Oli Kalkuttan sadeaika; aamuinen pilviverho oli hajautunut, ja taivas
oli kirkas ja aurinkoinen.
Binoi-bhusan seisoi yksin talonsa yläparvekkeella silmäillen joutilaan
huoletonna ohikulkijoiden alinomaista vilinää. Hän oli päättänyt
opintonsa joitakin aikoja sitten, mutta ei ollut vielä ryhtynyt
säännölliseen työhön. Hän oli tosin kirjoitellut hieman sanomalehtiin
ja järjestänyt kokouksia, mutta se ei ollut tuottanut hänen mielelleen
tyydytystä. Ja nyt, tänä aamuna, kun ei ollut mitään erikoista
tehtävää, hän alkoi tuntea itsensä levottomaksi.
Vastapäätä olevan myymälän edustalla seisoi eräs bāul, noiden
vaeltavien runolaulajien kirjavaan viittaan puettuna, ja lauloi:
Häkkiin liitää vieras lintu
ja häkistä kiitää pois.
Ah, jos sen kiinni saisin,
niin kahleena lempeni ois.
Binoin teki mieli kutsua bāul luokseen ja merkitä muistiin tuo
tuntematonta lintua koskeva laulu ja sävel. Mutta samoinkuin yön
aikaan, kun äkkiä tulee kylmä, lisäpeitteen ottaminen vaatii liian
suurta ponnistusta, samoin oli bāulin kutsuminen Binoille liian
vaivalloinen asia, joten tuntematonta lintua koskeva laulu jäi
muistiin merkitsemättä ja ainoastaan sen sävelet soivat edelleen hänen
mielessään.
Samassa tapahtui jotakin hänen talonsa edustalla. Eräs kaksivaljakko
ajoi kumoon kevyet ajoneuvot ja kiiti eteenpäin täyttä vauhtia,
vähääkään välittämättä syrjällään lepäävistä rattaista, jotka oli
jättänyt vanaveteensä.
Binoi juoksi kadulle, näki nuoren tytön selviytyvän pois ajoneuvoista
ja vanhahkon herrasmiehen yrittävän päästä jalkeilleen. Binoi
riensi avuksi ja kysyi herrasmieheltä, joka näytti kovin kalpealta:
»Toivottavasti ette ole loukkaantunut, sir?»
»En, eipä mitään», vastasi hän yrittäen hymyillä, mutta hymy hävisi
aivan kohta, ja helppo oli nähdä, että hän oli pyörtymässä.
Binoi tarttui hänen käsivarteensa, kääntyi hätääntyneen nuoren
naishenkilön puoleen ja sanoi: »Minä asun tässä talossa, suvaitkaa
tulla luokseni.»
Kun he olivat sijoittaneet vanhan herrasmiehen vuoteeseen, tyttö
katsahti ympärilleen, otti vesiruukun, pirskotti vettä makaavan
kasvoihin, alkoi leyhytellä viuhkaa ja kysyi Binoilta: »Voitteko
lähettää hakemaan lääkärin?»
Eräs lääkäri asui aivan lähellä, ja Binoi lähetti palvelijansa häntä
noutamaan.
Huoneessa oli kuvastin, ja Binoi katseli tytön kuvaa seisoen hänen
takanansa. Hän oli lapsuudestaan saakka harjoittanut uutterasti
opintojansa asuntonsa neljän seinän sisäpuolella, ja sen vähäisen
maailman- ja elämänkokemuksen, joka hänellä oli, hän oli saanut
kirjoista. Hän ei ollut milloinkaan nähnyt muita kuin omaan
perheenpiiriin kuuluvia naishenkilöitä, ja kuvastimen näky sai hänet
nyt lumoihinsa. Hän ei kyennyt tuntijan tavoin syventymään naishahmon
yksityiskohtiin, mutta noissa kumartuneissa nuorekkaissa kasvoissa,
jotka ilmaisivat hellää pelokkuutta, tuntui Binoille avautuvan uusi
herkkyyden ja kirkkauden maailma.
Kun vanha herra hetkisen kuluttua avasi silmänsä ja huokasi, kumartui
tyttö hänen puoleensa ja kysyi hiljaisin, värähtävin äänin: »Oletko
loukkaantunut, isä?»
»Missä olen?» kysyi vanha herra yrittäen kohottautua istumaan.
Mutta Binoi kiiruhti hänen luoksensa ja sanoi: »Älkää huoliko
liikahtaa, ennenkuin tohtori tulee.»
Samassa jo kuuluivatkin tohtorin askelet. Hän astui huoneeseen, tutki
potilasta, ei havainnut mitään vaikeata vammaa, määräsi annettavaksi
hieman konjakkia ja lämmintä maitoa ja poistui.
Hänen lähdettyään tytön isä näytti levottomalta ja huolestuneelta,
mutta tytär, joka arvasi syyn, tyynnytti hänet sanoen lähettävänsä
lääkärin palkkion ja lääkkeen hinnan kohta, kun he ehtisivät kotiin.
Sitten hän kääntyi Binoin puoleen.
Kuinka ihmeelliset olivatkaan nuo silmät! Binoin mieleen ei johtunut
kysyä itseltään, olivatko ne suuret vai pienet, mustat vai ruskeat.
Niiden ensimmäinen katse ilmaisi heti vilpittömyyttä. Niissä ei ollut
arkuuden eikä epäröinnin jälkeäkään, ne olivat täynnä seesteistä
vakavuutta.
Binoi uskalsi lausua verkkaan: »Oh, lääkärin palkkio ei mitään merkitse
— älkää olko siitä huolissanne — minä — minä kyllä —»
Mutta häneen suuntautuva tytön katse esti hänet lopettamasta lausettaan
ja sai hänet selvästi ymmärtämään, että hänen täytyi suostua ottamaan
vastaan lääkärille maksettava korvaus.
Vanha herra vastusteli, kun oli puhe konjakista, mutta tytär vaati
häntä noudattamaan tohtorin määräystä.
Potilas vastasi: »Lääkärien pahana tapana on määrätä konjakkia, kunhan
voivat keksiä mitättömänkin tekosyyn. Lasi maitoa riittäisi täysin
tähän tarkoitukseen.» Juotuaan sitten hieman maitoa hän kääntyi Binoin
puoleen ja sanoi: »Nyt meidän täytyy lähteä. Pelkään, että olemme
aiheuttaneet teille paljon häiriötä.»
Tyttö kysyi nyt, oliko ajoneuvoja saatavissa, mutta isä huudahti:
»Miksi aiheuttaisimme hänelle vielä vaivoja? Me asumme niin lähellä,
että voin varsin kulkea jalan.»
Mutta siihen tyttö ei suostunut, ja kun isä ei pysynyt jyrkästi
kannallaan, Binoi lähti itse hankkimaan ajoneuvoja.
Ennen poistumistaan vanha herra kysyi isäntänsä nimeä, sai kuulla,
että se oli Binoi-bhusan Tšatterdži, sanoi itse olevansa Pareš-tšandra
Bhattatšarja ja ilmoitti asuvansa aivan lähellä saman kadun varrella,
numerossa 78. Hän lisäsi: »Jos teillä on aikaa liikenemään, olemme
iloiset saadessamme nähdä teidät luonamme.» Tytön katse vahvisti
sanattomasti tuon kutsun.
Binoin teki mieli saatella heidät kotiin heti, mutta kun ei ollut
aivan varma siitä, oliko se hyvän käytöksen mukaista, hän oli kahden
vaiheella. Ajoneuvojen alkaessa vieriä pois tyttö kumarsi kevyesti, ja
Binoi hämmennyksissään ei osannut edes vastata.
Palattuaan huoneeseensa Binoi moitti itseänsä kerran toisensa jälkeen
tuosta typerästä laiminlyönnistä. Hän muisteli käyttäytymisensä
jokaista yksityiskohtaa tapaamishetkestä aina siihen saakka, kun
vieraat olivat poistuneet, ja tunsi käyttäytyneensä alusta loppuun
aivan mahdottomalla tavalla. Hän yritti turhaan selvitellä itselleen,
mitä olisi pitänyt tehdä ja mitä jättää tekemättä, mitä olisi pitänyt
sanoa ja mitä jättää sanomatta eri tilanteissa. Samassa hänen katseensa
osui liinaan, jota tyttö oli käytellyt ja joka oli jäänyt vuoteelle.
Hän sieppasi sen nopeasti, ja hänen mielessään alkoi jälleen soida
haulin laulu:
Häkkiin liitää vieras lintu
ja häkistä kiitää pois —
Tunnit kuluivat, ja auringon helle alkoi käydä ankaraksi.
Toimistoihinsa menevien ajoneuvot alkoivat nopeasti kiitää ohi,
mutta Binoi ei kyennyt ryhtymään mihinkään työhön. Hänen pieni
kotinsa ja sitä ympäröivä ruma kaupunki näyttivät hänestä yht'äkkiä
harhakuvitelmien tyyssijalta. Heinäkuun auringon hehku poltti hänen
aivojansa ja souti hänen suonissaan, häikäisevällä valollaan häivyttäen
hänen syvimmästä mielestään jokapäiväisen elämän koko mitättömyyden.
Samassa hän huomasi seitsemän- tai kahdeksanvuotiaan pojan ulko-oven
edustalla silmäilemässä talon numeroa. Binoi aavisti pojan etsivän
juuri hänen taloansa, huusi: »Olet osunut aivan oikeaan», juoksi
nopeasti alas kadulle ja melkein veti pienen veikon mukanansa sisään.
Hän silmäili tutkivasti pojan kasvoja hänen ojentaessaan kirjettä,
jonka kuoreen oli kirjoitettu hänen oma osoitteensa selvällä naisen
käsialalla. Poika sanoi: »Sisareni lähetti minut tätä tuomaan.»
Kirjekuoressa ei ollut kirjettä, vaan rahasumma.
Poika kääntyi sitten lähtemään, mutta Binoi vaati häntä lähtemään
yläkertaan. Poika oli sisartansa tummempi, mutta yhdennäköisyys oli
sittenkin melkoinen. Binoi tunsi sydämessään iloa ja suurta kiintymystä
viestintuojaan.
Nuori mies näytti olevan varsin varma itsestään, sillä huoneeseen
ehdittyään hän osoitti seinällä riippuvaa kuvaa ja kysyi: »Kenen kuva
tuo on?»
»Se on erään ystäväni kuva», vastasi Binoi.
»Ystävän kuva!» huudahti poika. »Kuka hän on?»
»Etpä häntä kuitenkaan tunne», virkkoi Binoi nauraen. »Hänen nimensä
on Gourmohan. Mutta me nimitämme häntä Goraksi. Olemme käyneet yhdessä
koulua lapsuudestamme saakka.»
»Käyttekö vieläkin koulua?»
»En. Olen päättänyt opintoni.»
»Tosiaanko? Päättänyt —?»
Binoin teki vastustamattomasti mieli voittaa itselleen nuoren
sanansaattajan ihailu ja hän virkkoi: »Niin, olen päättänyt kaikki!»
Poika katseli häntä silmät suurina ja ihmetellen ja huokasi. Hän
varmaan ajatteli, että kerran oli tuleva se päivä, jona hänkin
saavuttaisi sellaisen korkean oppineisuuden.
Binoin tiedustellessa hänen nimeänsä poika vastasi: »Minä olen
Satiš-tšandra Mukerdži.»
»Mukerdži?» toisti Binoi hämmentyneenä.
Heistä tuli kohta oivat ystävät, ja Binoi sai aivan pian tietää,
ettei Pareš Babu ollut heidän oma isänsä, vaan oli huoltanut heitä
kasvatteinansa pienestä pitäen. Sisaren nimi oli aikaisemmin ollut
Radharani, mutta Pareš Babun puoliso oli muuttanut sen Sutšaritaksi,
joka ei kuulostanut niin hyökkäävän oikeauskoiselta kuin edellinen.
Satišin alkaessa lähteä Binoi kysyi häneltä, osasiko hän kulkea yksin,
ja pieni veikko vastasi loukkaantuneen ylpeästi: »Yksinhän minä olen
aina matkassa!» Kun Binoi sanoi: »Minä saattelen sinut kotiin», hän
kerrassaan pahastui sellaisesta miehuutensa väheksymisestä ja sanoi:
»Minkätähden? Minä osaan kulkea yksinkin aivan hyvin.» Sitten hän alkoi
mainita kaikenlaisia esimerkkejä, joiden oli määrä osoittaa, kuinka
tavallinen asia yksin-kulkeminen hänelle oli.
Pojan oli aivan mahdoton käsittää, minkätähden Binoi sittenkin tahtoi
välttämättä saatella häntä aina ovelle saakka.
Kun Satiš sitten kehoitti Binoita tulemaan sisään, Binoi kieltäytyi
jyrkästi sanoen: »Ei, en tule nyt. Tulen toisen kerran.»
Kotiin palattuaan Binoi otti kirjekuoren, ja luki siihen kirjoitetun
osoitteen niin moneen kertaan, että pian muisti ulkoa jokaisen siihen
kuuluvan viivan ja koukeron. Sitten hän sijoitti sen sisältöineen
laatikkoonsa ylen huolellisesti — oli ilmeistä, ettei tuota rahasummaa
tultaisi milloinkaan käyttämään, ei pahimmankaan pulan sattuessa.