Parooni von Weissenfeld puolisoineen ja ottopoikineen oli pari päivää
Kivisalossa oleskeltuaan palannut sukutilalleen. Ennen lähtöään hänen
vaimonsa ja hän olivat moneen kertaan kehoittaneet maanviljelysneuvosta
perheineen tulemaan Petäjämaan hoviin vastavierailulle.
Maanviljelysneuvos vakuutti, että he kaikki mielellään noudattaisivat
kutsua. Harald ja hänen morsiamensa olivat lähteneet kiertomatkalleen.
Anni oli näinä päivinä melkein kokonaan oleskellut Kivisalon hovissa
pitääkseen seuraa vieraille ja tehdäkseen isälleen mieliksi.
Vaikka nämä sukulaiset olivatkin Annista miellyttäviä, oli hän sentään
tyytyväinen, kun he olivat lähteneet.
Jo heidän lähtönsä jälkeisenä päivänä hän pyysi Ossi-veljeään
purjehdusretkelle Yösaloon. Tuuli oli laimea. Hitaasti luovaillen he
kuitenkin lopulta lähestyivät Yösalon rantaa.
Veikko Yösalo oli huomannut purjeen vasta sen välkkyessä lahden suulla.
Hän arvasi, kuka siinä tuli, ja riensi sisään muuttamaan ylleen
parempia vaatteita.
Sen jälkeen kuin hän ollessaan Helorinteessä tienkorjaustöissä oli
nähnyt Annin palaavan huvilaansa pankinjohtaja Björkin seurassa, hän
oli ollut epäsointuisen mielentilan vallassa. Oliko tuo herra todella
Annin sulhanen, niin kuin Kerttu Ilves oli vihjaillut? Mutta, näin
lohdutteli Veikko itseään, eihän sen herran välttämättä tarvitse olla
sulhanen, jos tanssikemuista saattaa neitosta hänen kotiinsa. Ja olihan
Anni Lehtovaaralla ollut asiaa ... noiden nuottien noutaminen.
Hänen ihailunsa Anni Lehtovaaraa kohtaan oli paisunut intohimoksi joka
rajusti lieskahteli hänen povessaan. Toiste se hiukan hellitti, palaen
tasaisena tulena, jopa hän kiehtovien iltatunnelmien valtaamana oli
tyytynyt eläytymään intohimottomaan ihailuun. Mutta sitten taas raisu
nuori veri kiehui suonissa. Ja silloin nousi esiin se katkera ajatus,
että hänen kiintymyksensä oli mielettömyyttä. Hän, talonpoika, rakastaa
tuota rikkaan herrashovin tytärtä ja haluaa häntä omakseen. Sehän oli
suorastaan naurettavaa.
Ylpeä Kivisalon herra ei ikinä suostuisi tytärtään luovuttamaan näin
halpasyntyiselle. Ei silti, että Veikko olisi ollut köyhä. Rikas hän
päinvastoin oli. Hänen isäänsä oli sanottu pitäjän kuninkaaksi, ja
Yösalon tilukset, jotka puolikehänä kiersivät järven rantaa, alkaen
aseman lähettyviltä ja päättyen Korpisaaren toiseen päähän, olivat
pitäjän laajimmat. Ne olivat näin paisuneet, kun Veikon Amerikkaan
muuttanut setä ennen lähtöään oli myynyt tilansa veljelleen, Veikon
isävainajalle. Ja olihan Veikko Amerikassa omistanut oman farmin ... ja
Jalo Metsä, jonka arvo nousi satoihin tuhansiin, jos sen myisi... Mutta
mitä tämä kaikki hyödytti, kun oli yksinkertainen kansanmies, kun ei
ollut saanut korkeampaa oppia...
Aaretti setä, jolla oli älyn, tunteen ja luonteen avut, oli huomannut
veljenpoikansa alakuloisuuden ja ihmistuntijana aavistanut, mikä häntä
ahdisti. Hän kerran viittasi siihen suuntaan, että nuori ihminen ei
saa antautua masennuksen valtaan: Elämä on niin vaihteleva, se riistää
usein, mutta se antaa toiste takaisin.
Olihan Veikko luullut, että Anni kokonaan oli hänet unhoittanut noiden
hienojen herrojen vuoksi. Huhuiltiin pitäjällä ihmeitä tuosta nuoresta
ukrainalaisesta ruhtinaasta, joka hehkuvilla katseillaan valloitti
kaikki naiset. Ja nyt hän näki Annin, yksinkertainen kesäpuku yllään,
Ossi veljensä kanssa astuvan ylös rannasta.
Anni ja Ossi kättelivät nuorta Yösalon isäntää ja Anni mainitsi
vihdoinkin päässeensä vapaaksi, niin että saattoi ajatella käydä
Korpisaaren Jaloa Metsää katsomassa. Kun tuuli oli melkein kokonaan
vaimentunut, he kysyivät, lainaisiko Veikko heille moottoriaan.
Tämä oli itsestään selvää. Eihän Veikko mitään sen hartaammin toivonut
kuin saada viedä Annin Jaloon Metsään.
Moottori työntyi Korpisaaren valkohietaiseen rantaan, ja he astuivat
maihin.
Annista tuntui juhlalliselta Veikon opastamana astua Jaloon Metsään.
Miten hyvin se oli hoidettu. Kuinka jykevät nuo männynrungot, miten
huolellisesti oksitut.
Se oli kuin silmänkantamattomiin jatkuvien pilarisarjojen kannattama
temppeli — tai niin kuin Veikko oli sanonut, pyhä uhrilehto.
Latvoista kuului kummaa havinaa, maa oli sileän havuneulamaton
peittämä, askel luisti kevyesti eteenpäin. Lukemattomat hyönteiset
hyrisivät ilmassa ja harvinaiset perhot lepattelivat korpikukkia
suutelemassa. Koko metsä oli linnunlaulua täynnä. Annin mieli kävi
juhlallisen liikutetuksi hänen siinä astuessaan oppaansa vieressä.
Ossi, nuori "luonnontieteiden professori", joksi Anni häntä
leikillisesti nimitti, poikkesi tuon tuostakin perhoshaavillaan
pyydystämään lenteleviä hyönteisiä.
Anni oli kerran Veikolle maininnut, että hän kernaasti tahtoisi joskus
kirjoineen mennä johonkin metsämökkiin, nauttimaan hiljaisuudesta ja
valmistamaan opetussuunnitelmaansa. Ja Veikko oli silloin ajatellut
Korpisaaren toisella rannalla olevaa karjatarhan mökkiä, jonka jo oli
tarkoitusta varten siistinytkin.
Sinne hän nyt opasti vieraitaan.
Aita tuli eteen. Veikko hyppäsi sen yli, ollakseen valmiina toisella
puolella auttamaan Annia alas. Mutta aita oli vanha ja sammaltunut, se
oli jo Veikon hyppäyksestä risahtanut. Ja ylimmät seipäät pettivät,
murtuen Annin alta. Veikon täytyi rientää apuun. Anni kaatui hänen
syliinsä, Veikko vastaanotti hänet voimakkaisiin käsivarsiinsa.
Raju väristys viilsi läpi nuoren miehen ruumiin, kun hän muutaman
silmänräpäyksen ajan kannatti tuota suloista taakkaa. Ja laskettuaan
hiukan säikähtyneen Annin maahan hän huumauksestaan toinnuttuaan
virkkoi:
— Aaretti setä alkaa jo käydä vanhaksi. Hän ei enää jaksa korjata
kaikkia heikkoja aitoja, niin kuin vahvuutensa päivinä.
Karjatarhan mökki miellytti Annia. Se oli idyllisellä paikalla,
kaislikon reunustaman lahden rannalla. Eteen aukeni Yösalon järvi.
Tänne Anni sanoi halusta tulevansa usein.
— Itse tarha on syrjemmässä, selitti Veikko Yösalo. Ehkä se ei pahasti
häiritse, ammumista ja kellon kalketta voi aamuin ja illoin kuulua.
— Sehän on vain hauskaa, sanoi Anni.
Pienen nurmikon laidassa oli aitta. Ossi tutkiskeli sitä ja kysyi,
saisiko hän joskus vierailla täällä ja asustaa siinä.
Veikosta tämä kävi hyvin laatuun. Kun Anni oli kysynyt, eivätkö he
karkoittaneet karjanhoitajatarta asunnostaan, rauhoitti Veikko:
— Tarhan laidassa on saunantapainen, jossa keitetään lehmänhaudetta.
Siinä vanha Mari voi elellä.
Illan suussa he palasivat Yösaloon. Tuuli oli kiihtynyt ja Anni ja Ossi
pääsivät nyt mukavasti myötätuulessa Helorinteeseen.
Katsellessaan kiiltävän valkopurjeen pakenemista Veikko muisti Aaretti
sedän sanat:
— Elämä riistää usein, mutta antaa joskus takaisin.
Anni oli asettunut asumaan Korpisaaren karjatarhan mökkiin ja oli
ottanut mukaansa kasan kirjoja — sellaisia, jotka olivat tarpeellisia
hänen tulevan opetuksensa valmisteluun.
Veikko Yösalo oli pahvilla päällystänyt karjatalon tuvan seinät,
hankkinut välttämättömät huonekalut, joiden joukossa olkipatjalla
päällystetyn lavitsan. Sitä saattoi käyttää leposohvana ja vuoteenakin.
Anni viihtyi täällä hyvin. Hän viipyi Korpisalon tuvassa välistä
useita vuorokausia. Joskus Ossi oli hänen seuranaan, tullen aamulla
purjeveneellään, palaten iltapäivällä tai jääden aittaan yöksi. Hän
tutustui Korpisaaren rikkaaseen kasvi- ja hyönteismaailmaan. Maitoa ja
voita he saivat karjatarhan Marilta. Ruokatavaroita ja postin toi Antti
Kasuri.
Anni pääsi täten rauhaan pitäjäläisiltä, jotka maanviljelysneuvoksen
syntymäpäivän jälkeen uteliaina olivat alkaneet käydä tiheillä
tervehdyksillä Helorinteessä.
Ja ennen kaikkea Anni nyt valmisteli syksyllä alkavaa opetustaan
Helokosken kansanopistossa. Kirjallisuus oli hänen pääalansa. Vaikka
hänelle aineensa oli tuttu, täytyi hänen tarkoin punnita, mitä
siitä sopi tarjota oppilaille, mikä oli olennaista, sivistymishalua
synnyttävää ja isänmaallista mieltä herättävää. Täytyi seuloa pois
kaikki, mikä turhaan rasitti muistia, valita sellaista mikä oli omansa
luonnetta kehittämään, ja täytyi välttää turhaa oppineisuutta.
Eräänä päivänä saapui Antti Kasuri taas ruokatavaroineen ja
postilaukkuineen.
Hänellä oli mukanaan Kiven Seitsemän Veljestä, jonka kirjan hän oli
Annilta saanut lahjaksi joutohetkiensä ratoksi. Näitä hänellä nyt
olikin runsaanlaisesti, olipa hän usein saanut käydä vanhempiaan
tervehtimässä, joille vei pieniä palkansäästöjään.
Anni huomasi, että pojalla oli jotain sydämellään. Mutta hän kun oli
ujo ja hiukan hidas, hän ei tahtonut saada sitä sanotuksi. Epäröiden
hän pyöritteli leveälieristä huopahattuaan.
Anni ehätti apuun:
— No, onko Antilla jotain erityistä asiaa, kun Antti näyttää niin
miettiväiseltä?
— Tahdoin vain sanoa, että olen jo kolmeen kertaan lukenut tämän
kirjan, ja hauska se onkin. Mutta en osaa sitä vielä oikein, se kun on
niin paksu.
Annin oli vaikea pysyä totisena. Antti oli ottanut saamansa kirjallisen
lahjan perin vakavalta kannalta — tämä naivi luonnonlapsi luuli, että
kun opettajaneiti kerran kirjan antoi, niin se oli kunnolla luettava ja
osattava.
Anni selitti, että Antin hauskuutukseksi hän sen kirjan oli antanut, ja
ettei sitä tarvinnut ulkoa lukea.
Antin erämaansilmistä kiilsi tyytyväisyys. Hän ei pelännyt mitään sen
enempää, kuin emäntänsä pahoittamista.
Tämä Antin tunnollisuus herätti Annissa ajatuksen antaa hänen
luettavakseen muitakin kirjoja, sellaisia, jotka kartuttaisivat hänen
vähäisiä kierto- ja rippikoulussa saamiaan tietoja, ja miksipä ei Antti
Kasuri voisi tulla syksyllä kansanopiston oppilaaksi? Jos Anni siihen
mennessä häntä valmistaisi, hän ehkä voisi seurata.
Kun Anni ilmaisi tuumansa Antille, tämä siitä kovin ihastui, mutta
epäili:
— Kunpahan siihen vain kykenisin.
Mutta hän tunsi ailahtavaa iloa. Päästä kansanopistoon, saada oppia,
joutua oikeiden ihmisten kirjoihin — se olisi jotakin. Ehkäpä häntä ei
sitten enää sanottaisi "korpikarhuksi" niin kuin tähän asti.