XVII.

Kun Anni Lehtovaara, joka jo jonkin verran oli tervehtynyt, seuraavana

aamuna astui kirjallisuuden tunnilleen, ammotti siellä täällä

oppisalissa tyhjiä paikkoja. Ihmetellen hän kysyi, mitä tämä merkitsi.

Silloin Eero Paljakka nousi selittämään:

— Me pahoittelemme kovasti tätä mielenosoitusta, emmekä sitä hyväksy.

Annille selvisi heti asianlaita. Hän näki Veikko Yösalon istuvan

kalpeana ja katse maassa. Anni ei tiedustellut mitään, vaan antoi

tuntinsa niin kuin tavallisesti. Mutta mielenosoitus koski häneen

kipeästi.

Tunnin lopulla hän mainitsi, ettei sinä päivänä hoitaisi opetustaan.

Johtajalle hän ilmoitti, mitä oli tapahtunut ja että hän tilannetta

punnitakseen ei katsonut toistaiseksi voivansa antaa opetusta.

Maisteri Ahokallio pani heti toimeen oppilaiden kuulustelun, josta kävi

selville, kutka olivat mielenosoituksen alkuunpanijat.

Iltapäivällä hän pyysi koolle johtokunnan ja selosti tilanteen. Tohtori

Ylimaa lausui ankaran arvostelun ja paheksumisensa mielenosoituksesta

ja sanoi, että jos oppilaat juorupuheiden perustalla rupeavat mieltään

osoittamaan ja lakkoilemaan, käy koulutyö mahdottomaksi. Opiston

johtaja oli samaa mieltä. Mutta puheenjohtaja Pusa katsoi, että

juoruihin oli syytäkin, ja että esimerkiksi hänen tyttärensä oli pitkät

ajat ollut täynnä "siveellistä paheksumista", ja ettei tätä ikävää

tapausta voinut laskea oppilaiden niskoille. Hän ehdotti, että johtaja,

jos ei suorastaan nuhtelisi, niin vakavasti varoittaisi opettaja

Lehtovaaraa enempää antamasta aihetta tällaisiin selkkauksiin.

Maisteri Ahokallio vakuutti havainneensa maisteri Lehtovaaran elämän

nuhteettomaksi ja olevansa varma siitä, ettei hän ollut voinut

hairahtua mihinkään sopimattomaan, saati säädyttömään tekoon; olihan

suorastaan kansanopiston opettajien velvollisuus henkilökohtaisesti

seurustella oppilaidensa kanssa ja heitä neuvoa, siten innostaakseen

heitä ja tukeakseen heidän harrastustaan. Oli mahdotonta kieltää

oppilaita käymästä opettajiensa luona. Ja mitä tuli neiti Lehtovaaran

poissaoloon edellisenä yönä, oli Veikko Yösalo tarjoutunut kyyditsemään

hänet Kivisaloon, missä neiti Lehtovaara oli valvonut koko yön sairaan

isänsä vuoteen ääressä. Väärän ja ilkeämielisen värityksen oli antanut

tälle retkelle Turo Ilves, opiston ikävin oppilas, sen huonoin aines.

Johtaja kieltäytyi jyrkästi antamasta Annille huomautusta, lisäten:

— Tunnen hänen itsetietoisen ja jäntevän luonteensa. Hän ei sietäisi

muistutusta johtokunnan puolelta.

— Ne ovat ylpeää väkeä, niin isä kuin tytärkin, intti Simo Pusa. Ja

siitä maanviljelysneuvoksesta voisi sanoa muutakin, kuinka esimerkiksi

sen syntymäpäivillä viime kesänä väkijuomia vuoti tulvanaan.

Tohtori Ylimaa kiivastui:

— Panen jyrkän vastalauseen puheenjohtajan menettelyn johdosta

sekoittaa tähän kysymykseen asioita, jotka eivät siihen kuulu.

— Jos johtaja kieltäytyy antamasta varoitusta tai tekemästä

huomautusta, on minun velvollisuuteni johtokunnan puheenjohtajana se

tehdä, huudahti Pusa.

Johtaja koetti hillitä Pusan virkaintoa palauttamalla hänen mieleensä,

että neiti Lehtovaara oli Helokosken kansanopiston huomattavimpia

perustajia ja että hän opistolle oli tehnyt melkoisen rahalahjoituksen.

— Ovat tässä muutkin olleet tätä laitosta aikaansaamassa ja varoillaan

sitä tukeneet, kerskui Pusa.

Ja kokouksen päätyttyä hän läksi Helorinteen huvilaan.

Anni oli saanut tarkat tiedot oppilasten kokouksen kulusta Antti

Kasurilta, joka tosin ei ollut läsnä siinä, mutta jolle Eero Paljakka

oli kaiken kertonut.

Pusa astui sisään jäykkänä pitkässä takissaan ja yskäisi pari kertaa

saadakseen aikaa sopivaan alkulauseeseen:

— En tule niin sanoakseni virallisesti, vaan tuttavana ja opiston

parasta harrastavana neuvomaan neiti Lehtovaaraa, että vältätte

vastedes tällaisia ikävyyksiä.

Anni Lehtovaara oikaisi ryhtinsä ja sanoi:

— Ikävyyksiä, joita tarkoitatte, en ole minä aiheuttanut, vaan

ilkeämieliset juorupuheet ja harhaan johdetut oppilaat. Mistä te minua

syytätte?

— Enhän esiinny syyttäjänä, enkä aio haastaa teitä oikeuteen, sillä

eihän selviä todistuksia ole. Mutta puhuvathan siitä muutkin kuin

oppilaat. Esimerkiksi neiti Agnes Pihlström kertoi eilen tohtorin

nimipäivillä, että monet postinnoutajat asian jo tuntevat.

Annin mieleen muistui, ettei hän pitkiin aikoihin ollut käynyt

postineitiä tervehtimässä, ja että tämä lavertelunhaluinen vanha

neitonen arvatenkin katkeroituneena, virallisen postinjakelun ohella,

oli levittänyt Annista tietoja pitäjälle. Pusa jatkoi:

— Sellainen vahingoittaa kansanopiston mainetta ja herättää pahennusta

oppilaissa. Neuvon siis valtavasti teitä toiste välttämään kaikkea,

mikä voisi antaa aihetta juoruihin.

Annissa kiehahti viha ja katkeruus, kun tuo pönäkkä mies siinä antoi

hänelle nuhteitaan. Hänen silmänsä leimusivat ja hän huudahti:

— Herra Pusa, teidän ei totisesti toiste tarvitse minun tähteni olla

huolissanne opiston puolesta.

Pusa lähti, mutisten, että hän vain oli täyttänyt velvollisuutensa.

Vielä samana iltana Anni ilmoitti maisteri Ahokalliolle aikovansa

jättää erohakemuksensa ja pyysi virkavapautta siihen asti, kunnes se

myönnettäisiin.

Johtaja koetti rauhoittaa Annia. Saattoihan kaikki vielä selvitä, kun

malttoi odottaa, Pusan käynti ei ollut niin pahasti tarkoitettu, kuin

miltä se saattoi tuntua, j.n.e.

Annin päätös oli järkähtämätön. Hän käytti sen illan kootakseen

matkalaukkuun tarpeelliset vaatteet ja tavarat ja aikoi seuraavana

aamuna varhain ensi junassa lähteä lähikaupunkiin, siellä tilannettaan

harkitakseen. Täältä hänen täytyi päästä pois, pakoon ilkeiden ihmisten

panetteluja.

Helka ja Antti Kasuri olivat näistä tapahtumista järkytettyjä.

Mutta Helka alistui välttämättömyyteen:

— Kyllä Anni neiti tietää, mitä tekee. Ja kyllä asiat aina jotenkin

selviävät.

Kaikkein kipeimmin koski Anniin, ettei hän voinut tavata Veikko Yösaloa

saadakseen hänen kanssaan puhua. Hän käsitti, ettei Veikko katsonut

sopivaksi tulla hänen puheilleen. Mutta Annin oli tarve lähettää

hänelle muutama sana ennen lähtöänsä:

"Herra Veikko Yösalo!

Olen kovin suruissani siitä, mikä on tapahtunut ja että yhteiset

kirjalliset harrastukset, jotka minulle tuottivat niin paljon

tyydytystä, näin ikävällä tavalla ovat keskeytyneet. Mutta vaikka

minulla ei olekaan tästä lähin tilaisuutta säännöllisesti ohjata

kirjallisuuden opintojanne, olen aina valmis antamaan Teille neuvoja,

jos katsotte siitä olevan hyötyä. Kaihoten ja ilolla olen aina

muistava sitä aikaa, jona sain ohjata Teidän, parhaan ja hartaimman

oppilaani, lukuja. Tapaukset kansanopistolla ovat niin masentaneet

mieleni, etten näinä ensi aikoina voi oleskella Helorinteessä, vaan

lähden kaupunkiin kokoomaan ajatuksiani ja yksinäisyydessä miettimään

tulevaa elämäntehtävääni. Se ala, jonka olin valinnut, on nyt minulta

sulkeutunut.

Palvelijattareltani Helkalta voitte, jos haluatte, saada osoitteeni

kaupungissa.

Lämpimästi tervehtien:

Anni Lehtovaara".

Anni käski Antti Kasurin seuraavana päivänä, muiden huomaamatta, antaa

tämän kirjeen Veikko Yösalolle, ja oli varma siitä, että se tuli

perille. Hän lähetti Antin asemalle tilaamaan majatalosta hevosen,

joka seuraavana aamuna noutaisi hänet asemalle. Juna läksi kello 7.

Anni tilasi hevosen kello kuudeksi. Hän tahtoi näin varhain lähteä

liikkeelle, välttääkseen kansanopistolaisten huomion.

Opiston johtajalle hän niin ikään kirjoitti kirjeen, jossa pyysi

tervehtimään ja kiittämään opettajatovereita ja viemään terveiset hänen

uskollisille ja rakkaille oppilailleen.

Myöhemmin illalla saapui Annin äidiltä kirje, jossa hän ilmoitti, että

isän pahin taudinkouristus oli ohi ja että vaara siis tällä kertaa

oli vältetty. Isä lähetti sydämelliset terveiset ja kiitokset Annin

huolenpidosta ja suuresta vaivannäöstä.

Vanhemmat eivät siis vielä olleet kuulleet Helokosken tapahtumista.

Nämä olivat sinä päivänä siinä määrin vieneet Annin huomion, ettei

hän ollut muistanut tiedustella isänsä terveydentilaa. Äidin kirje

rauhoitti häntä ja syrjäytti viimeisen esteen hänen matkatuumaltaan.

Seuraavana aamuna majatalon hevonen saapui jo puolta tuntia määrähetkeä

aikaisemmin, ja Anni hankkiutui lähtemään. Helka oli alakuloinen, ja

Antti Kasuri, joka kantoi matkatavarat rekeen, oli ääneti ja syvästi

suruissaan. Nalle koira, viisaampi eläin kuin mitä olisi luullut,

huomasi matkahankkeista, että emäntä lähti pois, ja ulvoi surkeasti.

Se tahtoi väkisin hypätä rekeen lähteäkseen mukaan, ja Antin täytyi

käyttää pakkoa estääkseen sitä aiettaan toteuttamasta. Anni tukahdutti

itkun kurkkuunsa ja lohdutti uskollisia palvelijoitaan sillä, että he

pian saisivat häneltä tietoja lähikaupungista.

Kun reki oli jättänyt taakseen Helorinteen koivikon, aukeni oikealla

aamukuutamossa välkkyvä avara pelto, jonka keskellä kohosi iso tuuhea

pihlaja. Se oli täynnä punaisia marjoja ja näytti isolta veritäplältä

keskellä puhdasta kinosaavikkoa. Vasemmalla levisi Yösalon järvi,

kankean jääkuorensa peittämänä. Menneen kesän valoisat muistot

palasivat Annin mieleen, ja hän ajatteli, kuinka kaikki nyt oli

kylmää ja tyrehtynyttä, niin kuin hänen sydämensäkin. Ja hänen rakas

elämäntehtävänsä, se oli katkennut. Ja sen suuren ja kauniin tunteen,

joka vasta toisyönä oli hänelle täysin selvinnyt ja joka oli ottanut

valtoihinsa koko hänen olemuksensa, olivat ihmiset vetäneet lokaan.

Hän nosti turkkinsa kauluksen ja kätki siihen kyyneleensä.

Puoli kahdeksan aikaan samana aamuna tulivat Anni Lehtovaaran oppilaat,

paitsi mielenosoituksen toimeenpanijoita, kunniatervehdykselle hänen

huvilansa eteen. Annin harjoittama sekakuoro esitti "Sua tervehdin".

Helka tuli sen loputtua esille ja kertoi, että neiti oli lähtenyt

matkalle.

Allapäin oppilaat palasivat kansanopistolle. Suru ja masennus oli äkkiä

laskeutunut pari päivää sitten tyytyväisyyttä ja työintoa uhkuneen

Helokosken yli.

Edellisenä iltana oppilailla oli ollut uusi kokous. Oli täydelleen

käynyt selville, että Turo Ilveksen häväistystoimenpiteen

päätodistuskappale: Anni Lehtovaaran ja Veikko Yösalon "yöllinen retki"

oli ollut vallan toisenlainen. Voitiinhan todistaa, että Anni oli

ollut vanhempiensa luona ja Veikko kotonaan Yösalossa. Kokouksessa oli

lausuttu se vakaumus, että surullisen selkkauksen pääaiheuttajat olivat

Kerttu ja Turo Ilves.

Ja jälkimmäinen oli saanut useilta kuulla, etteivät he enää tahtoneet

olla hänen opintotovereitaan. Toiset olivat suoraan sanoneet, että

hänen oli pakko erota.

Uhmaillen hän oli isotellut:

— Enpä minä kaipaa tämän laitoksen turhia jaaritteluja. Kyllä minä

henkeni elätän paremmin muualla.

Ja vielä samana iltana hän opiston johtajalle oli ilmoittanut

päättäneensä jättää kansanopiston. Tämä päätös ei opiston johtajalle

ollut epämieluinen.