XVIII.

Veikko Yösaloon oli häväistysjuttu koskenut niin kipeästi, että

kaikki hänen sielussaan tuntui tympeytyneeltä. Hänen mielipahansa

ei aiheutunut niin paljoa siitä, että häntä itseään oli kohdannut

tämä kova isku ja että hän nyt oli jokamiehen hampaissa, kuin siitä,

että Anni Lehtovaara hänen tähtensä, vaikkakin hänen puoleltaan

epätahallisesti, oli joutunut niin paljon kärsimään ja sellaisen

julkisen häpeän esineeksi. Melkein toivoton tila oli hänet vallannut,

kun hän kuuli, että Anni oli poistunut seudulta ja että heidän

yhteytensä todennäköisesti oli katkennut.

Antti Kasurin hänelle salaa pistämä Annin kirje, jota hän vetäytyi

syrjään lukemaan, oli kuin auringon välke hänen synkeydessään. Anni

siis kaikesta huolimatta tahtoi ylläpitää yhteyttä hänen kanssaan.

Ja kun Veikko muisti tuon Annin synnyinkodissaan luoman hymyilevän,

melkeinpä hellyyttä ilmaisevan katseen, virisi hänessä heikko

toivonkipinä. Hän oli vahvasti tuuminut erota opistosta. Olihan

kirjallisuus ollut hänen pääharrastuksensa, ja nyt kun johtajan

vaimo väliaikaisesti sen opetusta hoiti, se ei ollut samaa, ei

verrattavissakaan Anni Lehtovaaran mielenkiintoiseen ja innostavaan

aineen hoiteluun.

Kun Veikko ilmaisi eroaikeensa johtajalle, tämä kehoitti häntä jäämään,

ei ainoastaan sen tähden, että Veikko oli etevä oppilas, jota opisto

ei tahtonut menettää, vaan myös siksi, että ihmiset katsoisivat hänen

eroaan syyllisyydentunteesta johtuneeksi.

Lisäksi toivoen, että Anni Lehtovaara, olojen järjestyttyä ennalleen,

mahdollisesti palaisi toimeensa ja ajatellessaan, että käymällä joka

päivä opistolla saattoi seurata olojen kehitystä, Veikko päätti ainakin

toistaiseksi jäädä.

Pariksi päiväksi Annin lähdettyä hän vielä oli pyytänyt johtajalta

lomaa, kun sairas Aaretti setä yhä vielä oli heikko. Nämä vapaapäivät

hän käytti kirjeen suunnittelemiseen Anni Lehtovaaralle. Kauan hän

tuumi kirjeen sisällystä ja sanamuotoa. Moneen kertaan hän repi

valmiiksi kirjoitetun kirjeen rikki, kunnes viimein hyväksyi sen

muodon. Toisen päivän illan suussa hän välttääkseen huomiota hiihtäen

läksi jään poikki viemään kirjettä postiin. Hän poikkesi Helorinteen

tupaan saamaan Antti Kasurilta Anni Lehtovaaran kaupunkiosoitteen.

Antti istui yksinään tuvassa, alakuloisena kirjojensa ääressä. Nalle

piti hänelle seuraa ja riensi vieraan astuessa tupaan häntää liehuttaen

ja tulijan kättä nuollen häntä tervehtimään.

Veikko sai Antilta pyytämänsä osoitteen ja kirjoitti sen kuoreen. Hän

piti Anttia ehdottoman rehellisenä miehenä, Eero Paljakan rinnalla

parhaana opistotoverinaan, ja viittaili siihen suuntaan, että kun tämä

opinaika päättyi, hän tahtoo Antin pehtoriksi Yösaloon. Suuri maatalous

alkoi käydä hänelle ylivoimaiseksi.

Antti vastasi:

— Onpa se reilusti tehty sinulta, Veikko, kun minua ajattelet, mutta

niin kauan kuin tämä nykyinen emäntäni minua tarvitsee, tahdon häntä

uskollisesti palvella. Ei se vielä ole pahaa sanaa sanonut, on

opettanut kirjoittamaan ja paremmin lukemaan ja antanut toisen hauskan

kirjan toisensa jälkeen, niin että sitä melkein pelkästä ruuasta

palvelisin.

Veikko läksi matkaansa jatkamaan ja lupasi palatessaan vielä poiketa

Antin luo kuulemaan seuraavan päivän tehtävistä.

Kun Veikko Yösalo palasi kirkonkylästä ja oli saapunut Helorinteen

koivikon kohdalle, hän näki mieshenkilön tulevan asemalta päin vastaan.

Läheltä hän tunsi tulijan Turo Ilvekseksi.

Turo oli kansanopistosta erottuaan valinnut taloudellisesti

kannattavamman askaroimisen: hän oli ruvennut pirtutrokariksi. Hänen

palttoonsa taskut olivat pulleat kanistereista, ja uuden joskin vasta

lyhyen aikaa kestäneen ammatin tuottavaisuudesta todisti kohtalaisen

hienolta tuoksahtava hehkuva sikari.

Kun Turo oli Veikon tuntenut, hän sanoi niin kuin ei mitään olisi

tapahtunut:

— No iltaa, Veikko, mitä kuuluu?

Kun hän tätä sanoessaan veti sikarin hampaistaan, Veikko tunsi, että

hänen henkensä löyhkäsi pirtulle. Turo jatkoi:

— Olen tässä muun toimen puutteessa väliaikaisesti ruvennut hankkimaan

pitäjäläisille vähän lasiin kaadettavaa. Se tekee monelle hyvää

varsinkin näin pakkasella. Etkö sinäkin ottaisi tästä pari litran

kanisteria? Se on taattua priima tavaraa, ja hinnaltaan kohtuullista.

— Tiedät, etten ole mikään pirtun viljelijä. Ja muuten sanon sinulle

suoraan, etten tästä lähin tahdo olla missään tekemisissä niin kehnon

miehen kanssa kuin sinä, vastasi Yösalo.

Hän kohenteli jalkaansa suksen remmisilmukkaan ja työnsi sauvat maahan.

Mutta ennen kuin hän oli ehtinyt lähteä liikkeelle, Turo veti

puukkonsa, iski sen Veikon selkään ja kiljahti:

— Ota sitten tästä lisää todistusta kehnoudestani!

Ilkityön tehtyään hän pakeni metsään.

Veikko kaatui tielle, kykenemättä nousemaan pystyyn. Hänen haavassaan

oli sietämätön kipu ja hän tunsi, kuinka veri siitä tulvi selän ja

paidan väliin.

Antti Kasuri oli äskeisen kohtauksen aikana puita pilkkomassa vajassa.

Nalle istui vieressä lyhdyn valossa katsellen puunhakkuuta. Koiran

tarkka korva oli kuullut tavatonta ääntä koivikon takaa. Se murahti

ensin ja juoksi sitten ulos ottamaan asiasta selvän. Se juoksi siihen

suuntaan, mistä ääni oli kuulunut, ja saapui tiellä verissään makaavan

Veikko Yösalon luo. Se nuoleskeli ensin hänen kättään ja alkoi sitten

haukkua, ikään kuin kehoittaen häntä nousemaan. Mutta kun tämä ei

auttanut, se palasi yhä haukkuen vajaan. Antti älysi, että jokin

erityinen seikka oli saanut koiran näin kiihoittuneeksi. Hän nousi

ja läksi ulos vajasta. Silloin koira hyppi ilosta ja alkoi juosta

koivikkoon päin. Näin se johdatti Antti Kasurin Veikko Yösalon luo.

Antille selvisi heti, mikä onnettomuus oli tapahtunut. Veikko oli

verenvuodosta uupunut ja melkein pyörtynyt. Mutta hän kuuli silti Antin

rohkaisevat sanat:

— Odota vain hetkinen. Minä noudan apua. Niin nopeasti kuin suinkin

hän juoksi takaisin huvilaan, otti ison kelkan, huusi Helkalle

keittiön ovesta, että Veikko Yösalo makasi tiellä haavoittuneena ja

että Helka joutuin noutaisi opistolta väkeä apuun. Sitten hän sieppasi

tuvan sängystä lakanan ja riensi kelkkoineen onnettomuuspaikalle. Hän

muisti, että haava on tukittava vahvalla siteellä, jotta veri ei vuoda

kuiviin, kiersi lakanan vahvasti moneen kertaan Veikon ympärille,

köytti sen remmillään, nosti Veikon kelkkaan ja alkoi työntää sitä

Helorinteeseen. Kun hän ehti pihaan, tuli jo Helka opiston johtajan ja

voimistelunopettajan, Haapalan, kanssa saapuville.

Veikko Yösalo kannettiin Helorinteen huvilan ruokasaliin.

Voimistelunopettaja, joka oli suorittanut pitemmän samariittikurssin,

tutki haavan, totesi, ettei se ulottunut keuhkoihin asti ja oletti,

ettei se ollut hengenvaarallinen. Hän tyrehdytti verenvuodon, mutta ei

kuitenkaan ruvennut haavaa kiinni ompelemaan, toivoen lääkärin pian

saatavan paikalle, ja asetti vahvan siteen.

Veikko Yösalo, joka matkalla oli vaipunut tajuttomuuden tilaan, avasi

nyt silmänsä ja katsoi ihmetellen ympärilleen.

Tällä välin oli ullakkohuoneesta tuotu alas vuode ja potilas

siirrettiin siihen.

Kansanopistolla ei vielä ollut puhelinta. Johtaja pyysi siis Antti

Kasuria opiston hevosella lähtemään kirkonkylään lääkäriä noutamaan.

Mutta Antti, joka oli hyvä hiihtäjä, sanoi että hän suksilla pääsisi

perille pikemmin, kun hevosen valjastaminenkin vei aikaa.

Vajaan puolen tunnin kuluttua lääkäri saapui. Pian vahvisti oikeaksi

voimistelunopettajan havainnon, ettei puukko ollut tunkeutunut

keuhkoihin. Silti haava oli melko syvä, mutta ei hengenvaarallinen.

Toivottavasti ei tulisi käännettä pahempaan, eikä mätää haavaan, joten

leikkaus vältettäisiin. Tohtori ompeli haavan kiinni ja asetti sille

siteen. Sitten hän antoi potilaalle morfiiniruiskeen, lieventääkseen

hänen kipuaan, ja Veikko Yösalo vaipui syvään uneen.

Voimistelunopettaja lupasi valvoa sen yön sairaan luona, ja niin ikään

Antti Kasuri keittiössä siltä varalta, että kävisi tarpeelliseksi

yöllä kutsua tohtori. Tämä antoi tarkat ohjeet, lupasi seuraavana

päivänä toimittaa kunnansairaalasta sairaanhoitajattaren ja puhelimitse

ilmoittaa onnettoman tapahtuman lähikaupungin matkustajakotiin Anni

Lehtovaaralle. Tätä hän ei tahtonut heti tehdä, säästääkseen molemmilta

mielenliikutuksen.

Potilaan tila oli sinä yönä verraten hyvä. Aamuyöstä hän houraili ja

voimistelunopettaja totesi hänessä korkean kuumeen. Rohtoja saatuaan

hän vaipui horrostilaan.