Järkipäätelmät ovat hyviä mielipiteinä, mutta henkilöihin sovellettuina
ne eivät osoittaudu yhtä päteviksi, — joka tapauksessa oli Binoin laita
niin, sillä häntä ohjasi suuressa määrin sydän. Miten äänekkäästi hän
siis kannattikin jotakin periaatetta väittelyssä, ihmisten kanssa
tekemisiin joutuessaan hän antautui inhimillisten huomioonottojen
johdettavaksi. Niin oli laita siinä määrin, että kävi vaikeaksi sanoa,
missä määrin hän omaksui Goran esittämät periaatteet niiden itsensä
vuoksi ja missä määrin kiinteän ystävyytensä tähden.
Kun hän palasi Goran luota ja asteli hitaasti lokaista katua tuona
sateisena ehtoopäivänä, taistelivat hänen mielessään periaatteen
vaatimukset ja hänen omat persoonalliset tunteensa.
Goran väittäessä, että yhteiskunnan pelastamiseksi kaikenlaisilta
salaisilta ja avoimilta hyökkäyksiltä oli välttämättä oltava aina
varuillaan ravintoa ja kastia koskevissa seikoissa, Binoi oli
mielellään hänen mielipiteeseensä yhtynyt. Olipa hän kiihkeästi
puolustanutkin tuota kantaa väitellessään toisinajattelevien kanssa.
Hän oli sanonut, että kun vihollinen ahdistaa linnoitusta joka taholta,
ei osoita suinkaan ahdasmielisyyttä, vaikka puolustaakin jokaista
linnoitukseen johtavaa tietä, polkua, ovea, ikkunaa, vieläpä jokaista
muurin säröäkin.
Mutta kun Gora oli kieltänyt häntä nauttimasta ruokaa äitinsä
huoneessa, niin tuo oli koskenut häneen ylen kipeästi.
Binoi oli orpo, hänen äitinsäkin oli kuollut hänen ollessaan vielä
aivan pieni. Hänellä oli setä maaseudulla, mutta hän oli elänyt
poikaiältänsä saakka yksinäistä opiskelijan-elämää Kalkuttassa ja oli
nimittänyt Anandamojia äidikseen siitä saakka, kun hänen ystävänsä Gora
oli hänet esitellyt.
Usein hän oli mennyt Anandamojin huoneeseen ja kiusannut häntä, kunnes
hän oli suostunut valmistamaan joitakin hänen mieliherkkujansa. Monet
kerrat hän oli ollut olevinaan mustasukkainen ja oli syyttänyt äitiä
hänen ruoan jaossa Goran hyväksi osoittamastaan puolueellisuudesta.
Binoi tiesi varsin hyvin, kuinka kärsimättömästi Anandamoji odotti
herkkuineen, jos hän jäi parina kolmena päivänä tulematta, — hän
tiesi, kuinka kärsimättömästi Anandamoji odotti heidän kokoustensa
päättymistä. Ja tänään oli yhteiskunnan nimessä kielletty häntä
nauttimasta ruokaa Anandamojin suojissa! Voiko äiti sen kestää, ja
voiko hän itse sitä suvaita?
Anandamoji oli sanonut hymyillen: »Tästä lähtien en enää koskekaan
ruokaasi, kun kutsun sinut luokseni, vaan koetan saada jonkun kelpo
bramaanin valmistamaan sinun ruokiasi!» Mutta miten hänen olikaan
täytynyt tuntea itsensä loukatuksi! ajatteli Binoi saapuessaan
asumukseensa.
Hänen epäkodikas huoneensa oli pimeä ja siistimätön; kaikkialla
lepäsi hajallaan papereita ja kirjoja. Binoi sytytti lampun, jossa
selvästi näkyivät ja tuntuivat palvelijan tahmeiden sormien jäljet.
Hänen kirjoituspöytäänsä kattavassa valkoisessa liinassa oli rasva-
ja mustetäpliä. Hän tunsi tukehtuvansa tässä huoneessa. Inhimillisen
seuran ja rakkauden puute sai hänet tuntemaan mielensä sanomattoman
apeaksi. Kaikki sellaiset velvollisuudet kuin isänmaan pelastaminen ja
yhteiskunnan suojeleminen näyttivät epämääräisiltä ja väärillä. Paljoa
todemmalta näytti se »tuntematon lintu», joka oli eräänä kirkkaana,
kauniina heinäkuun aamuna lentänyt hänen häkkinsä ovelle ja oli
jälleen liitänyt pois. Mutta Binoi oli päättänyt estää ajatuksiansa
viipymästä tuossa »tuntemattomassa linnussa», ja niin hän mielensä
tyynnyttämiseksi yritti kuvailla mieleensä Anandamojin huonetta, josta
Gora oli hänet karkoittanut.
Kiilloitettu kivilattia oli aina aivan puhdas — toisella puolen
pehmeä vuode, jonka yli levisi valkea peitto kuin joutsenen siipi,
ja pienellä tuolilla sen vieressä sytytetty lamppu. Anandamoji istuu
kumartuneena ompelemassa jotakin tilkkupeitettä, ja palvelijatar Latšmi
istuu hänen jalkojensa edessä jutellen jotakin eriskummallisella
bengalinkielellään. Tuota tilkkupeitettä Anandamoji ompeli aina
silloin, kun hänen mieltänsä jokin asia vaivasi, ja Binoi syventyi
ajatuksissaan katselemaan hänen tyyniä kasvojansa, jotka olivat
kumartuneet työn yli. Binoi virkkoi itsekseen: »Varjelkoon hänen
kasvojensa lempeä valo minua kaikista kiusauksista. Olkoon se
äidinmaani heijastumaa ja pitäköön minua lujana velvollisuuteni
tiellä.» Ajatuksissaan Binoi nimitti häntä »äidiksi» ja sanoi: »Mitkään
pyhät kirjat eivät kykene minulle todistamaan, ettei sinun kädestäsi
saatu ravinto ole minulle taivaan parhainta herkkua.»
Hiljaisessa huoneessa kuului suuren seinäkellon määrämittainen
naksutus, ja Binoi ei enää voinut sinne jäädä. Lähellä lamppua
pyydysteli sisilisko seinältä hyönteisiä. Binoi katseli sitä hetkisen,
nousi sitten, otti sateenvarjonsa ja lähti ulos.
Hän ei tietänyt, minne lähteä. Hänen aikomuksensa lienee aluksi
ollut lähteä Anandamojin luo, mutta samassa hän muisti, että päivä
oli sunnuntai, ja päätti mennä Brahma Samadžin jumalanpalvelukseen
kuulemaan Kešab Babun saarnaa. Hän tiesi, että saarnan täytyi olla
kohta lopussa, mutta se ei hänen päätöstään muuttanut.
Hänen saapuessaan paikalle oli seurakunta hajaantumassa, ja seisoessaan
siinä kadun kulmauksessa sateenvarjoineen hän näki Pareš Babun tulevan
ulos, kasvoissa tyyntä hyväntahtoisuutta uhoava ilme. Neljä tai viisi
hänen perheensä jäsentä oli hänen seurassaan, mutta Binoin katse
suuntautui ainoastaan eräisiin nuoriin kasvoihin, joita heidän ohi
ajaessaan hetkisen valaisi katulyhty — sitten kuului vain pyörien
kolinaa, ja kasvot häipyivät kuplana pimeyden rannattomaan mereen.
Binoi ei lähtenyt sinä iltana Goran luo, vaan palasi kotiinsa
mietteisiinsä uppoutuneena. Kun hän seuraavana iltapäivänä teki
uuden yrityksen, hän tosiaankin havaitsi saapuneensa perille pitkin
kiertotein pilvisen illan pimeyden jo laskeuduttua maille.
Gora oli Binoin tullessa vastikään sytyttänyt lamppunsa ja istuutunut
kirjoittamaan. Hän loi katseensa ylös papereistaan ja virkkoi: »No,
Binoi, miltä kulmalta tänään tuuli puhaltaa?»
Binoi ei välittänyt kysymyksestä, sanoihan vain: »Minä haluan kysyä
sinulta erästä asiaa, Gora. Sano minulle, onko Intia sinulle ihan
todellinen, ehdottomasti selvä? Sinä ajattelet Intiaa yöt päivät, mutta
millaiseksi oikeastaan sen ajattelet?»
Gora lakkasi kirjoittamasta ja silmäili Binoita vähän aikaa
kiinteästi. Sitten hän laski kynän kädestään, nojautui taaksepäin ja
sanoi: »Niinkuin kapteeni ollessaan valtamerellä pitää mielessään
satamaa, olipa hän työssään tai vapaana, niin on Intia alinomaa minun
ajatuksissani.»
»Entä missä on sinun Intiasi?» jatkoi Binoi kyselyänsä.
»Siellä, minne tämä mieleni kompassi viittaa öin ja päivin», huudahti
Gora laskien kätensä sydämelleen. »Siellä — eikä suinkaan Marshmanin
kirjoittamassa _Intian historiassa.»_
»Onko siis olemassa jokin erikoinen satama, johon kompassisi viittaa»,
jatkoi Binoi.
»Eikö ole!» vastasi Gora kiihkein vakaumuksin. »Minä voin epäonnistua
yrityksessäni, voin vaipua ja hukkua, mutta suuren Sallimuksen satama
on aina olemassa. Se on minun Intiani täydellisyydessään — täynnä
hyvinvointia, täynnä tietoa, täynnä oikeamielisyyttä. Tekeekö mielesi
sanoa, ettei sellaista Intiaa ole olemassakaan? Eikö ole olemassa
mitään muuta kuin tämä joka taholla meitä ympäröivä valhe ja vääryys!
Tämä Kalkutta virastoineen ja tuomioistuimineen ja muutamine hauraine
rakennuksineen! Uh!»
Hän keskeytti ja silmäili kiinteästi Binoita, joka pysyi vaiti,
mietteisiinsä vaipuneena.
Gora jatkoi; »Vaikka me täällä lueskelemme ja opiskelemme, etsimme
itsellemme virkatointa, aherramme ajatuksettomasti kymmenestä
viiteen tässä jonkin pahan hengettären luomassa harhassa, jota
sitäkin nimitetään Intiaksi, niin onko olemassa mitään syytä
kolmensadanviidenkymmenen miljoonan kansan kunnioittaa sitä,
mikä on väärää, ja vaalia mielessään sitä harhaluuloa, että
tämä petoksen maailma on todellinen? Kuinkapa kykenisimmekään
parhaimmin ponnistuksinkaan voittamaan mitään elämää tästä tyhjästä
kangastuksesta? Niinpä vähitellen kuolemmekin voimattomuuteemme.
Mutta on olemassa oikea Intia, ja ellemme sijoitu sen piiriin, emme
milloinkaan saa elämänmehua älyymme emmekä sydämeemme. Senvuoksi
sanonkin sinulle: unohda kaikki, kirjojen antama oppineisuus,
arvonimien harhakuvat, orjamaisen hyvän olon houkutukset, hylkää kaikki
nuo viehäkkeet, ja laskekaamme aluksemme aalloille, kohti satamaansa
kulkemaan. Jos meidän tulee hukkua ja kuolla, niin olkoon menneeksi.
Se on meille niin ydintärkeätä, etten ainakaan minä voi milloinkaan
unohtaa Intian todellista ja täydellistä kuvaa!»
»Onko tuo pelkkää kiihoituksen käytinainetta, vai onko se itse totuus?»
kysyi Binoi.
»Tietenkin itse totuus!» jyrisi Gora.
»Entä miten on niiden laita, jotka eivät kykene asiaan suhtautumaan
sinun tavallasi?» kysyi Binoi leppoisasti.
»Meidän asianamme on opettaa heitä siihen oikein suhtautumaan!» vastasi
Gora puristaen kätensä nyrkkiin. »Siinä on meidän tehtävämme. Ihmiset,
jotka eivät kykene näkemään totuuden selvää kuvaa, antautuvat minkä
hyvänsä harhakuvan valtoihin. Näytä heille kaikille Intian eheä kuva,
niin kaikki joutuvat sen lumoihin. Silloin sinun ei tarvitse kulkea
ovelta ovelle kerjäten vaivaisia avustuksia — ihmiset pyrkivät kilvan
uhraamaan elämänsä.»
»Hyvä, niinpä näytä minulle tuo kuva, tai lähetä minut niiden
lukemattomien joukkoon, jotka eivät mitään näe!»
»Yritä toteuttaa se itsessäsi ja itsellesi», vastasi Gora. »Kunhan
sinussa on usko, niin palvontasi ankaruus tuottaa sinulle iloa.
Nykyaikaisille isänmaanystävillemme usko on vieras asia, ja senvuoksi
he eivät voi asettaa ankaroita vaatimuksia, eivät itselleen eivätkä
toisille. Jos itse menestyksen jumalatar tarjoisi heille lahjansa,
niin uskonpa, etteivät he uskaltaisi pyytää enempää kuin varakuninkaan
kullattuja kunniamerkkejä. Heissä ei ole uskoa, ja senvuoksi he eivät
osaa toivoakaan.»
»Gora», huomautti Binoi, »kaikki eivät ole samanluontoiset. Sinussa
itsessäsi on usko, sinä voit varautua omaan voimakkuuteesi, ja siitä
syystä et kykene oikein ymmärtämään toisia ihmisiä. Minä pyydän sinua
nimenomaisesti: anna minulle jokin tehtävä, mikä tahansa. Anna minulle
työ, jossa voin ahertaa yöt päivät. Muussa tapauksessa minusta tuntuu,
kuin olisi edessäni jotakin todellista, käsin koskettavaa ainoastaan
silloin, kun olen sinun seurassasi; mutta luotasi poistuessani en enää
näe mitään, mihin käydä käsiksi.»
»Puhutko työstä?» virkkoi Gora. »Nykyisenä hetkenä on tehtävänämme
istuttaa kaikkiin niihin, jotka eivät usko, empimätön ja ehdoton
luottamuksemme kaikkeen siihen, mikä koskee maatamme. Me olemme
tottuneet häpeemään omaa maatamme, ja senvuoksi on mielemme myrkyttänyt
orjamaisuus. Jos jokainen meistä tahtoo omalta osaltansa toimia tuota
tuhoa vastaan, niin piankin löydämme toimintakenttämme. Muutenhan
me kaikissa teoissamme vain jäljittelemme toisten tekoja sellaisina
kuin koulukirjamme niitä esittävät. Voimmeko antaa sydämemme ja
mielemme sellaiseen toisarvoiseen palvelukseen? Niin menetellen voimme
ainoastaan astella turmeluksen teitä.»
Keskustelun ehdittyä tähän vaiheeseen astui huoneeseen Mohim, piippu
kädessä, hitain ja joutilain askelin. Tähän aikaan päivästä hän
virastosta palattuaan ja hieman virvokkeita nautittuaan tavallisesti
istui talon ovella beteliä pureskellen ja piippuaan imeskellen.
Naapuriystävät kokoontuivat vähitellen hänen luoksensa, ja sitten he
vetäytyivät sisäsuojiin korttipelin ääreen.
Hänen sisään astuessaan Gora nousi. Mohim tuprutti sauhuja piipustansa
ja virkkoi: »Sinä, joka niin innokkaasti pelastat Intiaa, voisit
mielestäni käydä pelastamaan veljeäsi!»
Gora silmäili kysyvästi Mohimia, joka jatkoi: »Virastomme uusi
päällikkö on oikea konna. Hänen naamansa on kuin verikoiran ja hän
nimittää meitä babuja babiaaneiksi! Jos joku pyytää päästä toimittamaan
kuolleen äitinsä hautausmenoja, niin hän ei anna lomaa, sanoo vain
miehen valehtelevan. Yksikään bengalilainen virkamies ei saa kuukauden
lopulla täyttä palkkaansa — siitä vähennetään jos jonkinlaisia maksuja.
Eräs häntä koskeva nimetön kirje ilmestyi äskettäin sanomalehdessä,
ja se vintiö väittää minun sen kirjoittaneen. Eipä hän muuten ihan
väärässä olekaan! Hän uhkaa erottaa minut, ellen kirjoita ankaraa
peruutusta omassa nimessäni. Teidän oppineiden juveelien pitää auttaa
minua keittämään kokoon hyvän kirjeen, jossa vilisemällä vilisee
tällaisia lauseparsia: 'tasapuolinen oikeamielisyys', 'alinomainen
aulius', 'suopea kohteliaisuus' j.n.e., j.n.e.
Gora oli vaiti, mutta Binoi virkkoi nauraen: »Kuulehan, _dada_
[vanhempi veli], kuinka ihminen voi lausua niin paljon vilpillisiä
sanoja yhteen hengenvetoon?»
»Silmä silmästä ja hammas hampaasta», vastasi Mohim. »Olen seurustellut
jo kauan noiden vieraiden herrojen kanssa, joten tunnen heidät
perinpohjin. Heidän kykynsä kasata yhteen vilpillisyyttä on yläpuolella
kaiken kiitoksen. Tarpeen vaatiessa he sysäävät tieltänsä mitä tahansa.
Jos joku heistä lausuu valheen, niin koko joukkio ulvoo kuorossa
kuin šakaalilauma — aivan toisin kuin me, jotka suostumme uskomaan
ilmaantuvaa pätevää todistajaa. Mutta varmaa on, ettei ihmiselle lueta
synniksi, jos heitä pettääkin, kunhan vain ei tule ilmi!»
Tuon sanottuaan Mohim nauroi pitkään ja äänekkäästi, ja Binoikaan ei
voinut olla hymyilemättä.
»Te tahdotte saattaa heidät häpeämään asettamalla heidän nähtäviinsä
totuuden!» jatkoi Mohim. »Ellei Kaikkivaltias olisi lahjoittanut teille
senlaatuista älyä, ei maamme olisi joutunut tällaiseen surkeuteen!
Teidän täytyy tosiaankin alkaa tajuta, ettei voimallinen merentakainen
veikko taivuta häpeissään päätänsä, jos yllätätte hänet taloonne
murtautumassa. Päinvastoin: hän uhkaa teitä kangellansa vakuuttaen
olevansa aivan viaton. Eikö olekin niin laita?»
»No niin», jatkoi Mohim, »jos siis käyttelemme hieman vilpillisyyden
myllyn voidetta ja mairittelemme heitä sanoen: 'Oi te oikeamieliset
pyhimykset, suvaitkaa heittää meille jotakin pussistanne, vaikkapa
ei muuta kuin sen pöly, niin saamme takaisin ainakin pienoisen osan
siitä, mikä on omaamme. Samalla välttyy kaikki rauhanrikkoutuminen.
Kunhan asiaa oikein ajattelette, havaitsette tuon olevan oikeinta
isänmaallisuutta. Mutta Gora on minulle vihoissaan. Hän on
oikeauskoiseksi käännyttyään alkanut osoittaa suurta kunnioitusta
minulle, vanhemmalle veljellensä. Tänä päivänä en kumminkaan puhu
hänelle vanhempana veljenä. Mitä minun onkaan tehtävä, veliseni? Minun
täytyy puhua totta vilpistäkin. Olipa kuinka tahansa, Binoi, sinun
pitää kirjoittaa se kirje. Odotahan hetkinen, minä tuon sinulle asiaa
koskevat tärkeimmät muistiinpanoni.» Ja Mohim lähti, voimallisesti
piippuansa tuprutellen.
Gora kääntyi Binoin puoleen ja virkkoi: »Binu, mene sinä _dadan_
huoneeseen ja pidä kelpo veikkoa rauhallisena, jotta saan kirjoittaa
kirjeeni valmiiksi.»