VIII.

Helorinteen kukka- ja kasvitarhatyöt olivat päättyneet. Jotkut

uutterimmista kurssilaisista, Aune Riutta, Eero Paljakka ja

Veikko Yösalo, kävivät silti usein poutaisina päivinä auttamassa

Anni Lehtovaaraa ja hänen renkipoikaansa kylvöjen ja istutusten

kastelemisessa. Antti Kasurin unelma päästä palvelijaksi Helorinteeseen

oli toteutunut. Kerran, auttaessaan Helkaa kantamaan puita keittiöön,

hän oli rohkaissut mielensä ja julkilausunut mielipiteensä, että kyllä

tässä talossa tarvittaisiin miehistäkin palvelijaa. Helka oli toistanut

Antin huomautuksen emännälleen, joka oli katsonut sen oikeaksi ja

ottanut kunnolliseksi ja ahkeraksi huomaamansa Antin palvelukseensa.

Antti sai asua pienessä, pihan perällä olevassa tuvassa. Todelliset

onnenpäivät alkoivat nyt hänelle. Puunhakkuu, veden noutaminen, asialla

käyminen, kukka- ja vihannestarhan kasteleminen oli hänelle todellista

iloa. Antista ja Nalle koirasta tuli ennen pitkää mitä parhaimmat

ystävät. Helka valitti ettei Nalle enää piitannut hänestä, vaan juosta

tassutteli yhtenään Antin perässä.

Pari kertaa viikossa kävivät entiset puutarhakurssilaiset Helorinteessä

kuoroharjoituksilla. Saatuaan jonkin verran tottumusta pitäjän

nuorisoseuran sekakuorossa he edistyivät uuden opettajattarensa

johdolla hyvin. Jopa joku soolonkin sisältävä laulu valittiin

ohjelmistoon. Veikko Yösalon barytoni soveltui hyvin Annin sovittaman

"Voi äiti parka ja raukka" laulun sooloon. Veikko oli ylpeä tästä

hänelle uskotusta tehtävästä.

Eräänä iltapäivänä Anni aikoi lähteä Kivisaloon vanhempiensa luo. Nalle

haukkui kiivaasti.

Anni katsahti kuistikolta tielle päin ja näki siellä kääsien ajaa

köröttävän. Ne nousivat pihaan. Rattailla istui postinhoitajatar,

neiti Agnes Pihlström, ja kauppias Simo Pusa, Helokosken kansanopiston

johtokunnan puheenjohtaja.

Kauppias Pusa auttoi laihan neiti Pihlströmin alas ajoneuvoista, ja

molemmat lähestyivät huvilan portaita.

Anni otti salissa vastaan vieraat. Kauppias Pusalla oli yllä hiukan

kulunut ja hihoiltaan kiiltävä pitkä "ponsuuri". Tämä juhlapukine

tiesi, että hän liikkui tärkeillä asioilla. Agnes Pihlström,

suipponenäinen ja väkäleukainen vanha neitonen, oli lopen puhelias,

mutta hillitsi puhetulvansa huomauttaen, että kauppias Pusalla oli

tärkeämpiä asioita.

— Niin, alkoi kauppias Simo Pusa, olisihan tässä vähän puhuttavaa,

neiti — elikkä oikeammin — maisteri Lehtovaaran kanssa niistä

kansanopiston asioista. Olen jo pari viikkoa sitten kirjoittanut

opiston tulevalle johtajalle, maisteri Ahokalliolle, mutta en ole vielä

saanut vastausta. Ja kun tiesin, että maisteri Lehtovaara jo on täällä,

päätin liikkuessani kunnan asioilla poiketa luoksenne. — Jaa-a, onpa

teillä täällä oikein komea asunto ja hienosti sisustettu. Eipä muilla

opettajilla tule olemaan näin suurenmoista. Mutta jokainen järjestää

kotinsa makunsa ja varojensa mukaisesti. No niin, nyt on niin ikävästi,

että yhä puuttuvat nuo viisitoista tuhatta välttämättömän kalustuksen

ja opetusvälineiden ostoon. Kunnalta ja yksityisiltä ei näy enää

saavan penniäkään. Ja kaikki, joiden ovelle kolkuttaa, vihjaisevat,

että minun muka pitäisi nuo puuttuvat rahat antaa. Mutta sen saatan

kerskaamatta sanoa, että olen omasta puolestani antanut tarpeeksi:

kaikki saranat, lukot, oven haat, ja vielä sievoisen rahasumman

lisäksi. Ne luulevat kaikki minua upporikkaaksi. Eivät ota huomioon,

että vasta viime vuosina olen saanut liikkeeni oikein pystyyn, ja että

toimeentulevallakin ahväärimiehellä aina on vaikeutensa, varsinkin

näinä kireinä aikoina.

Anni Lehtovaarassa oli tämän kauppias Pusan puheen aikana kypsynyt

päätös. Hän tarjoutui hankkimaan tuon tarpeellisen rahamäärän.

Simo Pusan hämmästys oli suuri. Toinnuttuaan siitä hän virkahti:

— Niin, neiti Lehtovaara kai ajattelee lainan ottamista. Vaikeaa on

vain saada takaajia.

Anni rauhoitti:

— Aion antaa kyseessä olevan rahamäärän omista varoistani, niin ettei

takaajia tarvita.

Simo Pusan suu vääntyi tyytyväisyyden imelään hymyyn ja hän kehuskeli:

— No, se on jalosti tehty. Sellaista en olisi rohjennut odottaakaan. Ja

kyllä maisteri Lehtovaara sitten tulee uhranneeksi paljon tämän opiston

hyväksi, joka on teidän oikea lempilapsenne.

Neiti Agnes Pihlström luuli kauppias Pusan puhuneen loppuun, ja

oli jo peräti levoton, kun ei saanut päästää omaa puheliaisuuttaan

valloilleen. Mutta hänen oli pakko vielä kotvan aikaa hillitä itseään,

sillä kauppias Pusa jatkoi:

— Enpä malta olla tässä ennen lähtöäni vielä onnittelematta neitiä

ja koko perhettänne veljenne hienon kihlauksen johdosta. Siitä

puhuu koko pitäjä, ja ihmeitä kerrotaan maanviljelysneuvoksen

tulevan syntymäpäivän vietosta. Minä en ole vielä sattunut tapaamaan

herra maanviljelysneuvosta, niin että olisin voinut edestuoda

onnentoivotukseni. Mutta toivon, että maisteri Lehtovaara vie ne

perille.

Anni oli ymmärtänyt yskän. Hän tiesi kauppias Pusan haluavan päästä

Kivisalon omistajan seurustelututtavaksi ja syntymäpäiväpitoihin, —

olihan kunnianhimoinen nousukaspiirre Pusassa ilmeinen. Ja kernaasti

Anni olisi omasta puolestaan suonut, että Pusa olisi kutsuttu

syntymäpäiville, etenkin sen vuoksi, että hän oli kansanopiston

johtokunnan puheenjohtaja, mutta hän tiesi myös, että hänen isänsä

tunsi vastenmielisyyttä Pusaa kohtaan. Ja lisäksi maanviljelysneuvos,

joskaan ei ollut kieltolain kannattaja, sentään oli kohtuuden

ystävä väkijuomiin nähden ja olisi kernaimmiten suonut, ettei hänen

syntymäpäiväänsä olisi vietetty väkijuomien merkeissä. Mutta tämä

ei ainakaan tällä kertaa, niin oli Annin isä nimenomaan maininnut,

käynyt päinsä. Harald oli varmaan tuova runsaasti hienoja viinejä

mukanaan. Täytyihän nuorten kihlautuneiden malja juoda väärentämättömin

ranskalaisin viinein. Pusa oli ankara raittiuskiihkoilija, ei niin

paljon vakaumuksesta kuin muista vaikuttimista. Anni ei sen tähden

katsonut mahdolliseksi isälleen ehdottaa Pusan kutsumista. Vältellen

hän vastasikin:

— Varmasti vien vanhemmilleni onnittelunne perille.

Pusa näytti pettyneeltä. Mutta eihän hän ollut lausunut toivomustaan

selvästi. Ehkä ei Anni Lehtovaarakaan sen tähden antanut suoranaisia

lupauksia. Mutta luultavasti hän Pusan ajatuksen oivalsi. Ja olihan

hänen mielestään itsestään selvää, että hänet kutsuttaisiin.

Postinhoitajattaren hermot olivat jo lopen kiihoittuneet. Vaivoin hän

sai ne hillityiksi.

— Anteeksi, hän huomautti nähdessään, että Pusa hankkiutui lähtemään,

noutaa kai kauppias minut sitten Palage Ilveksen mökiltä illemmalla,

että pääsen kotiin.

— Onhan se sovittu asia.

Hiljentäen äänensä Pusa kääntyi Anni Lehtovaaran puoleen:

— Pari sanaa vielä kahden kesken, hyvä neiti. He menivät eteiseen,

missä Pusa kysyi Annilta:

— Tunteehan neiti pankinjohtaja Arvo Björkin, joka, niin kuin kuulin

neiti Pihlströmiltä, tulee tänne maanviljelysneuvoksen herrasväen

perhejuhlille?

— Olemme tavanneet Helsingissä.

— No, jos sopii, niin tahtoisiko neiti olla hyvä ja mainita hänelle

minusta pari suosittelevaa sanaa ja huomauttaa minulle pitäjässä

uskotuista luottamustoimista — esim. että me kaksi muun muassa yhdessä

työskentelemme saman jalon kansansivistämisaatteen toteuttamiseksi, ja

tuota noin, että jos johtaja Björkin pankissa minulle myönnettäisiin

luottoa. Sellaista voi ahväärimiehenä aina tarvita...

Annista tämä vetoaminen hänen ja pankinjohtaja Björkin väliseen

tuttavuuteen oli tungetteleva ja epähieno. Ja huolimatta Pusan

korkeaksi arvioimasta puheenjohtaja-asemasta, Anni suorasukaiseen

tapaansa selitti:

— Minun tuttavuuteni pankinjohtaja Björkin kanssa ei ole niin läheinen,

että katsoisin voivani hänelle lausua suositustani pankkiasioissa,

jotka muuten ovat harrastuksilleni vieraat.

Pusan äänenpaino kuulosti tyytymättömältä:

— Ehkä olen erehtynyt. Luulin, että te olitte hyvinkin hyviä tuttavia.

En tietysti tahdo vaivata. Kyllähän minulla on toisia keinoja päästä

huomioon otetuksi.

Hän kumarsi jäykästi ja läksi. Ulko-ovella hän vielä kääntyi ja virkkoi:

— Olkaa hyvä ja käykää meidän talossa. Me olemme saaneet uuden

salinkalustuksen, ei tosin niin ruhtinaallisen hienoa kuin täällä,

mutta vaimoni on siitä ylpeä ja soisi kernaasti, että pitäjäläiset

kävisivät talossa. Terve tuloa vaan! Ja kiitos lupauksesta antaa nuo

viisitoista tuhatta kansanopistolle. Kirjoitan siitä heti johtajalle.

Hän irroitti pihalla hevosen suitset, nousi kääseihin ja ajoi tiehensä.

Neiti Agnes seisoi eteisessä odottamassa Annia. Postineiti huudahti:

— Herranen aika! Olin vallan pakahtua hänen pitkistä puheistaan.

Jumalan kiitos, että hän vihdoinkin läksi. Niin se on, kun joutuu

puolisivistyneiden kanssa tekemisiin. No kuule nyt, se on ihanaa,

että vihdoinkin saamme rauhassa puhella kahden kesken. Siitä on

iankaikkisuus, kun tapasimme viimeksi.

Hän uhkasi kuivettunut etusormi ojossa:

— Ensiksi täytyy minun kelpo lailla torua sinua siitä, ettet ole käynyt

minua, niin pitkäaikaista perheystävää, tervehtimässä. Ja kuitenkin

olen aina lämpimästi ottanut osaa kaikkeen, mikä koskee opintojasi ja

harrastuksiasi.

— Mutta, hyvä täti, onhan tässä ollut niin paljon ajattelemista ja

työtä tämän uuden kodin järjestämisessä.

— Mutta sittenkin, kun olet jo kuukauden päivät ollut täällä, etkä

kertaakaan ole eksynyt kirkonkylään. Muuten, a propos, tuo "täti"

on minusta niin kiusallinen nimitys. Enhän enää ole niin nuori ja

kukoistava kuin sinä, mutta luulen olevani nuori mieleltäni. Eräs

suuri kirjailija, en tällä kertaa muista kuka, on lausunut, että

ainoastaan sydäntä voi sanoa nuoreksi tai vanhaksi. Ja olen todella

niin itserakas, että katson sydämeni yhä vielä olevan nuori.

Kun neiti Agnes Pihlström innostui ja hänen puheensa vauhti kiihtyi,

hän tämän tästä nyökytti päätään, jolloin hänen pitsimyssynsä musta

samettirusetti vaappuili ylös ja alas.

Hän jatkoi:

— Sano siis tästä lähin yksinkertaisesti: Agnes. En voi kärsiä tuota

tätisanaa.

Helka toi kahvia. Tämä lempijuoma hiukan tyynnytti Agnes neidin

hermoja. Hänen keskustelunsa muuttui rauhallisemmaksi. Hän ylisti

paikan ihanaa näköalaa, huvilan sisustusta, emännän hienoa makua,

j.n.e. Sitten hänen äänensä äkkiä sai osanottavan sävyn:

— Kuule, eikö sentään käy vaikeaksi tulevassa toimessasi seurustella

niin paljon sivistymättömien kanssa, joilla ei ole hienotunteisuutta?

— Vakaumukseni on, ettei hienotunteisuus ole millekään eri

kansanluokalle tunnusomaista. Se voi puuttua kaikkein ylhäisemmissäkin

asemissa olevilta n.s. sivistyneiltä henkilöiltä. Sitä voi

tavata hyvinkin miellyttävässä muodossa aivan yksinkertaisissa

kansanihmisissä. Hienotunteisuus, samoin kuin raakuus, viihtyy joka

säädyssä. Onhan Agnes itse muuten toimessaan joka päivä kosketuksissa

rahvaan kanssa.

Agnes neiti loukkaantui pahasti tästä huomautuksesta:

— "Kosketuksissa", se nyt ei ole oikea sana! Minulla on oikeastaan

hyvin vähän tekemistä heidän kanssaan. Annan heille postin, siinä

kaikki. Tosin sitä joskus hermostuu, kun ne ovat pitkäveteisiä ja

tyhmiä. Kun eivät aina osaa edes sanoa osoitettaan. Ja pahoja ne ovat

kinaamaan, jos vain luulevat, ettei kaikki ole kuin olla pitää. Mutta

kun suljen luukkuni, niin olen omassa maailmassani, eikä kukaan minua

häiritse. Tiedätkö, että lueskelen ahkeraan kirjallisuutta, myöskin

ranskalaisia romaaneja.

— Tiedän, tiedän...

Kahvipannua oli moneen kertaan kallisteltu, ja Anni, jolla oli kiire

Kivisaloon, huomautti varovasti, että hän kernaasti tutustuttaisi

vieraansa huvilan ympäristöön viljelyksineen, mutta että hänen vielä

sinä iltapäivänä oli lähdettävä vanhempiensa luo ollakseen avuliaana

juhlavalmistuksissa.

— Niin, sanoi Agnes Pihlström. En tahdo häiritä, johan minä tästä

lähden. Ja olin unhoittamaisillani varsinaisen asiani. Näetkös, minulla

on harmaa silkkipuku, oikein vanhaa hyvää kangasta. Mutta se on vuosien

kuluessa käynyt vanhanaikuiseksi. En voi esiintyä siinä Kivisalon

suuressa juhlassa. Luuletko että tuo ompelijatar Kerttu Ilves, joka

asuu tässä lähellä, kykenisi muuttamaan sen uusmuotiseksi?

— Siitä en mene vastuuseen. Minulla ei ole mitään kokemusta hänen

taidostaan. Mutta onhan hän ollut muutaman vuoden opissa kaupungissa,

ja ainakin omasta puheestaan päättäen hän on taitava ammatissaan.

— Käynpä joka tapauksessa hänen luonaan, kun muutenkin siellä täytyy

odottaa kauppias Pusan paluuta.

Helka opasti neiti Agnes Pihlströmin Palage Ilveksen mökin oikotielle.

Tultuaan takaisin hän ajatteli:

— Kyllä se osaa pärpättää. Aina se on ollut sellainen hölppä.