Soutumatkalla Yösalon rantaa kohti Veikon mieleen johtui, että hänen
äiti vainajallaan oli ollut omituisia aavistuksia merkillisten
tapausten edellä. Hänellä oli silloin ollut tapana sanoa:
— Tunnen selvästi, että jotain taas tapahtuu.
Tuo äidin aaveileva sielunominaisuus oli jossakin määrin periytynyt
hänen pojalleen. Kanadassa, ennen äidin kuolemaa, hän oli ollut levoton
ja työhaluton, tietämättä miksi. Ja tämän kesäpäivän aamuna hänen
mielensä oli tuntunut harvinaisen kevyeltä. Hän oli melkein unhoittanut
surun, joka alati hiljaa kalvoi hänen sydäntään molempien vanhempiensa
menettämisestä.
Ja miksi hän sinä aamuna olikaan ollut niin iloinen? Ei se aamu ollut
sen eriskummaisempi kuin muutkaan. Sama työntouhu kuin ennenkin.
Mutta kuulakassa kesäilmassa oli ollut jotain merkillistä, jotain
selittämätöntä.
Anni Lehtovaaran tulo Yösaloon, se oli tuo merkillinen tapaus.
Mikä valoisa ilmestys, tuo vaaleatukkainen, sinisilmäinen ja
solakkavartaloinen impi. Kuinka vaatimaton, vaikka rikkaasta kodista,
ja lisäksi paljon oppia saanut!
Ja miten hän oli laulanut! Veikon sisimmät tunteet oli tuonut ilmi tuo
pieni laulu:
Kun ensi kerran silmäs näin,
Luulin auringon loistavan...
Ja — se toinen laulu:
Yksi ruusu on kasvanut laaksossa,
Joka kauniisti kukoistaa,
Yksi kulkijapoika on nähnyt sen,
Eikä voi sitä unhoittaa.
Ja hän olisi kyllä sen poiminut,
Ja sen painanut povelleen,
Mutta köyhänä ei ole tohtinut,
Vaan on jättänyt paikoilleen.
Sen hän oli ennenkin kuullut ja sen surullisen sointuva sävelmä oli
häntä miellyttänyt. Mutta miten erilaiselta se nyt oli kaikunut, miten
häntä liikuttanut.
Niin, hän, tuo kulkijapoika, joka oli maailmaa kiertänyt, hän, rahvaan
lapsi, oli arvoton lähestymään laakson ruusua ja sitä poimimaan.
Ihailuaan hän ei kuitenkaan voinut tukahduttaa. Sitä ei kukaan voisi
häneltä kieltää. Mutta hän ihailisi, niin kuin ihaillaan taivaan sineä
ja tuikkivia tähtiä, kaukaa, saavuttamatta.
Miten erilainen oli se tunne, jonka Anni Lehtovaara oli hänessä
herättänyt, kuin se, jota hän oli tuntenut siellä toisella puolen
valtamerta tummatukkaista pikku Mabelia kohtaan! Sillä olihan se
tyttökin ollut niin toisenlainen. Ei sen kanssa ollut voinut puhua
vakavista asioista. Se oli enimmäkseen nauraa hihittänyt, ja se
oli yhtä altis tirskumaan kaikkien nuorten miesten seurassa. Anni
Lehtovaara, tuo vaaleatukkainen impi, oli iloinen hänkin. Mutta samalla
arvokas ... niin, suorastaan kunnioitusta herättävä.
Ja Veikon mieleen juolahti, että kehtaisiko hän ruveta tuon neidin
oppilaaksi. Ehkäpä hänen järjenjuoksunsa tuntuisi hyvinkin hitaalta
ja mahdottomalta. Ja Veikkoa peloitti se ajatus, että Anni Lehtovaara
voisi saada hänestä epäedullisen käsityksen, ja että heidän välisensä
juopa paisuisi vielä leveämmäksi.
Mieletön poika ... mitä hän haaveileekaan. Vene lipuu vitkalleen
eteenpäin ja lähenee kotirantaa. Helena-sisko seisoo siinä odottamassa
ja pyytää iltaruualle. Mutta veli kertoo jo kylässä syöneensä ja
lisäksi saaneensa kuulla ihanaa laulua.
Ja kun muut ovat ruvenneet levolle, Veikko Yösalo ei saa unta. Hän
kulkee talon lähettyvillä kuin unissakävijä. Hän katselee verkkoja,
valjaita, tutkii perunamaata. Turha vaiva. Aaretti-setä, joskin vanha
ja heikko, huolehtii vielä siitä, että kaikki, mihin hän kykenee käsin
tarttumaan, on kunnossa.
Viimein Veikko huomaa istuvansa rantakaltaalla, mistä näkee
Helorinteen. Oliko se satu, vai unelma, joka tuolla veneretkellä oli
ilmestynyt hänelle?
Korpisaaren Jalosta Metsästä alkaa kuulua laulurastaan ääni. Tyyni
öinen ilma kantaa sen selvänä tänne.
Veikko muistaa Anni Lehtovaaran puheen, että hän kernaasti kävisi sitä
korkeata metsää katsomassa. Jospa Veikko todella saisi sen hänelle
näyttää, tuon metsän, joka oli isävainajan ylpeys, hänen oma ylpeytensä.
Mutta ehkä se oli vain hetken päähänpisto, ehkä Helorinteen neiti jo
oli sen unhoittanut.