Anandamoji koputti miehensä rukouskammion ovelle. »Kuuletko?» huusi
hän. »En aio tulla sisään, älä pelkää, mutta kun olet lopettanut,
haluan hieman keskustella kanssasi. Nyt, kun olet tavoittanut uuden
_sannjasin_, et tietenkään tule näkyviin pitkiin aikoihin, joten
päätin tulla tänne. Älä unohda tulla hetkiseksi luokseni, kun ehdit
valmiiksi.» Tuon sanottuaan hän palasi taloustoimiinsa.
Krišnadajal Babu oli tummapintainen, pienehkö ja lihavuuteen taipuva
mies. Huomattavimpana piirteenä olivat hänen suuret silmänsä; muu
osa kasvoja peittyi melkein täydellisesti tuuhean harmaan parran ja
viiksien peittoon. Hän käytti aina keltaista silkkipukua ja puisia
sandaaleja, ja kädessä hänellä oli kuparikupponen, kuten ainakin
askeetilla. Otsalta oli pää käynyt kaljuksi, mutta hän antoi hiustensa
kasvaa pitkiksi ja palmikoi ne päälaelle.
Oli ollut aika, hänen ollessaan virantoimituksessa ylämaassa,
jolloin hän oli rykmentin sotilaiden keralla nauttinut mielin määrin
kiellettyjä ruokia ja viiniä. Niinä aikoina hän oli pitänyt moraalisen
pelottomuuden ilmauksena, jos poikkesi herjaamaan ja häpäisemään
pappeja ja askeetteja ja kaikenlaisia uskonnollisissa toimissa olevia
miehiä. Nyt hän sitävastoin taipui kaikkeen siihen, mikä vivahti
oikeauskoisuuteen. Nähdessään jonkun _sannjasin_ hän heti istuutui
hänen jalkojensa eteen toivoen oppivansa jonkin uuden uskonnollisen
harjoituksen muodon. Hän pyrki äärettömän kiihkeästi löytämään
jotakin pelastukseen johtavaa oikotietä, jotakin salamenetelmää
saavuttaakseen mystillisiä kykyjä. Vielä hiljattain hän oli opiskellut
tantra-menetelmiä, mutta nyt hän oli tavoittanut buddhalaisen munkin,
joka oli jälleen saanut hänen mielensä täydelliseen kuohuntatilaan.
Hän oli ollut kolmenkolmatta vuoden ikäinen, kun hänen ensimmäinen
vaimonsa oli kuollut lapsivuoteeseen. Krišnadajal ei voinut sietää
silmiensä edessä poikaa, joka oli aiheuttanut äitinsä kuoleman, ja
niin hän lähti vaeltamaan länteen epätoivoisan kieltäymyksen puuskan
vallassa. Kuuden kuukauden kuluessa hän oli mennyt naimisiin erään
kuuluisan benaresilaisen oppineen tyttären kanssa.
Ylämaassa hän oli hankkinut itselleen intendentuuriviran ja oli
onnistunut erinäisten oveluuksiensa avulla hankkimaan esimiestensä
suosion. Kun hänen vaimonsa isoisä kuoli, hänen oli pakko ottaa
vaimonsa luokseen, koska hänellä ei ollut ketään muuta suojelijaa.
Sitten puhkesi sotilaskapina, ja Krišnadajal käytti hyväkseen
tilaisuutta pelastaakseen muutamien korkeassa asemassa olevien
englantilaisten hengen ja oli siitä saanut palkinnoksi sekä
kunnianosoituksia että maatiluksia. Kun kapina oli kukistettu, hän
luopui toimestaan ja palasi Benaresiin vaimonsa ja vastasyntyneen Goran
keralla. Kun poika oli ehtinyt viiden vuoden ikään, Krišnadajal lähti
Kalkuttaan, otti vanhemman poikansa Mohimin setänsä hoteista ja alkoi
häntä kasvattaa. Myöhemmin Mohim oli isänsä suosijoiden avulla saanut
viran valtion rahastotoimen palveluksessa ja työskenteli, kuten olemme
havainneet, varsin innokkaasti.
Gora oli lapsuudestaan saakka ollut naapuriston poikien ja
koulutoveriensa johtaja. Hänen tärkeimpänä toimenaan ja huvinaan
oli tehdä opettajiensa elämä sietämättömäksi. Ehdittyään hieman
vanhemmaksi hän johti ylioppilaiden kerhossa isänmaallisia lauluja,
antoi englanninkielen opetusta ja oli pienen kumouksellisen
joukon tunnustettu johtaja. Vihdoin, kun hän oli hautoutunut ilmi
ylioppilaskerhon munasta ja alkanut kaakattaa täysikasvaneiden
kokouksissa, Krišnadajal Babu näytti tuosta melkoisesti nauttivan.
Gora alkoi kerrassaan tulla kuuluisaksi kotinsa ulkopuolella, mutta
kukaan hänen oman perheensä jäsenistä ei suhtautunut häneen kovin
vakavasti. Mohim tunsi hallinnollisen toimensa velvoittavan parhaansa
mukaan hillitsemään Goraa, jota hän ivaili antaen hänelle sellaisia
nimiä kuin »isänmaallinen keikari», »Hariš Mukerdži toinen» y.m.s.,
joiden vuoksi heidän kesken toisinaan oli syttyä ilmi tappelu.
Anandamojia kovin pahoitti Goran sotaisa suhtautuminen kaikkeen
englantilaiseen, ja hän koki kaikin tavoin poikaansa tyynnyttää, mutta
tuloksetta. Gora oli ylen iloinen, kunhan hänelle tarjoutui tilaisuus
saada riidellä kadulla englantilaisten kanssa. Samalla häntä veti kovin
puoleensa Brahma Samadž, jonka keskuudessa vaikutti Kešab Tšandra Sen
tenhoavana kaunopuhujana.
Juuri näihin aikoihin Krišnadajal äkkiä kääntyi ankaran oikeaoppiseksi,
jopa siinä määrin, että joutui kovin hämilleen, jos Gora sattui
astumaan hänen huoneeseensa. Hän oli varannut osan taloa yksinomaan
itseänsä varten, ja nimitti sitä »Erakkolaksi», olipa vielä
kiinnittänyt nimilevynkin oven yläpuolelle. Goran mieltä kuohutti kovin
isän menettely. »Minä en voi sietää kaikkea tuota mielettömyyttä»,
sanoi hän, »minun on kerrassaan mahdoton sitä sietää». Gora oli
tosiaankin vähällä katkaista suhteensa isään, mutta Anandamoji ehti
asiaa auttamaan ja sai heidät jotenkin sopimaan.
Tilaisuuden tarjoutuessa Gora väitteli kiivaasti niiden
bramaanioppineiden kanssa, joita kerääntyi hänen isänsä ympärille.
Oikeastaan ei sitä käynyt väittelyksi nimittäminen, sillä hänen sanansa
olivat kuin iskuja vasten kasvoja. Useimmat näistä kirjanoppineista
olivat sangen vähätietoisia, mutta sanomattoman himokkaita saamaan
sivuansioita. He eivät kyenneet mitenkään hillitsemään Goraa ja
pelkäsivät kovin hänen tiikerimäisiä hyökkäyksiänsä.
Mutta heidän joukossaan oli eräs, joka alkoi herättää Gorassa suurta
kunnioitusta. Hänen nimensä oli Vidjavagiš, ja Krišnadajal perehtyi
hänen johdollaan vedanta-filosofiaan. Aluksi Gora yritti käsitellä
häntä yhtä julkeasti kuin toisia, mutta joutui aivan pian aseettomaksi.
Hän havaitsi, että mies oli erinomaisen oppinut ja sitäpaitsi ihmeen
vapaamielinen. Gora ei ollut voinut aavistaakaan, että henkilö, joka
oli ikänsä kaiken tutkinut ainoastaan sanskritinkielisiä vanhoja
teoksia, voi olla niin terävä- ja valpasälyinen. Vidjavagišin luonne
oli niin voimakkaan tyyni, niin horjumattoman kärsivällinen ja
syvä, että Gora tunsi auttamattomasti hämmentyvänsä tämän oppineen
läheisyydessä. Gora alkoi tutkia vedanta-filosofiaa hänen johdollaan,
ja koska ei voinut tehdä mitään puolinaisesti, hän syöksyi heti
suinpäin kaikkein syvällisimpiin mietiskelyihin.
Samoihin aikoihin julkaisi joku englantilainen lähetyssaarnaaja
sanomalehdissä hindulaiseen uskontoon ja hindulaiseen
yhteiskuntaan kohdistuvan hyökkäyksen kehoittaen vastustajia
ilmaisemaan mielipiteitänsä. Gora tulistui heti, sillä vaikka
hän olikin tilaisuuden tarjoutuessa varsin kärkäs kiusaamaan
väittelykumppaneitansa soimaamalla pyhien kirjojen sääntöjä sekä
kansanomaisia tottumuksia, häntä sittenkin äärettömästi ärsytti se
ylenkatse, jota muukalainen kohdisti hindulaiseen yhteiskuntaan. Hän
kävi taistelun tuoksinaan ja alkoi puolustaa moitteenalaisia asioita.
Hän ei tahtonut tunnustaa ainoatakaan vastapuolueen hindulaisissa
osoittamaa puutteellisuutta, eipä edes sellaisen häivääkään. Kun oli
kirjoitettu useita kirjoituksia puolelta ja toiselta, lehden toimitus
lopetti kiistan.
Mutta Gora oli kerrassaan intoutunut ja alkoi sepittää »hindulaisuutta»
käsittelevää englanninkielistä teosta, jossa yritti kaikkien
järjellisten ja pyhistä kirjoista löydettävien perusteiden nojalla
todistaa hindulaisen uskonnon ja yhteiskunnan moitteettomuutta. Lopulta
hän sortui omaan puolustukseensa. Hän sanoi: »Meidän täytyy kieltäytyä
sallimasta kotimaamme seisovan vieraan tuomioistuimen edessä ja
joutuvan vieraan lain mukaan tuomituksi. Häpeää ja kunniaa koskevien
käsitystemme ei tule riippua joka askelella tapahtuvasta vertaamisesta
vieraaseen esikuvaan. Meidän ei tule suhtautua puolustellen
syntymämaahamme, olivatpa kysymyksessä sen perintätavat ja -tiedot,
sen uskonto tai sen pyhät kirjat — meidän ei tule puolustella niitä
itseämme eikä toisia vastaan. Meidän tulee pelastaa maamme ja itsemme
häväistyksestä miehuullisesti kantamalla äidinmaamme hartioillemme
laskemat taakat, kantamalla ne voimakkaasti ja ylpein mielin».
Mieli täynnä näitä aatteita Gora alkoi uskonnollisten sääntöjen
mukaisesti kylpeä Gangesissa, suorittaa säännöllisesti aamuin ja
illoin hartaustoimituksensa, piti erikoista huolta siitä, mihin
koski ja mitä nautti, alkoipa vielä kasvattaa itselleen _tikiäkin_
[Takaraivolla oleva hiustupsu, jonka Bengalin bramaanit kasvattavat
oikeauskoisuutensa merkiksi.] Joka aamu hän kävi kunnioittavasti
tervehtimässä vanhempiansa, ja kun Mohim, jota hän oli aikaisemmin
arvelematta nimitellyt »tiskimieheksi» ja »teikariksi», nyt astui
huoneeseen, niin Gora nousi ja tervehti häntä niinkuin vanhempaa veljeä
oli tervehdittävä. Mohim ivaili Goraa uutterasti tämän äkillisen
muutoksen vuoksi, mutta Gora ei milloinkaan vastannut hänelle samalla
mitalla.
Puheittensa ja esimerkkinsä nojalla Gora keräsi ympärilleen joukon
nuoria intomielisiä. Hänen opetuksensa tuntuivat vapauttavan heidät
vastakkaisista omantunnon soimauksista. »Ei tarvitse enää puolustella
ja selitellä», sanoivat he vapautuneina huoahtaen. »Ei haittaa
ollenkaan, olemmeko hyviä vai pahoja, sivistyneitä vai sivistymättömiä,
kunhan olemme vain oma itsemme.»
Merkillinen seikka oli, ettei tämä Gorassa tapahtunut äkillinen muutos
näyttänyt Krišnadajalia miellyttävän. Hän kutsui eräänä päivänä Goran
luokseen ja sanoi: »Kuulehan, poikani, hindulaisuus on erittäin
syvällinen asia. Ei ole helppo kenen hyvänsä sukeltaa sen uskonnon
syvyyksiin, jonka suuret näkijämme ovat perustaneet. On parasta olla
siihen ollenkaan puuttumatta, ellei kykene sitä täysin tajuamaan.
Sinun mielesi ei ole vielä kypsä, ja sitäpaitsi sinua on kaiken aikaa
kasvatettu englantilaiseen tapaan. Ensimmäinen, Brahma Samadžiin
kohdistuva viehtymyksesi oli paremmin sinunlaisellesi mielelle
soveltuva. Niinpä se ei minua ollenkaan harmittanutkaan, pikemmin
siitä iloitsin. Se tie, jota nyt kuljet, ei ole ollenkaan sinun tiesi.
Pelkään, ettei se käy päinsä.»
»Mitä sanotkaan, isä?» väitti Gora vastaan. »Enkö ole hindulainen?
Ellen kykene käsittämään hindulaisuuden syvää merkitystä tänään,
kykenen sen tekemään huomenna. Ja vaikka en voisikaan milloinkaan
tavoittaa sen täyttä merkitystä, sen tie on sittenkin ainoa, jota
minun sopii kulkea. Jonkin aikaisemman hindulaisen olemassaolon ansio
on tuonut minut tällä kertaa bramaaniperheeseen, ja tällä tavoin,
syntymällä kerran toisensa jälkeen hindulaisen uskonnon ja yhteiskunnan
piiriin, olen vihdoin saavuttava päämääräni. Jos erehdyn poikkeamaan
määrätyltä ladultani, niin se merkitsee vain, että minun tulee
kaksinkertaisin ponnistuksin jälleen sille palata.»
Mutta Krišnadajal vain pudisteli päätänsä ja sanoi: »Kuulehan poikani,
pelkkä itsensä hindulaiseksi nimittäminen ei vielä merkitse sitä,
että ihmisestä tosiaankin tulee hindulainen. Helppoa on muuttua
muhamettilaiseksi, vielä helpompi kääntyä kristityksi — mutta
hindulaiseksi! Hyvä Jumala, se on aivan toinen asia!»
»Totta kyllä», vastasi Gora, »mutta koska kerran olen syntynyt
hindulaiseksi, olen ainakin päässyt kynnyksen yli. Kunhan vain pysyn
oikealla tiellä, pääsen varmaan vähitellen hyvin edistymään.»
»Pelkäänpä, poikaseni», vastasi Krišnadajal, »että tuskin saan sinua
vakuutetuksi perusteillani. Se, mitä sanot, on tavallaan aivan oikein.
Siihen uskontoon, joka sinulle todella kuuluu sinun oman _karmasi_
mukaisesti, sinun on palattava ennemmin tai myöhemmin, — kukaan ei
kykene sinua siitä estämään. Tapahtukoon Jumalan tahto! Mitäpä me
olemmekaan muuta kuin hänen välineitänsä?»
Krišnadajal osasi omaksua avosylin sekä Karman opin että luottamuksen
Jumalan tahtoon, jumaluuteen liittävän ykseystunnon ja jumaluuden
palvonnan, — osasi tehdä sen niin hyvin, ettei milloinkaan tuntenut
edes tarvetta sovittaa noita vastakkaisia asioita.