Eräänä pimeänä iltana taivas oli synkkien ja raskaiden sadepilvien
peitossa. Tämän äänettömän, tympeän, keltaisenharmaan pilvikatteen
alla lepäsi Kalkuttan kaupunki liikahtamatta kuin iso äkäinen koira,
käppyrään painautuneena, pää hännän varassa. Edellisestä illasta saakka
oli vihmonut lakkaamatta, niin alinomaisesti, että kadut olivat käyneet
mutaisiksi, mutta ei niin kiivaasti, että muta olisi huuhtoutunut pois.
Sade oli tauonnut neljän aikaan iltapuolella, mutta pilvet näyttivät
yhä uhkaavilta. Tämän synkän sään vallitessa, kun oli yhtä epämieluista
pysytellä huoneissa kuin epävarmaa uskaltautua ulos kaduille, kaksi
nuorta miestä istui pajutuoleissa kolmikerroksisen rakennuksen
kostealla kattotasanteella.
Pieninä poikasina nämä ystävykset olivat leikkineet tällä tasanteella
koulusta palattuaan, tutkintoihinsa valmistautuessaan he olivat ääneen
lausuellen painaneet muistiin muistettaviansa astellen edestakaisin
kuin hurmiotilassa, ja kuuman sään vallitessa heillä oli ollut tapana
opistosta kotiuduttuaan nauttia täällä ilta-ateriansa ja jäädä
väittelemään aina kello kahteen saakka havahtuakseen auringon noustessa
matolta, jolle olivat molemmin nukahtaneet. Kun tutkintoja ei ollut
enää suoritettavina, oli tällä kattotasanteella pidetty Hindulaisten
Isänmaanystävien Seuran kokouksia, toisen toimiessa puheenjohtajana ja
toisen sihteerinä.
Puheenjohtajan nimi oli Gourmohan, mutta ystävät ja sukulaiset
mainitsivat häntä Goran nimellä. Hän näytti kasvaneen auttamattomasti
koko ympäristöänsä korkeammaksi. Eräs hänen opettajistaan oli tavannut
nimittää häntä Lumivuoreksi, sillä hän oli tavattoman vaalea,
kasvoissa ei näkynyt vähintäkään tummaa vivahdusta. Hänen mittansa oli
suunnilleen kolme kyynärää ja kämmenen leveys, hän oli luiseva, ja
nyrkit olivat kuin tiikerin käpälät. Hänen äänensä oli niin syvä ja
jylhä, että pahoin pelästyi, jos kuuli arvaamattaan hänen huutavan:
»Kuka siellä?» Hänen kasvonsa näyttivät tarpeettoman laajoilta ja
tavattoman jylhiltä, leuka- ja poskiluut olivat kuin linnoituksen
rintavarustukset. Kulmakarvoja tuskin ollenkaan huomasi otsassa, joka
leveänä kaartui kohti korvia. Huulet olivat ohuet ja yhteenpuristetut,
nenä työntyi niiden yli kuin säilä. Silmät olivat pienet, mutta
terävät; ne näyttivät tähtäävän johonkin etäiseen esineeseen nuolten
tavoin, mutta valmiina äkkiä käännähtämään ja iskemään jotakin
lähellä olevaa. Gourmohan ei oikeastaan ollut hyvännäköinen, mutta
mahdotonta oli jättää hänet havaitsematta, sillä hän oli ehdottomasti
silmiinpistävä millaisessa seurassa tahansa.
Hänen ystävänsä Binoi oli vaatimaton, mutta valpas, kuten sivistyneet
bengalilaiset yleensä. Hänen luontainen herkkyytensä ja terävä älynsä
loivat toisiinsa yhtyen hänen kasvoihinsa erikoisen ilmeen. Lukiossa
hän oli aina saanut hyvät arvolauseet ja voittanut palkintoja; Gora
sitävastoin ei ollut kyennyt etenemään samaa vauhtia, koska lukeminen
ei niin suuressa määrin häntä miellyttänyt. Hän ei tajunnut asioita
yhtä nopeasti kuin Binoi, ja hänen muistinsa oli huonompi. Niinpä
täytyikin Binoin, uskollisen ratsun tavoin, kantaa Gora mukanaan läpi
kaikkien tutkintojen.
Seuraava keskustelu askarrutti ystävyksiä tänä elokuun ehtoopuolena.
»Kuulehan», virkkoi Gora, »kun Abinaš taanoin sätti brahmoja, niin hän
vain osoitti tervettä moraalista voimaansa. Minkätähden sinä siitä
kovin tulistuit?»
[Nimellä »brāhmo» mainitaan tässä »Brāhma Samādžin» jäseniä. Tämä
lahkokunta edustaa huomattavinta niistä uskonnollisista liikkeistä,
jotka 19:nnen vuosisadan kuluessa ja kristinuskon vaikutuksen alaisina
esiintyen ovat pyrkineet uudistamaan Intian vanhaa uskontoa, kuitenkaan
nimenomaan tahtomatta rikkoa vanhaa perintätapaa ja -tietoa. Tagoren
isä Dēbēndranāth Tagore (1817—1905) oli Brāhma Samādžin huomattavimpia
johtomiehiä, ja hänen vaikutustaan oli, että tämän uskonnollisen seuran
henki muodostui erinomaisen suvaitsevaiseksi, mikä ilmenee jo siitä,
että jumalanpalveluksessa käytettiin intialaisten, muhamettilaisten,
vanhain persialaisten, kiinalaisten ja kristittyjen pyhien kirjojen
tekstejä — nojautuen siihen vakaumukseen, että kaikissa uskonnoissa
piilevä ydin on yksi ja sama. Suom. muist.]
»Mitä joutavia!» vastasi Binoi. »Hänen käyttäytymistänsä ei käy
arvosteleminen kuin yhdellä ainoalla tavalla!»
»Jos niin ajattelet, niin vika on varmaan omissa ajatuksissasi. Sinä et
voi edellyttää, että yhteiskunta, jota muutamat uskonluopiot yrittävät
kumota vaatimalla itselleen oikeutta menetellä, miten hyväksi näkevät,
tyytyy kaikessa rauhassa katselemaan sellaista menoa suostuen miehisiin
myönnytyksiin. Yhteiskunta pakostakin ymmärtää väärin sellaista väkeä
ja pitää nurinkurisena sitäkin, mitä he voivat tehdä aivan vilpittömin
mielin. Ellei yhteiskunta voi olla pitämättä heidän 'hyväänsä'
pahana, niin siinä on vain eräs niistä monista rangaistuksista, jotka
välttämättä kohtaavat yhteiskunnan mielivaltaisia pilkkaajia.»
»Se voi olla luonnollista», virkkoi Binoi, »mutta minä en voi myöntää,
että kaikki luonnollinen on hyvää».
»Hitto vieköön hyvän!» huudahti Gora. »Maailma on tervetullut niille
muutamille tosiaankin hyville ihmisille, joita siinä elänee. Loppu
saa minun puolestani hyvinkin olla vain luonnollista! Muuten ei työ
pysyisi käynnissä eikä elämä olisi elämisen arvoinen. Jos ihmiset
haluavat tekopyhästi teeskennellä brahmoina, niin heidän täytyy
suostua siihen pieneen epämukavuuteen, että ihmiset, jotka eivät kuulu
heidän lahkoonsa, ymmärtävät väärin ja soimaavat heitä. On liikaa,
kun riikinkukon tavoin pöyhkeilevä henkilö vaatii, vastustajaltaan
suosionosoituksia — jos se kävisi päinsä, niin maailma olisi vaivainen
olopaikka.»
»Minä en ollenkaan moiti sitä, että jokin lahko tai puolue
joutuu herjattavaksi», selitti Binoi. »Mutta kun herjaus muuttuu
henkilökohtaiseksi —»
»Mitä merkitsee lahkokunnan herjaaminen? Sehän ei ole muuta kuin heidän
mielipiteittensä arvostelemista. Mutta etkö sinä, parahin pyhimys, ole
milloinkaan tehnyt itseäsi vikapääksi henkilökohtaisiin herjauksiin?»
»Olenpa kyllä», tunnusti Binoi. »Pelkäänpä, että on niin käynyt sangen
usein. Ja minä häpeen sitä sydämestäni.»
»Ei, Binoi!» huudahti Gora äkkiä kiihtyen. »Tämä ei käy päinsä. Ei
missään tapauksessa!»
Binoi oli hetkisen vaiti. »Mitä? Mitä nyt?» kysyi hän sitten.
»Minkätähden olet kiihdyksissä?»
»Huomaan erittäin selvästi, että olet astumassa heikkouden polkua.»
»Heikkouden, niinpä tietenkin!» huudahti Binoi ärtyneenä. »Tiedäthän
varsin hyvin, että voisin lähteä heidän luokseen milloin tahansa, jos
haluaisin — he ovat minua kutsuneetkin — mutta näethän, etten ole
lähtenyt.»
»Niin, sen tiedän. Mutta sinä et näytä milloinkaan voivan unohtaa, että
pysyttelet poissa. Sinä toistelet itsellesi öin päivin: Minä en mene.
Minä en mene! Paljoa parempi olisi mennä ja tehdä selvä asiasta!»
»Onko tarkoituksesi tosiaankin vakavasti kehoittaa minua menemään?»
kysyi Binoi.
Gora iski nyrkillä polveansa vastatessaan: »_Ei_, minä _en_ kehoita
sinua menemään. Uskallan antaa sanani siitä, että sinä siirryt
kerrassaan heidän puolellensa sinä päivänä, jona menet heidän
luoksensa. Jo seuraavana päivänä alat aterioida heidän kanssaan, ja
kohta alkaa nimesi kiertää maita mantereita Brahma Samadžin sotaisan
saarnamiehen nimenä!»
»Tosiaanko! Entä sitten; suvainnet ilmoittaa?» virkkoi Binoi hymyillen.
»Entä sitten?» toisti Gora katkerasti. »Ei ole olemassa mitään 'entä
sitten', kun olet kuollut ja siirtynyt pois omasta maailmastasi. Sinä,
bramaanin poika, luovut kaikesta pidättyväisyydestä ja puhtaudesta,
ja sinut heitetään vihdoin rikkaläjään kuin kuollut eläin. Sinä
harhaudut suunnastasi niinkuin luotsi, jolta on särkynyt kompassi,
ja aluksen satamaan saattaminen alkaa vähitellen tuntua sinusta
pelkältä taikauskolta ja ahdasmielisyydeltä — sinä alat pitää parhaana
purjehdusmenetelmänä epämääräistä ajelehtimista. Minulla ei ole kyllin
kärsivällisyyttä kiistelläkseni asiasta enempää kanssasi. Niinpä
sanonkin vain: mene ja tee se, jos sinun kerran täytyy. Mutta älä
kiduta hermojamme alinomaa epäröiden kadotuksenkuilun partaalla.»
Binoi alkoi nauraa. »Potilas, jonka tilaa lääkäri pitää toivottomana,
ei suinkaan aina kuole», sanoi hän. »Minä en voi mitenkään havaita
loppuni lähestyvän.»
»Etkö?» ivaili Gora.
»En.»
»Eikö valtimosi tunnu heikkonevan?»
»Ei ollenkaan. Siinä on vielä voimaa aivan riittävästi.»
»Eikö sinusta tunnu siltä, että jos joku kaunis kätönen tarjoisi
sinulle hylkiön ruokaa, niin se voisi olla jumalten ateriaksi
kelpaavaa?»
»Riittää jo, Gora!» virkkoi Binoi, kasvoissa ankara puna. »Lopeta!»
»Miksi?» kysyi Gora. »Minä en tahdo mitenkään solvata. Se kaunis
neito, joka nyt on kysymyksessä, ei voi kerskata olevansa 'näkymätön
auringollekin. [Sanskrit-kirjallisuudessa käytetty sanonta, joka
kohdistuu tarkoin eristettyinä eläviin naisiin.] Jos vähäisinkin
viittaus hänen hentoiseen kätöseensä, jota saa puristaa kuka
miespuolinen henkilö tahansa, vaikuttaa sinuun pyhyydenloukkaukselta,
niin oletpa tosiaankin jo melkein mennyt mies!»
»Kuulehan, Gora, minä kunnioitan ja palvon naista, ja pyhät kirjammekin
—»
»Älä huoli mainita pyhien kirjojen lausumia nykyisten tunteittesi
tueksi. Sellaista ei nimitetä palvonnaksi, vaan se saa erään toisen
nimen, jonka kuuleminen sinua kiukustuttaisi entistä enemmän.»
»Sinä suvaitset olla dogmaattinen», virkkoi Binoi hartioitaan
kohauttaen.
»Pyhät kirjat sanovat», jatkoi Gora itsepintaisesti, »että nainen
ansaitsee palvontaa, koska hän luo valoa kotiin, — sitä kunnioitusta,
jota englantilaisen tavan mukaan hänelle osoitetaan, koska hän sytyttää
paloon miesten sydämet, ei pitäisi nimittää palvonnaksi».
»Tahdotko ylenkatseellisesti hylätä suuren aatteen, koska se sattumalta
peittyy pilviin?» kysyi Binoi.
»Kuulehan, Binoi», virkkoi Gora kärsimättömästä. »Nyt, kun olet
ilmeisesti menettänyt arvostelukykysi, sinun pitäisi antautua minun
johdettavakseni. Minä vakuutan sinulle, että kaikki ne naisia koskevat
liioittelevat lausumat, joita löydät englantilaisista kirjoista,
pohjautuvat pelkkään himoon. Se alttari, jolla naista voidaan oikein
palvella, on hänen asemansa äitinä, se sija, joka kuuluu puhtaalle,
oikeamieliselle perheenäidille. Niiden ylistykseen, jotka sysäävät
hänet pois tuosta asemasta, sisältyy aina eräänlaista piilevää
herjausta. Se seikka, joka saa mielesi liitelemään Pareš Babun talon
vaiheilla, niinkuin koiperhonen räpyttelee kynttilänliekin ympärillä,
ansaitsee 'lemmen' nimen, mutta jumalat sinua varjelkoot matkimasta
englantilaista palvontaa asettamalla sellaisen lemmen kaikkea muuta
korkeammalle miehen palvonnan ainoaksi esineeksi.»
Binoi hypähti kuin virma hevonen piiskan iskusta. »Riittää, riittää!»
huusi hän. »Sinä uskallat liian paljon, Gora!»
»Liian paljon?» toisti Gora. »Enhän ole vielä ehtinyt edes asian
ytimeen. Juuri siitä syystä, että miehen ja naisen välisiä oikeita
suhteita hämmentää intohimo, meidän täytyy niitä välttämättä
kaunistella.»
»Jos intohimomme saastuttaa miehen ja vaimon väliseen oikeaan
suhteeseen kohdistuvaa käsitystämme, niin onko yksin muukalainen
moitittava? Eikö sama intohimo johda meidän moralistejamme liioiteltuun
kiihkoon, kun he saarnaavat, että nainen on vältettävä paha? Siinä
on vain erilaisissa inhimillisissä olennoissa ilmenevän saman
mielenasenteen kaksi vastakkaista muotoa. Jos herjaat toista, et saa
sukoilla toistakaan.»
»Huomaan ymmärtäneeni sinua väärin!» virkkoi Gora hymyillen. »Sinun
tilasi ei olekaan niin toivoton kuin pelkäsin sen olevan. Niin
kauan kuin filosofia vielä saa sijaa aivoissasi, voit huoletta olla
rakastunut. Mutta pidä huolta siitä, että pelastut, ennenkuin on liian
myöhäistä, — sitä rukoilevat kaikki ne, jotka toivovat parastasi.»
»Sinähän olet ihan järjiltäsi, veikkoseni!» virkkoi Binoi. »Mitä
rakastuminen minuun kuuluu? Mielesi rauhoittamiseksi tahdon tunnustaa,
että se, mitä olen Pareš Babun perheestä nähnyt ja kuullut, on saanut
minut suuresti sitä kunnioittamaan. Siitä johtunee, että minua hieman
haluttaa päästä näkemään, millaista heidän kotoinen elämänsä on.»
»'Haluttaa', niin, olkoonpa menneeksi; mutta juuri tuota halua sinun
tulee varoa. Mitäpä haittaakaan, vaikka eläintieteelliset tutkimuksesi
jäävät keskeneräisiksi? Se seikka on joka tapauksessa varma, että he
kuuluvat raatelevaisiin, ja jos tutkimuksesi johtavat sinut liian
lähelle heitä, niin joudutpa vihdoin niin kauas, ettei sinusta enää näy
hännänpäätäkään.»
»Sinussa on eräs suuri virhe, Gora», virkkoi Binoi. »Sinä näytät
luulottelevan, että kaikki se voima, mikä Jumalalla on ollut
annettavana, on suotu yksin sinulle ja että me kaikki muut olemme
pelkkiä heikkoja raukkoja.»
Tuo huomautus näytti vaikuttavan Goraan uuden ajatuksen voimalla.
»Oikein!» huudahti hän, innostuneesti lyöden Binoita selkään. »Aivan
oikein! Se on suuri virheeni.»
»Hyvä Jumala!» voihkaisi Binoi. »Sinussa on eräs toinen vieläkin
suurempi virhe, Gora, ja se on siinä, ettet ollenkaan kykene
arvioimaan, kuinka voimakkaan iskun tavallinen selkäranka kykenee
kestämään.»
Samassa saapui Goran velipuoli, häntä vanhempi Mohim, tanakkana ja
puuskuttaen yläkertaan ja huusi: »Gora!»
Gora nousi heti kunnioittavasti seisaalleen.
»Minä tulin katsomaan, ukkonenko täällä jylisee, meidän katollamme»,
virkkoi Mohim. »Onpa se menoa tänään. Olette varmaan karkoittaneet
englantilaisen puolitiehen Intian valtamerelle! Englantilaisten en
kumminkaan ole havainnut joutuneen paljoakaan kärsimään, mutta kälysi
makaa alakerrassa vuoteessaan, pää kipeänä, ja sinun jalopeuramainen
karjuntasi on hänelle kova koettelemus.»
Sen sanottuaan Mohim jätti heidät palaten alakertaan.