Oltiin jo marraskuun loppupuolella. Sisämaan talvi oli tullut aikaisin,
jää peitti Yösalon järven. Helokosken kansanopisto oli alkanut
toimintansa, avajaiset oli pidetty juhlallisin menoin ja puhein.
Oppilaita oli kertynyt enemmän kuin niitä oli odotettu. Johtokunnan
puheenjohtaja, kauppias Simo Pusa, oli tilaisuudessa mahtipontisen
itsetietoisesti esiintynyt puhujana, ja oli kosketellut niitä
uhrauksia, joita oli tehty opiston pystyyn saamiseksi ja joihin hänkin
"voimiensa mukaan" oli ottanut osaa.
Anni Lehtovaaraan hän oli suhtautunut kylmäkiskoisesti. Hän ei ollut
unhoittanut, että hänet oli jätetty kutsumatta maanviljelysneuvos
Skogbergin perhejuhlaan. Tyytymättömyyttään hän myös ilmaisi siitä,
että maanviljelysneuvos ei ollut kunnioittanut avajaisia läsnäolollaan.
— Mutta eiväthän suurtilalliset yleensä harrasta tällaisia
kansansivistämistoimenpiteitä, hän oli ohimennen johtajalle lausunut.
Opiston johtaja, maisteri Ahokallio, ja hänen vaimonsa olivat
vaatimatonta, tehtäväänsä hartaasti antautunutta väkeä ja Annin
parhaita seurustelutovereita. He eivät häirinneet tiheillä
käynneillään, huomattuaan, että Anni oli yksinäisyyteen kallistuva ja
lisäksi aina uutterassa työssä.
Syksyllä, ennen opistotyön alkamista, olivat useat Annin
puutarhakurssilaisista olleet kokoamassa vihannestarhan tuotteita. Kun
he, lukuun ottamatta Kerttu Ilvestä, aikoivat kansanopiston oppilaiksi,
oli heidän vaivannäkönsä saava palkkansa, sillä Anni lahjoitti enimmän
osan korjatuista kasvistuotteista kansanopiston taloustarpeisiin.
Anni näki silloin ilokseen jälleen lemmikkinsä puutarhakursseilta, Eero
Paljakan, Aune Riutan, Aapo Kokon ja Veikko Yösalon. Nämä olivat nyt
hänen parhaat oppilaansa kansanopistossa, kaikkein hartaimmat, kaikkein
ahkerimmat. Mikä ilo heitä opastaa, mikä tyydytys heitä ylimääräisesti
neuvoa, antaa heille lähteitä ainekirjoitusta varten.
Se ihme oli tapahtunut, että Antti Kasurikin oli tullut kansanopiston
oppilaaksi — ihme hänen omasta mielestään. Ja vaikka hän oli hiukan
hidasajatuksinen, oli hän sitä tarkkaavampi ja uutterampi ja pysytteli
muiden mukana. Hän oli edelleen Annin palveluksessa, ehtien suorittaa
iltaisin ja väliaikoina verraten vähäiset työt: puunhakkauksen, veden
kuljetuksen, huoneiden lämmityksen.
Lauluopetusta Anni antoi omassa isossa salissaan. Sinne kokoontuivat
myös yhtenä iltana viikossa ne hänen oppilaistaan, joille hän
vapaaehtoisesti, ulkopuolella ohjelman, antoi opetusta yleisessä
kirjallisuudenhistoriassa. Hänen tarkoituksensa oli Suomen
kirjallisuuden historian lisäksi esittää helppotajuisessa muodossa ja
suurin piirtein maailmankirjallisuuden merkkihenkilöitä. Tämä tapahtui
siten, että hän loi katsauksen heidän elämäänsä ja tuotantoonsa,
minkä jälkeen keskusteli siitä kuulijoidensa kanssa, houkutellen
esille heidän arvosteluaan. Myöskin eräitä kirjallisia merkkisuuntia
hän selosti. Voidakseen selvittää olennaisen puolen Danten
suuresta runoelmasta hän puhui trubaduurirunoudesta. Olihan sillä
ylenmääräisellä ihailulla, jonka Dante omisti Beatricelle, juurensa
trubaduurien naispalvonnassa.
Melko runsaasti oli liittynyt osanottajia Anni Lehtovaaran
"kirjallisuuspiiriin". Nuo illat muodostivat virkistävän vastakohdan
vakinaisille lukuaineille. Oli hauskaa kokoontua Helorinteen
huvilaan, missä mielenkiintoiseen ja kehittävään keskusteluun yhtyi
vieraanvarainen kestitys.
Eräänä tällaisena iltana Anni Lehtovaara oli selostanut trubaduurien
naispalvontaa. Hän oli muun muassa huomauttanut, että tuollainen
runoilija esiintyy ihailunsa esineen nöyränä palvelijana, jopa
orjanakin, vaikeroivana ja hellyyttä rukoilevana. Ihailtu nainen taas
usein ylpeänä ja ylenkatseellisena. Mutta, että runoilijain ihailu
ei ollut pelkkää korupuhetta ja mairittelua, osoittaa se heidän
vakuutuksensa, että rakkaus ja ihailu innostavat pyrkimään jaloihin
tekoihin ja kunnostautumaan.
Annin lyhyestä selostuksesta sukeutui keskustelu, joka osoitti, että
aine kiinnosti kuulijoita.
Järjestyksen vuoksi käytettiin puheenvuoroja, Anni Lehtovaara
puheenjohtajana.
Aluksi olivat piirin jäsenet ujoja. Ei kukaan rohjennut ensimmäisenä
pyytää puheenvuoroa.
Kun ei keskustelu näyttänyt pääsevän alkuun, rohkaisi Antti Kasuri
mielensä ja katkaisi hiljaisuuden: — Minun järkeni sanoo, ettei voi
ihailla ylpeätä ja ylenkatseellista.
Saatuaan tämän sanotuksi Antti ihmetteli rohkeuttaan. Ja muut katsoivat
kummastellen tuohon hiljaiseen nuorukaiseen.
Jää oli murrettu. Muutkin pyysivät puheenvuoroja.
Aune Riutta lausui mielipiteensä:
— Ehkä tuo ylpeys oli vain näennäistä. Ehkä nainen tahtoi koetella
ihailijaansa, oliko hänen aikeensa täyttä totta...
— Puheenjohtaja, sanoi Eero Paljakka. Kyllä minun mielestäni on
turhaa niin kovasti mairitella ja ruusata naista. Se voi siitä tulla
itserakkaaksi ja liian vaativaiseksi. Ja onhan miehelläkin arvonsa,
niin ettei sen tarvitse orjaksi alentua, jos muuten on reilu mies ja
aikomuksensa ovat vakavat.
Lopetettuaan lausuntonsa Eero Paljakka naurahti iloisesti, niin kuin
hänen oli tapana.
Veikko Yösalo oli koko ajan istunut miettiväisenä. Hän tunsi itsensä
aina ujoksi, kun hänen piti esiintyä, ja hänen äänensä värähteli
lievästi kun hän puheenvuoron saatuaan alkoi:
— Saattaa olla, että nuo vanhanajan runoilijat hiukan liioittelivat.
Näkeehän liioittelua vielä meidän päivinämmekin runoissa ja
romaaneissa. Mutta tuossa trubaduurien naisihailussa on paljon kaunista
ja tottakin. Ihaileminen herättää halun kunnostautua ja tulla eteväksi.
Ja kun oikein ihailee toista olentoa, asettaa sen kaikkia muita
korkeammalle...
Hän säikähti, että oli näin tullut julkilausuneeksi mitä syvimmällä
sisässään tunsi, ja pyyhkäisi nenäliinalla kasvojaan, peittääkseen
ujostuksensa.
Turo Ilves istui takimmaisten joukossa Hellin Pusan, johtokunnan
puheenjohtajan tyttären vieressä, jolle hän Veikko Yösalon lopetettua
merkitsevästi iski silmää.
Nämä keskustelut olivat hänestä sitä paitsi jotenkin joutavia. Eihän
hän yleensä ollut opistossa harrastuksesta, vaan saadakseen yli
talven helpon toimeentulon, niin kuin aikaisemmin avomielisesti oli
tunnustanut.
Tämä kirjallisuuspiirin ilta päättyi tavanmukaiseen laulukuoron
harjoitukseen.