Gora ja Binoi olivat juuri lähtemässä katolta, kun sinne saapui Goran
äiti. Binoi tervehti häntä kunnioittavasti koskettaen hänen jalkojansa.
Kukaan ei olisi voinut luulla Anandamojia Goran äidiksi. Hän oli
hoikka, mutta sirovartinen, ja vaikka hänen hiuksensa olivatkin
paikoitellen harmaantuneet, sitä ei kuitenkaan huomannut. Ensi
silmäyksellä olisi luullut hänen olevan tuskin neljänkymmenen iässä.
Hänen kasvojensa piirteet olivat erittäin hienot, ikäänkuin mestarin
käden äärimmäisen huolellisesti siselöimät. Hänen hennossa vartalossaan
ei ollut mitään liiallista, ja hänen kasvoissaan oli puhtaan ja
kirkkaan älykkyyden ilme. Iho oli tumma, ja hän ei ollut vähimmässäkään
määrässä Goran näköinen. Eräs seikka herätti kaikkien hänen tuttaviensa
huomiota, nimittäin se, että hänellä oli uumaliivit Sarinsa alla.
Vaikka niinä aikoina, joista nyt kerromme, eräät uudenaikaiset
naishenkilöt olivat liittäneet mainitun vaatekappaleen puvustoonsa,
vanhan suunnan naiset katselivat sitä karsaasti, koska siihen sisältyi
kristillisyyden sivuvivahdus. Anandamojin miehellä, Krišnadajal
Babulla, oli ollut toimi intendentuurivirastossa, ja Anandamoji oli
viettänyt enimmän osan aikaansa hänen seurassaan kaukana Bengalista.
Niinpä hän ei voinutkaan käsittää, että ruumiinsa kunnollinen
verhoaminen oli mikään naurettava tai hävettävä asia. Vaikka hän
suoritti uutterasti taloustoimiansa, pesi permantoja, ompeli, parsi
ja hoiti tilejä ja sitäpaitsi mielenkiinnoin otti osaa kaikkien oman
perheensä jäsenten sekä naapurien kohtaloihin, hänellä ei kumminkaan
näyttänyt olevan milloinkaan liian paljon tekemistä.
Anandamoji vastasi Binoin tervehdykseen ja sanoi: »Kun Goran ääni
alkaa kuulua alakertaan, tiedämme varmaan, että Binu on talossa. Viime
aikoina täällä on ollut niin hiljaista, että jo ihmettelin miten oli
sinun laitasi, poikani. Missä olet ollut niin kauan? Oletko ollut
sairas?»
»En», vastasi Binoi hieman epäröiden. »En, äiti, en ole ollut sairas,
mutta on satanut lakkaamatta!»
»Satanut tosiaankin!» virkkoi Gora. »Ja kun sadeaika on ohi, Binoi
varmaan syyttää aurinkoa! Kun syytät ulkomaailman ilmiöitä, niin ne
eivät kykene puolustautumaan, mutta todellisen syyn tietää sisäinen
tuntosi.»
»Mitä joutavia jutteletkaan, Gora», väitti Binoi vastaan.
»Tosiaankin, poikaseni», myönsi Anandamoji. »Goran ei olisi pitänyt
sanoa niin. Ihmismieli ei ole aina yhdenlainen; se on toisinaan
seuraakaipaava, toisinaan apea, se ei voi pysyä aina samanlaisena.
Väärin on ihmisiä siitä moittia. Tulehan, Binoi, tule huoneeseeni
syömään jotakin. Olen säilytellyt sinua varten mieluisimpia herkkujasi.»
Gora pudisti tuimasti päätänsä ja sanoi: »Ei, ei, äiti, luovu siitä
ajatuksesta, ole hyvä! En voi sallia Binoin syövän sinun huoneessasi.»
»Älä ole mieletön, Gora», sanoi Anandamoji. »Enhän milloinkaan pyydä
_sinua_ niin tekemään. Isäsi on kääntynyt niin oikeauskoiseksi, ettei
syö enää mitään muuta kuin omin käsin keittämäänsä. Mutta Binoi on
kelpo poika; hän ei ole teidänlaisenne yltiöhurskas, ja sinä et
suinkaan tahtone väkisin estää häntä tekemästä, mitä hän itse pitää
oikeana?»
»Estänpä niinkin!» vastasi Gora. »Minun täytyy pysyä vaatimuksessani.
On mahdotonta nauttia ruokaa sinun huoneessasi niin kauan kuin pidät
palvelijattarenasi tuota kristittyä Latšmia.»
»Rakas Gora, kuinka voitkaan lausua tuollaisia sanoja!» huudahti
Anandamoji kovin pahoillaan. »Etkö ole kauankin nauttinut ruokaa
hänen kädestänsä, sillä onhan hän sinun hoitajasi ja kasvattajasi?
Eipä ole pitkä aika siitä, kun ruoka sinulle maittoi ainoastaan hänen
valmistamanansa. Ja kuinka voisinkaan unohtaa, että hän pelasti henkesi
uhrautuvalla hoidollansa, kun sinä olit rokossa?»
»Anna siis hänelle eläke», virkkoi Gora kärsimättömästi. »Osta hänelle
hieman maata ja rakennuta mökki; mutta sinun ei pidä sallia hänen
jäävän taloon, äiti!»
»Luuletko sinä, Gora, että kaikki velat ovat rahalla laskettavissa?»
kysyi Anandamoji. »Hän ei kaipaa maata eikä rahaakaan; hän tahtoo vain
saada nähdä sinut, muuten hän kuolee.»
»Pidä hänet siis, jos tahdot», virkkoi Gora alistuen. »Mutta Binoin ei
pidä syödä sinun huoneessasi. Pyhien kirjojen säännöt täytyy tunnustaa
ratkaiseviksi. Minä ihmettelen, äiti, että sinä, suuren oppineen tytär,
et ollenkaan välitä oikeaoppisista tavoistamme. Sekin on —»
»Voi sinua typerää poikaa!» hymyili Anandamoji. »Oli aika, jolloin
äitisi noudatti hyvinkin tarkoin kaikkia menoja ja sääntöjä, ja
maksoipa se minulle monta kyyneltäkin! — Mutta missä olitkaan silloin
sinä! Minä palvoin joka päivä Šivan kuvaa, jonka olin valmistanut omin
käsin, ja isäsi tuli tavallisesti ja viskasi sen kiukuissaan pois.
Niinä aikoina minusta tuntui arveluttavalta nauttia kenen hyvänsä
bramaaninkin valmistamaa riisiä. Silloin ei ollut paljon rautateitä,
ja minä jouduin monet kerrat paastoamaan matkatessani vankkureissa tai
kameelin selässä tai kantotuolissa. Isäsi saavutti englantilaisten
esimiestensä hyväksymisen, koska hän oikeauskoisuuden säännöistä
huolimatta kuljetti vaimoansa mukanaan kaikilla matkoillaan; senvuoksi
hän pääsi ylenemään ja sai jäädä keskuspaikkoihin sen sijaan, että
olisi ollut alinomaa liikkeellä. Mutta luuletko, että hänen sittenkään
oli helppo murtaa oikeauskoiset tottumukseni? Nyt, kun hän on
vetäytynyt viettämään elämänsä loppuaikoja säästettyään hyvän joukon,
hän on äkkiä kääntynyt oikeauskoiseksi — mutta minä en voi seurata
hänen kuppuroimistansa. Seitsemän sukupolven aikaiset perintätavat
kitkettiin minusta pois toinen toisensa jälkeen, — luuletko, että ne
nyt voidaan jälleen istuttaa yhdellä ainoalla sanalla?»
»Hyvä, hyvä», virkkoi Gora, »älä huoli mainita esivanhempiasi — he
eivät esitä mitään vastaväitteitä. Mutta täytyyhän sinun sentään
suostua eräisiin asioihin. Ellet välitäkään pyhistä kirjoista, sinun
tulee kumminkin kunnioittaa rakkauden vaatimuksia.»
»Tarvitseeko sinun selittää niitä vaatimuksia ylen ponnekkaasti?»
virkkoi Anandamoji väsyneesti. »Enkö tiedä liiankin hyvin, mitä ne
sisältävät? Mitä onnea minulle voisikaan koitua siitä, että joudun
joka askelella ristiriitaan mieheni ja poikani kanssa? Mutta tiedätkö,
että luovuin sovinnaisuudesta silloin, kun ensimmäisen kerran otin
sinut syliini? Painaessaan pienokaista rintaansa vasten ihminen tietää,
ettei yksikään synny tähän maailmaan määrätyn kastin leimaamana. Siitä
hetkestä vakiintui minussa se tieto, että Jumala tempaisi sinut pois
minulta, jos suhtautuisin ylenkatseellisesti johonkin ihmiseen sen
vuoksi, että hän kuuluu alhaiseen kastiin tai on kristitty. Kunhan vain
jäät luokseni kotini valkeudeksi, rukoilin minä, niin suostun ottamaan
vettä kenen kädestä tahansa maailmassa»
Anandamojin niin sanoessa Binoin mielessä tuntui ensimmäisen kerran
epämääräistä levottomuutta, ja hän vilkaisi nopeasti Goran kasvoihin.
Mutta sitten hän heti karkoitti epäilyksen varjonkin ajatuksistansa.
Gora näytti hänkin hämmästyneeltä. »Äiti», sanoi hän, »en voi oikein
seurata ajatuksesi juoksua. Lapset elävät ja menestyvät vaikeudetta
niissä kodeissa, joissa tarkoin noudatetaan pyhien kirjojen sääntöjä —
mistä oletkaan saanut päähäsi sen ajatuksen, että Jumala on asettanut
sinut erikoisten ehtojen alaiseksi?»
»Hän, joka sinut minulle antoi, istutti minuun myöskin tuon ajatuksen»,
vastasi Anandamoji. »Mitäpä voinkaan tehdä? En kyennyt asiaan mitenkään
vaikuttamaan. Sinä rakas, mieletön poikani, en tiedä, nauraako vai
itkeä sinun typeryydellesi. Mutta olkoonpa. Eikö siis Binoi saa syödä
minun huoneessani — onko asia lopullisesti ratkaistu?»
»Jos hän vain saa tilaisuuden, niin hän syöksyy sinne kuin nuoli»,
nauroi Gora, »ja hyvä on hänen, ruokahalunsakin! Mutta minä en aio
häntä päästää, äiti. Hän on bramaanin poika. Ei sovi sallia hänen
unohtavan veivollisuuksiansa joidenkin herkkujen vuoksi. Hänen tulee
monin tavoin uhrautua, harjoittaa ankaraa itsensähillitsemistä,
ennenkuin hän osoittautuu loistavan esikoisuutensa arvoiseksi. Mutta
älä ole minulle vihainen, äiti, minä rukoilen sinua kumartaen maahan
asti edessäsi.»
»Mitä ajatteletkaan!» huudahti Anandamoji. »Minkätähden olisinkaan
vihainen? Sinä et tiedä mitä teet, sen verran voin sinulle sanoa.
Minä suren sitä, että kasvatuksesi on tullut minun asiakseni — mutta
olipa miten tahansa, en sittenkään voi omaksua sitä, mitä nimität
uskonnoksesi. Mitäpä siitä, vaikka et tahdokaan syödä luonani; minulle
riittää, kunhan saan sinut nähdä aamuin illoin. — Älä ole niin
alakuloinen, Binoi kulta. Sinä olet liian herkkä; luulet, että asia on
minuun kipeästi koskenut, mutta niin ei ole laita. Älä ole huolissasi,
poikaseni! Minä kutsun sinut jonakin toisena päivänä ja annan oikean
bramaanin valmistaa ruokasi kaikkien sääntöjen mukaisesti! Mutta mitä
itseeni tulee, sanon teille kerta kaikkiaan, että aion edelleenkin
ottaa vettä Latšmin kädestä!» Sen sanottuaan hän lähti alakertaan.
Binoi oli vaiti vähän aikaa, kääntyi sitten ja sanoi verkkaan: »Eikö
tämä sentään ole liikaa, Gora?»
»Mikä on liikaa?»
»Sinun menettelysi.»
»Ei hitustakaan!» virkkoi Gora ponnekkaasti. »Minun mielestäni on
jokaisen meistä pysyttävä rajoissaan; jos väistyy askelenkin, ei voi
tietää, minne vihdoin päätyy.»
»Mutta onhan hän äitisi!» huomautti Binoi.
»Minä tiedän, mitä äiti merkitsee», vastasi Gora; »sinun ei tarvitse
minua siinä suhteessa muistuttaa! Eipä liene monellakaan sellaista
äitiä kuin minulla! Mutta jos kerran alan suhtautua välinpitämättömästi
perintätapaan, voi sattua, että lakkaan kunnioittamasta äitiänikin.
Kuulehan, Binoi, minulla on vielä eräs sana sinulle sanottavana: sydän
on hyvä asia, mutta se ei ole kaikkein paras.»
Hetken vaiti oltuaan Binoi virkkoi epäröiden: »Kuulehan, Gora. Tänään,
kun kuuntelin äitisi sanoja, tunsin omituista hämminkiä. Minusta näytti
siltä, kuin äitisi mielessä olisi ollut jotakin sellaista, mitä hän ei
voi meille ilmaista, ja kuin se häntä rasittaisi.»
»Ah, Binoi!» virkkoi Gora kärsimättömästi. »Älä anna sellaista valtaa
mielikuvituksellesi — siitä ei koidu mitään hyvää — aikasi vain kuluu
suotta.»
»Sinä et milloinkaan välitä siitä, mitä tapahtuu ympärilläsi»,
vastasi Binoi, »ja niinmuodoin leimaat haaveelliseksi sen, mitä et
havaitse. Vakuutan sinulle jo monesti huomanneeni, että äitisi mieltä
painaa jokin salaisuus — jokin sellainen asia, joka ei soinnu hänen
ympäristöönsä ja joka tekee hänen elämänsä ankeaksi. Gora, sinun
pitäisi paremmin kuunnella, mitä hän sanoo.»
»Minä kuuntelen riittävän huolellisesti, mitä korva tietää kertoa»,
vastasi Gora. »Ellen yritä päästä syvemmälle, on syynä se, etten tahdo
pettää itseäni.»