Anni pujahti peltojen poikki polveilevalle oikotielle palatakseen
Helorinteeseen. Hän astui rivakasti, sillä kylmä aamuilma pureutui
paljaaseen kaulaan ja käsivarsiin.
Saavuttuaan Helorinteeseen hän totesi, että ajotie oli hyvin tasoitettu
ja levennetty. Siitä puuttui vain hiekka.
Kuinka kilttejä olivat nuo hänen tulevat oppilaansa!
Pihalla kohtasi Annia odottamaton näky. Antti Kasuri istui tuvan
portailla allapäin. Hän ei edes välittänyt tavallisesta hyvästä
kaveristaan Nallesta, joka häntä lerpallaan nolona juoksi emäntäänsä
tervehtimään.
Anni lähestyi tuvan portaita ja huomasi Antin silmät kosteiksi ja
miehen masentuneeksi.
— Mikä sinun on, Antti? hän kysyi.
Antti ei tahtonut alussa mielenliikutukselta saada sanaa suustaan.
Mutta kun Anni oli häntä ystävällisesti rohkaissut, hän sai kerrotuksi
tämän:
Kivisalon isossa tuvassa oli tarjottu illalliset hovin palvelijoille,
ja Antti, tilapäisenä avustajana, oli päässyt mukaan. Tilaisuudessa
oli myös annettu ryyppyjä, "akanviittiä", vai mitä lie ollutkaan.
Sanoivat että se oli oikein Tanskasta tuotua hienoa tavaraa. Oli juotu
maanviljelysneuvoksen maljat. Isäntärenki Yllö oli pitänyt pienen
puheenkin. Ja niin Antti, joka siihen asti ei ollut väkeviä maistanut,
oli muiden esimerkkiä noudattaen ottanut jokusen ryypyn. Ei hän niistä
ollut juopunut, oli vain tullut niin eriskummaisen hyvälle tuulelle. Ja
aterian jälkeen oli tupannut laulattamaan. Siinä penkillä istuessaan
ja katsellessaan muiden tanssia hän oli päästänyt ilmoille iloisen
laulunpätkän. Isäntärenki oli silloin suuttunut ja sanonut, ettei
täällä saanut loilottaa, ja ettei Kivisalossa suvaittu juopuneita, ja
oli karjaissut, että Antti korjaisi luunsa, muuten hän ilmoittaisi
asian neiti Lehtovaaralle. Antti oli heti lähtenyt tuvasta ja rientänyt
kotiin. Matkalla oli tuo pieni humalantapainen haihtunut. Ja jos
hänellä Kivisalossa oli ollut hauska ja hyvä olo, oli nyt jälestäpäin
tullut kauhea tuska ja tunnonvaiva. Hän luuli, että Helorinteen neiti
tuosta hänen kompastelustaan erottaisi hänet toimestaan. Sitä hän nyt
suri, ja surisi koko loppuikänsä.
Anni rauhoitti häntä selittäen, ettei tuo hänen iloinen tuulensa ollut
mikään rikos, ja ettei hän ajatellutkaan Antin erottamista. Olihan hän
tähän täysin tyytyväinen.
Antti Kasuri tuskin uskoi korviaan. Hänen erämaanyksinäiset silmänsä
ilostuivat ja hän vakuutti:
— Sen lupaan ja vannon, ettei ikänäni enää pisarakaan viinaa ole menevä
alas kurkustani. Ja jos neiti vain tämän kerran antaa minulle anteeksi,
palvelen teitä kuolinpäivään asti.
Hänen silmissään oli samanlainen ehdottoman uskollisuuden ilme kuin
koiralla, joka antaisi henkensä haltijansa edestä.
Hänen rehti luonteensa liikutti Annia, joka rohkaisi häntä:
— Kernaasti näen, että olet palveluksessani, niin kauan kuin sinulla ei
ole parempaa paikkaa. Ja tahdon huomenna antaa sinulle jonkin hauskan
kirjan vapaan aikasi ratoksi.
Antti rauhoittui tästä täydellisesti, ennen kuin Anni poistui sisään,
hän kysyi, olivatko tienkorjaajat jo poissa Antin palatessa. Antti
kertoi:
He olivat paraikaa kuistikolla syömässä, kun Antti tuli. Kerttu
Ilves oli istunut portailla odottamassa. Kun Aapo Kokko oli kysynyt,
eikö Kerttukin tahtonut voileipää, oli hän sanonut, ettei ollut
tullut tänne neidin voileipiä kärkkymään. Ja kun pojat hankkiutuivat
lähtemään Veikko Yösalon moottorilla, oli Kerttu pyrkinyt mukaan ja
pyytänyt heitä viemään hänet Vilkkuniemelle, jolloin hän olisi päässyt
puolitiehen kotiin. Ja jos pojat tahtoivat saattaa hänet kotiin asti,
hän herättäisi veljensä Turon, joka antaisi heille hyvät ryypyt. Emme
ole ryyppymiehiä, oli Eero Paljakka sanonut, mutta jos Veikko suostuu,
niin voimmehan saattaa sinut Vilkkuniemeen. Veikko oli ensin estellyt,
sanonut olevansa väsynyt ja kernaasti joutuvansa kotiin, mutta oli
sitten sentään suostunut. Kerttu vakuutti, että kun rikas herrasväki
juhlii, niin voimmehan mekin köyhät vähän huvitella. Ja kaikki neljä
olivat nousseet moottoriin.
— Joko siitä on pitkä aika? kysyi Anni.
— Voi olla puolisen tuntia.
Antti antoi emännälle keittiön avaimen, jonka Eero vettä keitettyään
oli hänelle uskonut. Anni sanoi palvelijalleen hyvää yötä ja meni
sisään.
Levolle laskeutuessaan hän ajatteli, että tuosta kaupungin tapoihin
tottuneesta ompelijattaresta oli tullut ikävänlainen häiritsijä ja
sietämätöntä oli, jos hän sai vaikutusvaltaa noihin kelpo nuorukaisiin.
Se oli jotenkin estettävä.
Ja kun hän tunsi olevansa vallan yksin — Helka oli vielä Kivisalossa
— hiipi hänen mieleensä epämääräinen tunne, jota hän ei oikein voinut
selväksi eritellä. Ainakin siinä oli levottomuutta ja — kaihoa,
tarvetta puhua jonkun ihmisen kanssa, joka häntä ymmärsi, joka tuntisi
osanottoa...
Unta hän ei saanut. Hän otti yllensä yövaippansa ja istuutui työhuoneen
ikkunan ääreen. Oli jo selkeä päivä. Jalo Metsä rusotti aamuhohteessa.
Sinne teki hänen mielensä. Kunhan Ossi-veli saa purjeveneensä
kuntoon, täytyy lähteä tuota etäistä metsää tutkimaan, ja Veikko
Yösalo pyydettäisiin oppaaksi. Olihan hän niin kauniisti puhunut
isävainajastaan ja tuosta metsästä. Annin mieli oli usein tehnyt sinne,
mutta koko kesäkuu oli mennyt kiireisessä touhussa: puutarhakurssit,
perhejuhla. Nyt hän vihdoinkin tahtoi vapautua, antautua rakkaan
kesäisen luonnon avoimeen syliin, etsiä siitä viihdytystä, hakea
selvitystä sille kaiholle, joka kaihersi sydämen pohjassa.
Hänen siinä istuessaan alkoi järveltä kuulua tykytystä ja
Vilkkuniemestä lähti vesille moottorivene, suunnaten kulkunsa
Rantasaarta kohti. Anni ajatteli:
— Nuoret miehet palaavat Kerttu Ilvestä saattamasta. Veikko Yösalo vie
Eeron ja Aapon heidän saareensa.
Ja hän istui siinä yhä valkenevana suviaamuna, seuraten veneen
etenemistä, kunnes se Rantasaareen poikettuaan katosi Yösalon
niemenkärjen taakse.