Kesä oli jo kulunut puoliväliin. Anni istui karjatuvan eteen asetetun
pöydän ääressä kirjojensa parissa. Ossi oli aamulla lähtenyt pienellä
purrellaan kotiin. Anni oli yksin. Mutta häntä ei yksinäisyys painanut.
Hänellä oli yllinkyllin seuraa. Aurinko kallistui iltaan ja lämmitti
lahdenpoukaman kimmeltävää vedenpintaa. Kalat hyppivät vihreän
kaislikon reunassa. Jalosta Metsästä kuului tutuksi käynyt humu ja
lintujen iltavirret.
Vähitellen, Annin huomaamatta, aurinko meni mailleen, ja hän korjasi
kirjat sisään, lähteäkseen iltakävelylle. Weissenfeldeiltä oli tullut
kirje, jossa uudelleen pyydettiin koko Kivisalon herrasväkeä tulemaan
Petäjämaan hoviin. Tämä oli Annille ikävä uutinen, mutta hän ei liioin
voinut olla lähtemättä mukaan, ainakin muutamaksi päiväksi. Ossin oli
määrä seuraavana päivänä purrellaan noutaa Anni Helorinteeseen.
Juuri kun Anni oli lähdössä, saapui Veikko Yösalo tuomaan ruokakoria
Marille. Veikon moottori oli joutunut epäkuntoon, eikä ollut kiireessä
korjattavissa. Hän oli sen tähden polkupyörällä kiertänyt järven
rantaa ja soutanut sen kapean salmen poikki, joka erotti mantereen
Korpisaaresta. Hän ojensi Annille tuomisia: ison tuohisen komeita
mansikoita ja ohuita perunakakkaroita — kotitalonsa leipomataidon
erikoisuutta.
Anni oli iloinen tästä ystävällisestä huomaavaisuudesta ja pyysi häntä
jäämään teelle.
— Neidillä on siitä liian paljon vaivaa, esteli Veikko.
— Se on hauskaa vaivaa, sanoi Anni.
— No, jos sallitte, huolehdin minä tulesta. Hän laski ruokakorin
ovenpieleen, pisti tuvan pieneen hellaan puita ja sytytti ne palamaan.
He istuutuivat odottamaan veden kiehumista. Veikko kertoi Ossi-herran
luvanneen seuraavana päivänä noutaa hänet purjehdusretkelle. Niinä
päivinä oli puhaltanut navakka tuuli, joka illaksi hieman tyyntyi
ja josta ei päiväsaikaan ollut paljoa tietänyt täällä Jalon Metsän
suojassa.
Nuoret miehet aikoivat yhdessä viedä neidin kotipaluulle.
Kesän öinen selkeä valoisuus oli jo ohi, rantoja peitti himmeä katve,
ja Jalon Metsän verhosi epämääräinen hämy. Etäisimpään rantametsään
heijastui auringonlaskun kultakiilto.
Veden kiehuttua he joivat tuvan edessä teetä. Ensi kerran Veikko
sai olla kahden kesken Annin kanssa. Hänen sydämessään sylkähti
outo, lämmittävä ja onnelliseksi tekevä tunne. Hän unhoitti kokonaan
ruokakorin viennin karjatarhalle.
Annin oli usein tehnyt mieli kuulla tarkemmin Veikko Yösalon olosta
Amerikassa ja hän kysyi:
— Kuinka jouduitte jättämään vanhempanne ja isänmaanne ja lähtemään
valtameren tuolle puolelle?
Alakuloisuus kuvastui Veikon silmissä. Mutta hän alkoi kertoa:
— Se oli omituinen juttu. Jo pienenä poikana luin paljon
seikkailukirjoja ja rakastin eriskummaista. Samanlaista oli aina
huomattu sedässäni, joka minun ollessani viisitoistavuotias myi
isälleni tilansa ja muutti vaimonsa kanssa Amerikkaan. Ja silloin hän,
joka oli lapseton, tahtoi minua mukaansa. Vanhempani vastustivat ensin
jyrkästi lähtöäni, isä sanoi, että kuka sitä Yösalon isoa tilaa hoitaa
kun hän käy vanhaksi?
Mutta sedältä tuli sitten usein kirjeitä Kanadasta, suomalaisesta
siirtolasta, New Finlandista. Hän oli siellä tullut erittäin hyviin
oloihin, oli ostanut itselleen laajoja maa-alueita ja kehoitti
isävainajatanikin tulemaan sinne. Vihdoin isä sanoi äidille: — Antaa
sen pojan nyt lähteä maailmalle, kun sillä on niin suuri into ja kun
se saa vapaan matkan edestakaisin. Jahka sen halu tyydytetään, niin
taitaapa mielellään palata kotiin.
Erään merimiehen, Heikki Ojon, seurassa, joka oli lähdössä Amerikkaan,
Veikko sitten oli matkustanut setänsä luo Kanadaan.
— Ja miltä tuntui elämä siellä?
— Siellä oli paljon uutta ja mielenkiintoista nähtävää. Mutta ennen
pitkää rupesi mieltäni kalvamaan ankara koti-ikävä. Muistan yhden
illan, jona sedän lähdettyä naapurifarmille istuin yksinäni asunnon
edessä. Kun pimeä laskeutui äärettömille ruohoaavikoille ja tähdet
syttyivät palamaan, puhkesin kyyneliin ajatellessani kotimaata ja
vanhempia.
— Eikö teitä silloin haluttanut palata Suomeen?
— Kyllä se paluunajatus tämän tästä pujahti mieleen. Mutta sisu ei
sallinut. Nauraisivathan kaikki kotona, jos niin lyhyen ajan kuluttua
tulisin pois, ajattelin. Sitä paitsi oli paljon sellaista, mikä
haihdutti ikävää. Sedällä oli hyviä tuttavia Superiorjärven rannalla
ja pitkin Pacific-rataa, jonka rakentamiseen monet suomalaiset ovat
ottaneet osaa. Matkustelin sedän kanssa, opin purjehtimaan ja saatoin
mielin määrin samoilla laajoilla metsästysmailla. Ja kun olin varttunut
isommaksi, sain hankituksi itselleni oman farmin...
Anni kaasi lisää teetä Veikon lasiin. Jännittynein mielin hän seurasi
nuoren miehen kertomusta. Veikko jatkoi:
— Sitten saapui tieto äidin sairastumisesta — hänellä oli sydänvika.
Ja kun sanoma hänen kuolemastaan ehti perille, oli hänet jo kätketty
kirkkomaan multaan.
Veikko vaikeni mielenliikutuksesta. Mutta hän häpesi heltymystään ja
jatkoi:
— Vasta kun oli tullut tieto isän sairaudesta ja hänen hartaasta
toivostaan että tulisin takaisin, myin farmini ja lähdin matkaan. Mutta
isäänikään en enää tavannut. Hän oli Suomeen palattuani siirtynyt äidin
viereen kirkkomaalle.
He vaikenivat hetken.
— Luuletteko, että vielä joskus lähdette takaisin sinne? kysyi Anni.
— Sitä en usko. Ihmiset ovat siellä toisenlaisia kuin täällä. Elämä ja
olot kyllä ovat monessa suhteessa paremmin järjestetyt kuin meillä,
mutta tuo alituinen rahan tavoitteleminen ei minua miellytä...
Karjatarhasta kalkahti lehmänkello. Kaislikosta kuului vesilinnun
piipitys.
Veikko huomasi, että ilta jo oli kulunut pitkälle. Hän sanoi:
— Juttelen tässä omia asioitani koko illan ja häiritsen neitiä.
— Ette mitenkään ole minua häirinnyt. Päinvastoin on iltani kulunut
hauskasti...
Kun Veikko Yösalo hyvästi jättäessään puristi Anni Lehtovaaran kättä,
Anni tunsi, että nuoren miehen käsi oli kuuma ja että se värähteli;
hänen kauneista ruskeista silmistään kuulti metsäkauriin arkuus, mutta
syvemmällä niissä paloi suuren intohimon sammuttamaton lieska.
Anni pelästyi tätä kiintymystä — eihän hän voinut sitä rohkaista.
Itse hän ei tietänyt, vastasivatko hänen tunteensa siihen. Ja jos
tämä hänelle eräänä päivänä varmaksi selviäisi, niin olisihan se
onnetonta. Miten paljon asettuikaan tuota kiintymystä vastaan: Annin
asema kansanopiston opettajattarena, hänen isänsä, ihmisten puheet...
Oliko hän omasta puolestaan antanut aihetta Veikko Yösalon tunnetilaan?
Oliko hän sitä tietoisesti tukenut? Ei suinkaan. Mutta sen verran hän
itselleen tunnusti, että Veikko Yösalo oli koko olemuksellaan tehnyt
häneen erittäin edullisen vaikutuksen ja että hän usein oli ollut
iloissaan niin etevän oppilaan voittamisesta opistolle.
Ehkäpä kaikki muuttuisi ja tasaantuisi kun opetus alkoi.
Näin ajatteli Anni Veikon lähdettyä, istuessaan yksinään heinäkuun
illan puolihämärässä.
Hänen mielensä täytti sisaren huolehtiva myötätuntoisuus tuota rehtiä
nuorta miestä kohtaan, joka oli niin yksinäinen, niin opinhaluinen,
niin sivistysrientoinen...
Hän huomasi oven syrjässä korin — se oli Veikon tuoma eväskori, jonka
hän oli unhoittanut viedä karjatarhalle. Anni läksi kantamaan sitä
perille.