VII.

Maanantaina alkoivat Helorinteen puutarhakurssit. Osanottajia oli

tullut runsaasti toistakymmentä. Näistä olivat Anni Lehtovaaralle hänen

kiertoretkeltään tuttavia: Aune Riutta, Eero Paljakka, Aapo Kokko ja

Veikko Yösalo. Kerttu Ilves ja hänen veljensä Turo eivät saapuneet

toisten mukana aamulla, mutta he olivat lähettäneet sanan, että kyllä

tulevat, kunhan ehtivät. Muut olivat Eero Paljakan ja Yösalon isännän

suosittamia. Näiden joukossa herätti mielenkiintoa korpimökin poika,

Antti Kasuri, roteva kuin karhu, hiljainen, erämaan yksinäisyys

tummissa silmissään.

Työaika jaettiin tasan kukka- ja vihannestarhan välillä. Kivisalosta

oli tuotu multaa ja lannoitusaineita, ja isäntärengin, Yllön, oli määrä

ensi päivinä ottaa osaa valmistustöihin. Ossi Skogberg sitä paitsi

toimi teoreettisena neuvonantajana. Kun hän ei noudattanut riittävää

yleistajuisuutta, Anni puuttui puheeseen ja koetti yksinkertaistuttaa

selitystä.

Kukkatarhan viljelyksen suunnittelussa Anni Lehtovaara tavoitteli

aistikasta yksinkertaisuutta. Hän kiinnitti huomiota lavojen

koristeelliseen muotoon ja ryhmitykseen. Ja itse kukkien väriyhtymiä

valitessaan hän kartti räikeätä kirjavuutta, hakien silmää hiveleviä

värisoinnoksia.

Käydessään vanhempiensa kanssa ulkomaanmatkalla Anni oli Ranskassa

nähnyt tien varsilla ahoja, jotka kasvoivat unikkoja. Se oli ollut

iloinen näky. Pariin kohtaan hän aikoi koivikon aukeamiin kylvää

unikkoja, toiseen punaisia, toiseen sinisiä. Näiden helposti kasvavien

korukasvien viljelemistä Anni oppilailleen suositti heidän omien

kotiensa somistamiseksi.

Ruusuja Anni Lehtovaara erityisesti suosi. Hän, joka piti

yksinkertaisuudesta puvuissaan, asuntonsa sisustuksessa ja

elintavoissaan, rakasti ruusujen komeutta. Ja hänen tarkoituksensa oli

istuttaa niitä pengermäisesti molemmin puolin rantaan johtavaa tietä.

Ruusupensaat eivät vielä olleet saapuneet Kivisalon kasvihuoneista.

Niille valmistettiin maaperää.

Vasta iltapäivällä saapui Kerttu Ilves veljensä Turon seurassa.

Tämä oli kaunis mies; hänessä oli jotain, rajantakaista, sellaista

miehekkään kiihoittavaa, joka kiehtoo naisia. Pitkävartisissa

saappaissaan hän liikehti tukkilaisen reippain elein, esiintyen

kerskurimaisesti. Hän ilmoitti heti kursailematta Anni Lehtovaaralle

tulleensa kursseille saadakseen vähän alkuopetusta puutarhan

hoidossa ja vähän "tienatakseen", ja syksyllä hän kernaasti tulisi

kansanopistoon:

— Olisi siten talven yli jotain tointa. Kun oli saanut todistuksen

enemmästä opiskelusta, oli helpompi löytää paikkoja.

"Tieto on voimaa", näin hän oli kerran kuullut erään kiihoituspuhujan

väittävän.

Anni Lehtovaaralle eivät veljen ja sisaren kursseille tulon vaikuttimet

olleet erittäin miellyttäviä, niistä kun kokonaan näytti puuttuvan

kaikki aatteellinen pohja. Mutta hän ei ruvennut moralisoimaan, vaan

ajatteli: Yrittäkööt sittenkin, ehkä täällä heihin tarttuu jotain

henkistäkin.

Antti Kasuri, erämaan ujous silmissään, sattui muokkaamaan multaa siinä

lähellä ja kuuli Turo Ilveksen tuumat. Hänen aivoissaan heräsi siitä

se ajatus, että ehkä hänkin näistä kursseista voisi hyötyä, saada

neidiltä työtä, ehkä renkipoikana, tai päästä vaikka tilapäisiin töihin

Kivisalon hoviin. Mutta hän ei rohjennut ilmaista tätä ajatustaan,

tuumien, että täytyihän ensin näyttää, kykenikö johonkin, ja sitten

vasta hakea paikkaa.

Kerttu Ilves ilmestyi puutarhatöihin muodikkaassa kaupunkilaisasussa,

yllä lyhyt hame ja pitkävartiset ihonväriset silkkisukat. Anni

Lehtovaara ei malttanut olla sanomatta, että tällaiset pukineet

puutarhatyössä helposti tärveltyivät. Siihen tokaisi Kerttu

vastaukseksi, että nämä olivat ne huonommat sukat, parsitutkin

paikoittain, ettei siis ollut niin väliä, jos vähän rähjäytyivät, ja

täytyihän sitä kaupunkilaisen muotiompelijan vähän tehdä reklaamia ja

näyttää näille maalaistytöille, mikä muoti se vallitsee.

Eero Paljakka huomautti tähän, ettei taida sellainen "reklamentti"

maalaistyttöihin tepsiä, ja etteivät ne suostu pukemaan ylleen

tuollaista kapeata hetaletta, joka ei ulottunut polviinkaan asti.

Hän naurahti iloiseen tapaansa, mikä ei ollenkaan miellyttänyt Kerttua:

— Sinä irvihammas. Enpä ilkkumisestasi piittaa tuon taivaallista.

Eero oikaisi:

— Asiaa minä puhun, vaikka en teekään sitä itkusuin.

Kerttu poistui suuttuneena Eeron luota.

Kerttu ei ollenkaan näyttänyt tekevän totta työstään. Hän otti sen

etupäässä huvittelun kannalta, puikahteli veikistellen poikien välitse

ja oli kysyvinään heiltä neuvoa, miten menetellä, he kun olivat

häärineet siinä aamuvarhaisesta ja jo paremmin tiesivät miten multaa

tongitaan ja muokataan. Kerttu Ilves lyöttäytyi etupäässä Veikko

Yösalon seuraan. Keskustelun aluksi hän virkahti:

— Sinä, Veikko, olet siellä Amerikassa tullut niin yksitotiseksi ja

herrasmaisen ylpeäksi, että oikein hirvittää kanssasi puhua. Muistatko,

miten kiipesimme isolle kivelle poimimaan vadelmia ja kuinka kiikuimme

puissa linnunpesiä etsimässä? Se oli hauskaa aikaa!

Veikko Yösaloa tämä tuttavallisuus ilmeisesti häiritsi, ja hän virkkoi

ohimennen:

— Siitähän on jo pitkä aika.

— No ei se niin hirveän pitkä ole, inttäili Kerttu vastaan. Ei ole

kumpikaan vielä kuin pari kolme vuotta kolmattakymmentä.

Veikko haki askartelua muualta, kysyen neuvoa Ossi Skogbergilta.

Anni Lehtovaara kulki ympäri, hänkin neuvoen ja innostaen. Mutta hän

työskenteli myös itse oppilaiden mukana, sillä olihan puutarhanhoito

hänelle mieluista askaroimista.

Kun työ tämän ensimmäisen päivän illansuussa päättyi, riensivät

kurssilaiset rantaan käsiään pesemään.

Kerttu Ilveksellä oli peili ja kampa mukana. Hän kampasi huolellisesti

polkkatukkansa ja totesi moneen kertaan peiliin vedoten, että hänen

ulkoasunsa oli asianmukaisen edullinen.

Järven puoleisen ison kuistikon pöytään oli Helka kantanut runsaat

määrät voileipiä, joiden lisäksi tarjosi teetä. Hitaasti, ujoina

puutarhaoppilaat asettuivat pöydän ympärille istumaan, ja moni jäi

odottamaan emännän antamaa esimerkkiä, jotta tietäisi, miten käyttäytyä

syödessä ja juodessa.

Kun Antti Kasurin isoine, kömpelöine käsineen piti sokeripihtien avulla

siirtää teelasiinsa sokeripala, oli ote liian höllä, ja pala kieriskeli

lattialle. Antti riensi ottamaan sitä ylös, mutta Nalle ehti edelle ja

sieppasi palan suuhunsa, jossa se kädenkäänteessä mureni ja suli. Koira

asettui sitten syvämielisen tarkkaavaisena odottamaan uuden makean

palan eksymistä permannolle.

Antti häpesi tätä kömpelyyttään suunnattomasti ja hulmahti kasvoiltaan

punaiseksi. Vasta Annin kehoituksesta hän uskalsi ottaa uusia paloja,

jotka sitten onnellisesti joutuivat teelasiin.

Veikko Yösalo oli enimmäkseen vaitelias. Hän keskusteli Ossi Skogbergin

kanssa ja saatuaan tietää, että nuori herra aikoi ruveta Yösalon

järvellä purjehtimaan, hän mainitsi:

— Se on hauskaa urheilua. Minä tulin sitä paljon harjoittaneeksi

Superiorjärvellä Kanadassa.

Tämän kuultuaan Ossi, joka oli vasta-alkaja purjehdustaidossa, pyysi

Veikkoa purjehdustoverikseen.

Voileivillä oli ollut kova menekki. Raitis ilma ja uuttera työ olivat

antaneet ruokahalua. Eikä näin hyviä voileipiä monikaan ennen ollut

syönyt. Antti Kasuri ei olisi voinut aavistaakaan, että maailmassa

voisi olla sellaisia voileipiä.

Syönnin ja juonnin vihdoin päätyttyä Aune Riutta, tottuneena

nuorisoseurassa esiintyjänä, puhkesi puhumaan, juhlallinen kaiku

äänessä:

— Olemme kuulleet, että talon ystävällinen emäntä laulaa erinomaisen

kauniisti. Saisimmekohan kunnian ensimmäisen työpäivämme päättäjäisiksi

kuulla vähän laulua?

Aune Riutta ei ollut lausunut tätä kehoitusta yksistään omasta

puolestaan. Jo pitkin iltapäivää oli moni hänelle siitä kuiskaillut.

Siirryttiin saliin. Kurssilaiset ihailivat sen sisustusta. Syvimmän

vaikutuksen se teki Antti Kasuriin, metsämökin poikaan, joka ei ollut

koskaan ennen nähnyt tällaista komeutta. Olihan kirkkokin sisästä

kaunis, ja varsinkin alttari tauluineen ja punasamettipäällyksineen

komea. Mutta että asuinhuoneessa voi olla näin kaunista, sitä hän

tuskin saattoi uskoa. Totisesti, ei kuninkaan linnassa, josta Antti oli

satukirjoista lukenut, olisi sen upeampaa.

Anni Lehtovaara esitti heille useita helppotajuisia lauluja.

Nuorisoseurojen iltamissa moni kurssilaisista käynyt ja niissä oppinut

palkitsemaan esityksiä kättenpaukutuksilla. Näitä ei täälläkään

säästetty, ja ne olivat "Marjatan kehtolaulun" jälkeen niin vilkkaat,

että laulu oli toistettava. Antti Kasuri kuunteli ihmetellen tuota

paukutusta, mutta kun kaikki muut taputtivat käsiään, niin täytyihän

hänenkin. Tämä melu kauniin laulun jälkeen tuntui hänestä lopen

oudolta. Mutta se kuului kaiketi asiaan.

Eero Paljakka oli etupäässä kiinnittänyt huomionsa säestykseen ja

virkkoi esityksen lopulla:

— Se on kerrassaan ihmeellistä, kuinka vikkelästi ne näpit hyppelevät

siinä pianolla, ja miten taitavasti ne kiireessä, aina osuvat oikeaan

paikkaan. Ei sitä meikäläinen oppisi, vaikka ikänsä harjoittaisi.

Laulajatar oli täydelleen valloittanut kuulijakuntansa, ja tämä

suuri menestys toi hänen mieleensä tuuman muodostaa kurssilaisistaan

pienen sekakuoron, joka hänen johdollaan oppisi yksinkertaisia

lauluja. Kansanopistossa tosin etupäässä harjoitetaan yksiäänisiä

lauluja, sen hän muisti. Mutta kun useat hänen oppilaistaan kuuluivat

nuorisoseuraan, missä pitäjän kanttori oli laulua johtanut, hän

tiesi, että heillä oli kuorolauluun edellytyksiä. Ehdotus otettiin

suostumushuudoin vastaan.

Kurssilaiset, joita kaikkia Anni toverillisesti kätteli, alkoivat

poistua.

Veikko Yösalo kysyi hyvästellessään arkana, milloin hän voisi saada

neuvoja niistä kirjoista, joista oli ollut puhe. Anni oli jo tehnyt

niistä luettelon ja oli halukas pyytämään Yösalon nuorta isäntää

hetkeksi viipymään. Mutta hän ajatteli, että se herättäisi huomiota ja

sanoi:

— Aivan pian, kun nämä puutarhatyöt ovat päässeet vauhtiin ja kun saan

hiukan vapaata aikaa.

Tämä oli suuri pettymys Veikko Yösalolle. Kuinka hän oli tätä hetkeä

odottanut. Kuinka hän oli uneksinut siitä yöt ja päivät koko kuluneen

loppuviikon. Saada kuulla tuota sointuvaa ääntä, saada ilman noita

muita viivähtää tuon olennon seurassa, jota rajattomasti ihaili.

Ja nyt tämä hetki siirtyi epämääräisesti tuonnemmaksi.

Eikä sitä Korpisaareen lähtöäkään kosketeltu sanallakaan.

Hänen mielensä tuntui apealta. Mutta hän salasi mielialansa ja sanoi:

— Niin, ehtiihän sen vielä, onhan neidillä näin alussa niin paljon

muuta ajateltavaa.

Ja hän poistui rannalle päin. Kuistikon edessä odottivat Kerttu ja Turo

Ilves. Anni saattoi avoimesta ovesta selvästi kuulla heidän puheensa.

Kerttu tekeytyi erittäin toverilliseksi:

— Kuulehan, Veikko. Lähde nyt täksi illaksi meille, oletkin koko

häijy, kun et Amerikasta palattuasi ole käynyt nuoruuden ystäviä

tervehtimässä. Olisi hauska kuulla juttujasi sieltä kaukaa. Ja äiti

keittäisi kahvit. Onhan se pientä ja köyhää siellä kotimökissä, mutta

kahvi on sentään hyvää. Siihen pannaan viimeiset kolikot.

— Kiitos, virkkoi Veikko. Täällä on jo tarpeeksi kestitetty, ja siellä

kotona on yhtä ja toista hommaa. Aaretti setäkin oli tänä aamuna hiukan

sairas.

Turo Ilves ehätti sanomaan:

— No ei se äijä siitä kuole, jos tuletkin vähän myöhemmin kotiin. Onhan

sinulla moottori, ja sillä pyyhkäiset yli selän noin vaan. Voithan

ottaa meidät mukaan veneeseen ja huristaa tuonne Vilkkuniemeen, siitä

ei enää ole pitkälti meille.

Hän hiljensi äänensä:

— On siellä pullossa miestä väkevämpää. Ei mitään korpirojua, ei

pontikkaa eikä virolaista, vaan oikein apteekkitavaraa.

— Kiitos, kiitos, torjui Veikko. Minä en ole väkeviin menevä, ja toden

totta en jouda tänään. Käynhän joskus toiste.

Kerttu Ilveksen suupieliin tuli ilkeä ilme ja hän tiuskaisi:

— No emme tässä patistele, kun ei passaa, niin ei passaa.

Turo ei näyttänyt, että oli loukkautunut, vaan huomautti imarrellen:

— Hyvää vierasta voi odottaakin. Ja kyllä tuloosi säästetään ainetta.

Sisar ja veli kääntyivät kotitaipaleelle.

Veikko Yösalo laittoi moottorinsa liikekuntoon, ja hetken kuluttua se

jyskytteli lahdella, työntyen Yösaloa kohti.

Antti Kasuri astui kirkolle johtavaa tietä, poiketakseen Palage

Ilveksen töllin kohdalla korpimökin polulle. Kerttu ja Turo Ilves

saavuttivat hänet pian.

Kerttu kuiskasi veljelleen:

— Emme viitsi lyöttäytyä tuon länkisäärisen karhun seuraan.

Tallustelkoon yksin kotiinsa.

Askeleitaan jouduttaen he sivuuttivat hänet. Poikettuaan korpitielle

Antti Kasuri muisteli kulunutta päivää ja iltaa. Se mitä hän siellä

Helorinteessä oli kokenut, oli hänen siihenastinen suurin elämyksensä.

Olipa totisesti onni, että Eero Paljakka tapasi hänet kirkonkylässä

ja neuvoi tulemaan mukaan. Mitä kaikkea hän siellä sen kauniin neidin

luona olikaan nähnyt! Ja se kun ei ollut ollenkaan ylpeä. Oikein Antti

oli pelännyt sinne tullessaan, että jos se olisi hyvinkin ylpeä.

Mutta kaikkea muuta. Kättä oli roikannut tullessa ja lähtiessä ja oli

jutellut kuin muutkin tavalliset ihmiset. Ja ne voileivät! Oikein vesi

herahti suuhun, kun niitä muisteli. Se vaan oli ikävä paikka, kun tuli

sen sokeripalan pudottaneeksi. Taisivat muut pitää tuiki kömpelönä.

Ainakin Kerttu Ilves oli ilkkuen virnistellyt. Mutta neiti ei ollut

siitä millänsäkään, käskihän vain ottamaan uusia paloja.

Entä jos päälle päätteeksi pääsisi siihen taloon renkipojaksi. Se olisi

onnen huippu. Mutta sitä rohkeni tuskin toivoakaan. Olikin ehkä synti

niin suuria toivoa...

Aurinko oli mennyt mailleen, kun Antti Kasuri saapui korven syvänteessä

olevalle mökille. Äiti palasi ainoan lehmän lypsystä, ja hänen tarkka

silmänsä huomasi heti Antin kasvoissa jotain erikoista.

Antilta sujui puhe hitaasti. Mutta hänen ajatuksenjuoksussaan ei

silti ollut vikaa. Kun vain malttoi kuunnella, niin kyllä hän asiansa

sai oikein kerrotuksi. Isäkin kömpi esiin töllistä ja kuunteli tuon

tuostakin tyytyväisesti myhähdellen poikansa puhetta, kun hän aitan

portailla istuen selosti sen päivän kummallisia kokemuksia.

Kun hän oli lopettanut, äiti arveli: — Ehkä onni sinuakin vielä

potkaisee.