en ottanut ollenkaan huomioon uskonnon vaatimuksia. Nyt en
voisi ajatellakaan sellaista asiaa!»
»Sano mitä mielit», vastasi Anandamoji. »Minä en missään tapauksessa
myönnä tehneeni mitään väärää. Muistathan, etten ole jättänyt mitään
tekemättä saadakseni oman lapsen. Tein mitä ikänä minulle ehdotettiin.
Kuinka monta pyhää loitsua lienenkään lausunut, kuinka monta amulettia
kaulassani kantanut! Niin, eräänä päivänä näin unissani tarjoavani
Jumalalle kimpun valkoisia kukkia. — Hetkisen kuluttua kukkaset
hävisivät ja niiden sijaan ilmestyi pieni lapsi, yhtä valkoinen kuin
nekin. En voi sanoa, mitä tunsin, kun sen näin, — silmiini tulvahtivat
kyynelet. Aioin juuri temmata lapsen povelleni, kun samassa heräsin.
Täsmälleen kymmenen päivän kuluttua sain Goran — Jumalan minulle
suomana lahjana. Kuinka olisinkaan voinut antaa hänet jollekin
toiselle? Olen varmaan kantanut häntä kohdussani jonkin entisen
olemassaolon aikana, suuren tuskan uhalla, ja senvuoksi hän on nyt
tullut nimittämään minua »äidiksensä». Ajattelehan, kuinka omituisella
tavalla hän luoksemme saapui! Sinä synkeänä yönä, jona kaikkialla
ympärillämme vuodatettiin verta ja me itse pelkäsimme henkeämme,
englantilainen nainen etsi suojaa talostamme. Sinä pelkäsit ottaa häntä
luoksemme, mutta minä sijoitin hänet tietämättäsi omettaan. Samana yönä
hän kuoli synnytettyään pojan. Ellen olisi hoivannut tuota orpolasta,
se ei olisi jäänyt elämään. Mitäpä sinä huolit? Sinä tahdoit jättää
hänet paterin haltuun. Minkätähden? Minkätähden olisinkaan jättänyt
hänet paterille? Oliko hän pelastanut lapsen hengen? Oliko tuo lapsen
saaminen vähemmän ihmeellinen kuin jos olisin itse hänet synnyttänyt?
Sanoitpa mitä tahansa, ellei Hän, joka lapsen minulle antoi, ota häntä
minulta pois, en hänestä milloinkaan luovu.»
»Enkö tuota kaikkea tiedä?» virkkoi Krišnadajal. »Menettelitpä Goraan
nähden miten tahansa, en ole milloinkaan ajatellut asiaan puuttua.
Minun täytyi antaa hänelle pyhä nuora, koska yhteiskunnallisten
sääntöjen mukaan oli niin meneteltävä, kun kerran olimme ottaneet hänet
pojaksemme. On ainoastaan kaksi kysymystä, jotka vielä tulee ratkaista.
Lain mukaan on Mohimilla oikeus saada kaikki, mitä omistan — joten —»
»Kukapa tahtookaan jakaa omaisuuttasi?» keskeytti Anandamoji. »Sinä
voit jättää kaikki hyvyytesi Mohimille — Gora ei vaadi mitään. Hän on
mies ja on saanut hyvän kasvatuksen. Hän kykenee ansaitsemaan mitä itse
tarvitsee; minkätähden hän tavoittelisikaan toisten omaisuutta? Minulle
taas riittää se, että hän on elossa — minä en kaipaa mitään muuta
omaisuutta.»
»Ei, en tahdo jättää häntä aivan varattomaksi», virkkoi Krišnadajal.
»Onhan olemassa minulle luovutettu maatila, — sen luulisin tuottavan
vuodessa tuhat rupiaa. Pulmallisempi on hänen naimaliittoansa koskeva
kysymys. Se, mikä on tehty, on auttamatonta, mutta minä en voi nyt
mennä pitemmälle naittamalla hänet johonkin bramaaniperheeseen —
vihoittelitpa tai et.»
»Sinä siis otaksut, ettei minussa ole omaatuntoa, koska en ole ihan
sinunlaisesi enkä pirskottele pyhän Gangesin vettä kaikkialle? Miksi
tahtoisinkaan naittaa hänet bramaaniperheeseen tai olla asiasta
vihoissani?»
»Mitä! Etkö itse ole bramaanin tytär?»
»Entäpä sitten?» vastasi Anandamoji. »Minä olen aikoja sitten lakannut
ylpeilemästä kastini vuoksi. Kun sukulaisemme pitivät melua Mohimin
naimaliitosta oikeaoppisuudesta poikkeavan käyttäytymiseni vuoksi,
pysyttelin vain loitolla virkkamatta sanaakaan. Melkein kaikki
nimittävät minua kristityksi ja miksi kaikeksi nimittänevätkään.
Minä tyydyn hyvänäkin kaikkeen, mitä he sanovat, ja vastaan heille
vain: Eivätkö kristitytkin ole ihmisiä? Jos te yksin olette Jumalan
valittuja, niin minkätähden hän onkaan sallinut teidän ryömiä
maan tomussa ensinnä Pathanin valtiaiden, sitten mongolien ja nyt
kristittyjen edessä?»
»Se on pitkä juttu», virkkoi Krišnadajal hieman kärsimättömästi.
»Sinä olet nainen etkä kykene sitä tajuamaan. Mutta on olemassa
sellainen asia, jota nimitetään yhteiskunnaksi, ja sitä et voi jättää
huomioonottamatta — sen ainakin voit ymmärtää.»
»Olisin mieluummin vaivaamatta päätäni kaikella tuolla», sanoi
Anandamoji. »Mutta sen verran ymmärrän, että jos nyt, kasvatettuani
Goran omana poikanani, alkaisin näytellä oikeauskoista, niin loukkaisin
sekä yhteiskuntaa että omaatuntoani. Vain _dharmaa_ peläten minä olen
ollut salaamatta mitään ja olen sallinut kaikkien tietää, etten noudata
oikeauskoisia menoja, ja olen kärsivällisesti sietänyt siitä minulle
koituneet ankarat sanat. On kuitenkin olemassa eräs seikka, jonka olen
salannut, ja senvuoksi pelkään alinomaa joutuvani Jumalan rangaistuksen
alaiseksi. — Kuulehan, minä ajattelen, että meidän tulisi avoimesti
ilmaista asia Goralle, kävipä miten tahansa.»
»Ei, ei!» huudahti Krišnadajal, jota ehdotus kovin säikähdytti. »Ei
minun eläessäni. Tunnethan Goran. Jos hän kerran saa kuulla totuuden,
ei voi ensinkään tietää, mitä hän tekee, ja silloin kaikki hyökkäävät
meidän kimppuumme. Sitäpaitsi aiheutuisi ikävyyksiä hallituksenkin
taholta, sillä vaikka Goran isä saikin surmansa kapinassa ja me
tiedämme hänen äitinsä kuolleen, meidän olisi kuitenkin pitänyt rauhan
palattua ilmoittaa asia viranomaisille. Jos kerran kosketamme tuota
ampiaispesää, niin uskonnolliset harjoitukseni ovat olleet ja menneet,
eikä voi ollenkaan arvata, millaisia onnettomuuksia vielä tulee
osakseni.»
Anandamoji oli vaiti, ja Krišnadajal jatkoi hetkisen kuluttua: »Goran
naimisiinmenoon nähden minulla on eräs suunnitelma. Pareš Bhattatšarja
oli minun opintotovereitani. Hän on vastikään luopunut koulun
tarkastajan virasta nauttiakseen eläkettä ja asuu nykyjään Kalkuttassa.
Hän on täysivillainen brahmo, ja minä olen kuullut talossa olevan
useita naimaiässä olevia tyttäriä. Kunhan saisimme Goran suuntaamaan
kulkunsa taloon, hän voisi muutamia kertoja siellä vierailtuaan
rakastua johonkin heistä. Sitten voimme turvallisesti jättää asian
lemmenjumalan hoiviin.»
»Mitä? Gorako lähtisi vieraaksi brahmojen luo? Ne ajat ovat olleet ja
menneet!» huudahti Anandamoji.
Hänen puhuessaan tuli huoneeseen Gora huutaen ukkosäänin: »Äiti!»,
mutta havaitessaan sitten isänsä siellä istumassa, hän vaikeni
hetkiseksi ihan hämmästyneenä. Anandamoji meni nopeasti hänen luoksensa
ja kysyi, kiintymyksen sädehtiessä hänen kasvoistaan: »Mikä on
kysymyksessä, poikani? Mitä minulta kysyt?»
»Enpä mitään erikoisen kiireellistä, jääköön toiseen aikaan.» Gora
kääntyi poistuakseen, mutta Krišnadajal pysähdytti hänet sanoen:
»Odotahan hetkinen, Gora, minulla on sinulle jotakin sanottavaa.
Minulla on eräs brahmo-ystävä, joka on hiljattain muuttanut Kalkuttaan
ja asuu Beadon Streetin läheisyydessä.»
»Onko hän Pareš Babu?» kysyi Gora.
»Kuinka hänet tunnetkaan?» kysyi Krišnadajal hämmästyneenä.
»Olen kuullut Binoilta, joka asuu lähellä hänen asumustansa», selitti
Gora.
»No niin», jatkoi Krišnadajal, »toivoisin sinun menevän häntä
tervehtimään».
Gora epäröi hetkisen, ilmeisesti jotakin mielessään harkiten, ja lausui
sitten: »Hyvä, minä menen huomenna ensi töikseni.»
Goran aulis suostumus melkoisesti hämmästytti Anandamojia, mutta
seuraavana hetkenä Gora jo sanoi: »Ei, olin unohtanut; huomenna en voi
mennä.»
»Miksi et?» kysyi Krišnadajal.
»Huomenna minun on mentävä Tribeniin.»
»Minkätähden juuri Tribeniin!» huudahti Krišnadajal.
»Huomispäivän auringonpimennyksen johdosta vietetään suuret
kylpyjuhlallisuudet», selitti Gora.
»Sinä saat minut ihan ihmeisiini, Gora», virkkoi Anandamoji.
»Eikö Ganges virtaile täällä Kalkuttassakin ja etkö voi kylpeä
täällä tarvitsematta matkata Tribeniin saakka? — Sinä olet itse
oikeauskoisuuttakin oikeauskoisempi!»
Gora poistui huoneesta mitään vastaamatta.
Gora oli päättänyt lähteä Tribeniin, koska siellä oli paljon
pyhiinvaeltajia. Gora käytti hyväkseen jokaista tarjoutuvaa tilaisuutta
jättääkseen ennakkoluulonsa, asettuakseen samalle tasolle kuin hänen
kotimaansa tavallinen kansa ja voidakseen sanoa täysin vakaumuksin:
»Minä olen teidän, ja te olette minun.»