Viimeinen aine, jonka Anni Lehtovaara antoi oppilailleen ennen joulua,
oli vapaaehtoinen.
Tuntien päätyttyä opistolla kävivät useat tiedonhaluiset oppilaat
illemmalla häneltä neuvoja saamassa. Turo Ilveskin oli tällä kertaa
mukana ja kysyi, voisiko kirjoittaa tukkilaisten elämästä. Neiti
Lehtovaaran mielestä tuo aihe oli sopiva, Turo kun sitä käsitellessään
saattoi nojata omiin elämyksiinsä.
Veikko Yösalo oli päättänyt kirjoittaa aineen trubaduurirunoudesta
ja oli liittynyt tovereihinsa pyytääkseen opettajattareltaan neuvoja
lähteistä. Anni, joka jo päivällä oli kuullut Yösalon aiheenvalinnasta,
oli hakenut esille sitä valaisevaa kirjallisuutta. Muun muassa hän
itse oli laudatuurikirjoituksena käsitellyt trubaduurirunoutta. Tämän
tutkielmansa hän oli säilyttänyt koneella kirjoitettuna ja aikoi antaa
senkin Yösalon käytettäväksi.
Veikko jätti tahallaan vuoronsa viimeiseksi, hänellä kun oli paljon
kysyttävää. Toisten mentyä he istuivat kirjoituspöydän ääreen ja Anni
alkoi laveanpuolisesti selittää kysymystä. Tästä työstään he myöhemmin
siirtyivät teepöytään.
Tuskin Anni oli kaatanut teetä laseihin, kun eteisen ulko-oven kello
soi. Anni riensi avaamaan. Siinä seisoi Kivisalon isäntärenki, Yllö,
joka toi kirjeen "paroonittarelta" — Annin äidiltä.
Anni avasi kuoren ja luki:
"Rakas Annie!
Kiireessä pari sanaa. Isäsi kärsii taas ankarasti
sappikivitaudistaan. Meidän täytyi iltapäivällä auttaa hänet
vuoteeseen. Isäntärenki on matkalla kirkonkylään tohtoria noutamaan
ja tuo tämän kirjeen. Isäsi mainitsi kernaasti näkevänsä sinut. Jos
voit, niin tule myöhemmin illalla tai huomenna aamupäivällä. Noudamme
sinut tohtorin saavuttua. Parisista on tullut ikäviä uutisia,
jotka osaltaan ovat lamauttaneet isääsi ja ehkä aiheuttaneet tämän
äkillisen taudinpuuskauksen. Älä silti ole levoton. Onhan hänellä
ollut ennenkin samanlaisia kohtauksia, jotka ovat menneet ohi.
Sydämellisin terveisin ... äitisi.
J.K. Jos sinulla on työtä kansanopistossa myöhempään, voit kyllä
tulla vasta huomenna. Isäsi otti illan suussa unilääkettä ja nukkuu
paraikaa rauhallisesti. Ilmoitamme kyllä, jos hänen tilansa pahenee".
Isäntärenki kysyi mihin aikaan hän voisi tulla neitiä hakemaan.
Kun Veikko oli kuullut, mistä oli kysymys, tarjoutui hän kyyditsemään
neidin Kivisaloon omalla hevosellaan, jolla renkipoika tavan mukaan oli
tullut häntä Yösaloon viemään.
Anni epäröi ensin hetken. Ehkä se herättäisi huomiota. Mutta hänen
täytyi itselleen myöntää, että tuo Veikon tarjous häntä miellytti.
Olisihan hänellä samalla tilaisuus näyttää oppilaalleen synnyinkotinsa.
— No, jos ei se tuota teille liian suurta vaivaa, niin otan vastaan
tarjouksenne. Sitten ei Yllön tarvitse käydä täällä kahdesti.
Isäntärenki poistui, ja Anni ja Veikko jatkoivat keskeytynyttä
teenjuontiaan. Veikko kertoi nyt, että hänen vanha setänsä Aaretti
niin ikään viime päivinä oli sairastellut, mikä luultavasti
aiheutui vilustumisesta kovassa pakkasessa. Vanhus ei silti ollut
malttanut ruveta vuoteeseen, vaan oli liikkunut ulkona tavallisilla
kotiaskareillaan.
Keittiöstä kuului askeleita. Varmaankin Helka tai Antti Kasuri,
ajatteli Anni. Mutta seuraavassa tuokiossa ilmestyi kynnykselle Kerttu
Ilves, joka uteliaana katseli pöydän ääressä istujia. Kerttu niiasi ja
sanoi:
— Anteeksi, että tulen häiritsemään. Kyökin ovi oli auki ja Helka
sattui olemaan poissa, niin tulin sisään, kun minulla olisi vähän asiaa
neidille. Aion käydä Turo veljeäkin tapaamassa, niin saan kaksi asiaa
toimitetuksi yksin tein.
Sekä Anniin että Veikkoon Kerttu Ilveksen äkillinen tulo teki ikävän
vaikutuksen.
— Niin, no, mitä teillä sitten olisi asiaa? kysyi Anni.
— On tätä nykyä ollut vähänlaisesti työtä. On saanut tulla perin
vähillä toimeen. Enkä omasta puolestani valittaisi, mutta kun vanha
äiti kärsii. Niin tulin kysymään neidiltä, että voisitteko suosittaa
minua naisoppilaillenne, jotta saisin ompelutyötä...
Anni, jolle Kertun pelkkä näkeminen oli käynyt vastenmieliseksi, ei
tahtonut ruveta hänen suosittajakseen. Hän vastasi:
— Minusta tuntuu kuin olisi naisoppilaillani tarpeelliset vaatteet.
Enkä muuten katso sopivaksi, että minä esitän heille teidän asiaanne.
Parempi olisi joko kääntyä opiston johtajan rouvan tai itse oppilasten
puoleen. Ehkä myös veljenne Turo voisi puhua asiasta naistoveriensa
kanssa.
— Anteeksi, että vaivasin. Ajattelin, että neidin suositus olisi
painavampi, mutta en tahdo häiritä.
Anni tarjosi Kertulle teetä, mutta Kerttu torjui:
— Kiitos vaan, join juuri äsken kahvia kotona. Anni ehdotti
hänelle pieniä töitä, ikkunatyynyn tekemistä työhuoneeseen,
keittiöpyyheliinojen päärmäystä, y.m.
Kerttu hylkäsi ylpeänä tarjouksen:
— Minä en ole tottunut sellaiseen toppaus- ja päärmäystyöhön. Leningit
ja kapat ovat minun pesialiteettini...
— Ehkä saan lähettää vanhalle äidillenne vähän ruokaa ja
raha-avustusta...
— Kiitos. Me olemme köyhiä. Mutta almuja emme ota vastaan. Ennemmin
kuolemme nälkään kuin kerjäämme...
— Siinä tapauksessa en voi teitä auttaa.
Kerttu nyökäytti päätään, loi Veikkoon ivallisen katseen ja poistui.
Hän näytti Annin silmissä ärsytetyltä kissaeläimeltä.
He jäivät siihen molemmat äänettömiksi äskeisen kiusallisen kohtauksen
jälkeen.
— Hän on siellä kaupungissa tullut vaativaiseksi, ja lisäksi hän on
katkera, sanoi Veikko. — Mutta minä pidätän neitiä liian kauan, ehkä
teillä jo on kiire...
Hetkeä myöhemmin kyyditsi Veikko Yösalo Anni Lehtovaaraa Kivisalon
hoviin. Heidän ajaessaan kansanopiston ohi seisoivat Kerttu ja Turo
Ilves tienvieressä kiihkeästi keskustellen.
Turo, joka ei pimeässä aluksi tuntenut neiti Lehtovaaraa, lennätti
Veikolle:
— Kas vaan, kuljet kuin morsiusmatkalla.
Sitten hän tunsi opettajattaren ja nosti lakkia.
Veikkoa harmitti, ettei hän nopeasti ajaessaan huomannut mainita
kyyditsevänsä neitiä hänen sairaan isänsä luo. Mutta eipä toiselta
puolen kannattanut ruveta tekemään noille kahdelle tiliä toimistaan.
Heidän saavuttuaan Kivisalon pihaan, tahtoi Veikko heti palata. Mutta
Anni ei suostunut siihen, että hän tämän vaivan nähtyään pyörtäisi
ovelta. Sisälle hänen piti käydä Annin kanssa. Veikko kursaili ja
aikoi mennä renkitupaan odottamaan, jos neiti ehkä tahtoi, että hän
kyyditsisi hänet takaisin Helorinteeseen. Annista oli viisaampaa, että
Veikko palasi yksin. Sieltä Kivisalosta Anni kyllä sai hevosen, ja
kenties täytyi jäädä sairaan isän luo yöksi.
Eteisessä äiti tuli vastaan. Hän kertoi, että tohtori Ylimaa paraikaa
oli potilaan luona, joka nukkui.
Hedwig-rouva katsoi yllättyneenä Veikko Yösaloon, jonka Anni esitti
lisäten:
— Herra Yösalo on oppilaitani kansanopistosta.
Hänet pyydettiin saliin istumaan, ja äiti kuiskasi tyttärelleen
viereisessä huoneessa:
— Onpa se kaunis nuori mies ja käytöstavaltaan miellyttävä.
— Hän on ollut seitsemän vuotta Amerikassa ja on sangen sivistynyt,
selitti Anni.
Samassa tohtori Ylimaa astui huoneeseen ja teki selkoa sairaan
tilasta. Oli hyvä merkki, että potilas edelleen nukkui. Jos kipu olisi
ylen suuri, hän kyllä heräisi. Tohtori, joka ennenkin oli hoitanut
maanviljelysneuvoksen tautia, oli tuonut lääkkeitä ja kivennäisvesiä
mukaansa; hän käski jonkun valvoa sairaan vuoteen ääressä ja
tarvittaessa telefonoida hänelle.
— Kohtaus näyttää olevan verraten lievää laatua. En luule, että
leikkaus tälläkään kertaa on tarpeellinen, rauhoitti tohtori.
Veikko Yösalo istui yksinään Kivisalon isossa salissa ja katseli
seinällä riippuvia kultakehyksisiä muotokuvia ja upeaa sisustusta.
Olihan hän käydessään tuttavien luona Chicagossa nähnyt samanlaista
komeutta, oli ollut oopperassakin. Uutta ja outoa tällainen siis ei
hänelle ollut. Silti hän tunsi itsensä vieraaksi tässä ympäristössä.
— Mutta mikä suloinen olento se oli tuo Anni neidin äiti, vielä niin
nuoren näköinen, ja ihan tyttärensä kauniit silmät!
Tohtorin lähdettyä äiti ja tytär palasivat saliin.
Hedwig-rouva tahtoi tarjota Annille ja hänen oppilaalleen illallista,
mutta nämä kertoivat jo syöneensä.
Talon emäntä poistui hetkeksi. Ja kun hän palasi, toi palvelija sisään
samppanjapullon ja hedelmiä.
— Tässä on vielä kesäisen perhejuhlan jäännöksiä, hän selitti. Ulkona
on tuima ilma. Lasi jaloa viiniä tekee teille molemmille hyvää.
Juokaamme kansanopistomme ja sen hartaiden oppilasten malja!
He kilistelivät laseja, joissa kuohuva keltainen neste säkenöi ison
kattokruunun valossa. Veikko Yösalo katsoi velvollisuudekseen vastata:
— Kansanopistollamme on ollut onni saada etevä kirjallisuuden opettaja.
Ehdotan neiti Lehtovaaran ja talon ehtoisan emännän maljan!
Hetken kuluttua tuntui Veikosta, kuin tuli olisi levinnyt hänen
suoniinsa ja selittämätön hurmio koko hänen olentoonsa.
Äidin poistuttua hetkeksi sairaan huoneeseen, Veikko loi Anniin
rajatonta ihailua uhoavan katseen, johon Annin silmät hymyillen
vastasivat.
Kun Hedwig-rouva palasi, Veikko älysi, ettei sopinut sairaan talossa
viipyä liian kauan. Hän nousi, kumarsi syvään, kiitti ja läksi.
Anni saattoi hänet eteiseen ja sanoi jäävänsä siksi yöksi valvomaan
isänsä vuoteen ääreen.
Veikko Yösalon lähdettyä, äiti tunnusti:
— Oletpa vaikuttanut sivistävästi oppilaisiisi. Anni oikaisi:
— En luule, että se sanottavasti on minun ansiotani. Sivistyksen
perusta on luonteessa — synnynnäinen hienous tai mielen aateluus,
joka luonnollisesti kasvatuksesta kehittyy. Se, mitä tavallisesti
sanotaan sivistykseksi, on usein vain ohut kiiltävä kuori, sovinnainen
seurustelutottumus...
Äiti toisti sitten, että Parisista oli tullut ikäviä uutisia: Haraldin
kihlaus oli purettu. Yksityisseikkoihin hän ei sinä hetkenä kajonnut.
Tämä sanoma oli ollut raskas isku isälle...
Anni valvoi isänsä sairasvuoteen ääressä, istuen vanhassa mukavassa
nojatuolissa. Sairas nukkui yhä rauhallisesti.
Harald veljen kihlaus oli siis rauennut — näin Anni ajatteli. Ei hän
ollutkaan sen kestäväisyyteen uskonut. Yllätys ei ollut suuri. Olihan
Harald liian huikentelevainen luonne. Mutta isä parka, joka siihen oli
kiinnittänyt suuria toiveita.
Annin ajatuksenjuoksu kääntyi pian tästä ikävästä perhetapahtumasta
toiseen suuntaan, häneen itseensä. Hänen povensa täytti uusi, ihana
ja voimakas tunne: hän rakasti Veikko Yösaloa. Hän rakasti koko
neitseellisen mielensä puhtaudella ja lämmöllä tuota miehekästä,
vaatimatonta ja syväluonteista kansan lasta. Hän oli tätä tunnetta jo
kauan aavistanut, saamatta siitä täyttä selvyyttä. Ja nyt tämä selvyys
oli tullut vastustamattomana, vaistomaisesti valtaavana, olemusta
syleilevänä ja kiehtovana kuin säteilevä, kukoistava kevätpäivä.
Anni muisti kaikki yksityispiirteet heidän edellisistä kohtaamisistaan,
Veikon sanat, hänen malmille kajahtavan äänensä, hänen hiukan
ujokatseiset, mutta kirkkaat ruskeat silmänsä, hänen hymynsä, hänen
rehdin luonteensa ja hiljaisen olemuksensa.
Ja sanomaton onnentunne sylkähti hänen sisimmässään...
Kello kolmen aikaan isä havahtui. Hän tunsi taas kipua. Hänen katseensa
seestyi, kun hän huomasi tyttärensä siinä valvomassa.
— Kuinka sinä olet hyvä, Anni, kun näet näin paljon vaivaa minun
tähteni, sanoi isä liikutettuna.
— En minä ole hyvä, vastasi Anni. Minä täytän vain vähäisen ja vallan
luonnollisen velvollisuuden. Äiti on hyvä, suo kaikille parasta,
koettaa ymmärtää kaikkea, tai ainakin antaa anteeksi, ei itselleen
vaadi mitään...
— Se on totta. En ole ansainnut sitä suurta onnea, jota olen nauttinut
hänen rinnallaan.
— Minä, Anni jatkoi, olen äitiä paljon vaativampi luonne. Minä pyrin
aina elämän huippusaavutuksiin, kuljen omia teitäni ... olen saanut
perinnöksi sinun lujan tahtosi, isä. Ja kuitenkin rakastan suuresti
teitä molempia, vaikka te ehkä joskus ajattelette, että teen sen omalla
tavallani...
Isä ei vastannut. Hän puristi Annin kättä. Poikansa kihlauksen
purkautumisesta hän ei puhunut mitään. Anni tiesi, että silloin kun
jokin seikka oikein pahoitti isän mieltä, hän sulkeutui itseensä,
eikä sanallakaan ilmaissut mielipahaansa. Taudinkouristus oli taas
ankaranpuoleinen. Anni oli saanut tohtorilta ohjeet, antoi potilaalle
lääkkeitä ja lasillisen kivennäisvettä sekä unirohtoja.
Hetken kuluttua sairas rauhoittui ja vaipui hyvää tekevään uneen, jota
kesti aamuun asti.
Kun Anni puoli yhdeksän aikaan aamulla palasi kansanopistolle, oli
hän kalpea ja väsynyt. Hän meni johtajan luo, joka paraikaa oli
opetustunnillaan, ja kuiskasi hänelle, ettei hän, valvottuaan koko yön
isänsä sairasvuoteen ääressä, jaksanut antaa tuntejaan sinä päivänä.
Maisteri Ahokallio näki hänen kalpeutensa ja väsymyksensä ja sanoi,
että hän luonnollisesti tarvitsi lepoa.