Helorinteen ranta oli jo ihan lähellä. Muutama airojen nykäys lisää:
veneen kokka karahti hietikolle.
Veikko Yösalo hypähti notkeasti veneestä ja auttoi Annin siitä rantaan.
He astuivat rinnan ylös isolle kuistikolle, missä Helka odotti. Hän
kertoi jo kauan tähystelleensä järvelle ja arvanneensa, että Anni neiti
siinä veneessä istui.
Anni esitti:
— Tässä on Yösalon nuori isäntä, joka on ollut niin ystävällinen ja
tuonut minut kotiin.
— No voi minun päiviäni, ihmetteli Helka. — Veikkohan se on,
todentotta. Ja kuinka se on tullut isoksi ja pulskaksi. Ei tahtonut
enää tuntea, kun se oli tuollainen pojan pätkä lähtiessään sinne
Amerikkaan. Mutta kyllä sen nyt tuntee. Onhan se ilmetty isänsä.
Veikko kätteli Helkaa, oli vähän häpeissään kiittelystä ja vetäytyi
syrjempään istumaan.
Helka oli kattanut illallisen kuistikolle.
Veikko Yösalo, joka ei tahtonut häiritä, hankki lähtöä, mutta Anni
ehätti kysymään:
— Ettekö halua syödä vähän iltaruokaa ja juoda teetä pitkän soudun
jälkeen?
Veikko Yösalo kursaili jonkin verran, mutta suostui sitten, itse
asiassa hyvin mielellään, ja he istuivat pöytään.
Anni huomasi, että hänen vieraansa söi siististi. Välistä hän tuntui
arastelevan käyttäymistään, peläten, ettei voisi esiintyä tämän hienon
paikan vaatimusten mukaisesti.
Aterian lopulla kohtasi heitä ihmeellinen näky. Korpisaaren "Jalo
Metsä" hulmahti auringon laskusta hehkuvan punaiseksi.
Anni oli tästä näystä haltioitunut ja huudahti:
— Katsokaa Jaloa Metsää.
— Noin se joskus helakalla säällä päivänlaskun aikana palaa! virkkoi
Veikko Yösalo.
Tunnelma oli niin voimakas, että Anni illallisen jälkeen vaistomaisesti
siirtyi flyygelin ääreen ja lauloi kansanlauluja.
Hän aloitti lapsuudestaan tutulla pikkulaululla:
"Kun ensi kerran silmäs näin,
Luulin auringon loistavan,
Kun ensi kerran äänes kuulin,
Luulin lintusen laulavan."
Lopuksi hän lauloi:
"Yksi ruusu on kasvanut laaksossa,
Joka kauniisti kukoistaa..."
Salissa oli hyvä akustiikka. Laulu kaikui hopeanheleänä.
Lopetettuaan Anni katsahti Veikko Yösaloon, johon esitys näytti tehneen
syvän vaikutuksen, ja sanoi:
— En ole vielä tässä uudessa kodissa laulanut. Täällä tuntuu olevan
hyvä kaiku.
Helka, joka oli seisonut ovella hartaasti kuuntelemassa, löi kätensä
yhteen ja päivitteli:
— Voi sitä Herran lahjaa!
Veikko Yösalo ei saanut muuta sanotuksi kuin:
— Kyllä se oli ihmeen kaunista. Sitä kuuntelisi vaikka aamuun asti.
Hän tajusi kuitenkin, ettei ollut sopivaa viipyä kauempaa, kiitti ja
jätti Annille hyvästi. Anni saattoi hänet rantaan.
Tiellä Veikko Yösalo otti puheeksi tulonsa kansanopistoon:
— Se minua vähän arveluttaa, että voiko siellä kansanopistossa
menestyä, kun on verraten vähäiset koulutiedot. Olen kotimaassa käynyt
kansakoulua, Kanadassa englanninkielistä maanviljelysopistoa ja siellä
seurannut yleistajuisia yliopistoluentoja. Olen saanut sen verran
oppia, että tiedän, kuinka paljon puuttuu pohjatietoja.
Anni rauhoitti:
— Ei kansanopisto vaadi suuria pohjatietoja. Sen tarkoitus ei ole
etupäässä tietojen kartuttaminen, vaan tiedonhalun ja isänmaallisen
mielen herättäminen, henkisen näköpiirin avartaminen. Olette nähnyt
maailmaa ja luultavasti lukenut elämän kirjaa enemmän kuin moni muu.
Varmaankin useat tulevat tänne paljon vähemmillä edellytyksillä.
Veikko mainitsi kesäajalla joutohetkinä kernaasti valmistautuvansa
syksyn opintoihin, lukemalla tarkoitusta vastaavia hyviä kirjoja, jos
neiti Lehtovaara tahtoisi sellaisia suosittaa.
Anni sanoi sen mielellään tekevänsä. Rannassa hän toivotti
Veikko Yösalon tervetulleeksi seuraavana maanantaina alkaviin
puutarhakursseihin.
Tuntui siltä kuin olisi Veikko vielä tahtonut kysyä jotakin, mikä
ujouden vuoksi jäi tekemättä.
Monin kerroin kiitettyään Veikko työnsi veneen vesille ja nosti
veneessä seisoen lakkiaan. Sitten hän alkoi soutaa hitaasti, Annin yhä
viipyessä rannalla.
Mutta kun Anni oli viitannut kädellään ja kääntynyt kulkemaan takaisin
huvilaan, hän joudutti veneen vauhtia.
Anni istui kauan kuistikolla seuraten soutajan poistumista.
Viimein vene katosi Yösalon niemen taakse. Kun Anni ajatteli sen
päivän tulosta, saattoi hän mielestään olla siihen täysin tyytyväinen.
Olihan hän tavannut miellyttäviä puutarhakurssilaisia, sellaisia kuin
Eero Paljakka, Aune Riutta, Aapo Kokko ja ennen kaikkea Yösalon nuori
isäntä, josta kaikesta päättäen tuli harras kasanopiston oppilas. Ja
tulevan tehtävän herättämä innostus ja ilo uhkui hänen mielessään.
Alkukesän valoisa hämärä laskeutui seutuun, ja ilma tuntui kylmän
viileältä. Anni riensi sisään ja tarkasti työhuoneessaan kirjahyllyjä.
Kirjat olivat ladotut sikin sokin. Ei ollut helppoa tästä sekasorrosta
löytää sellaista, mitä halusi.
Samassa kuului reippaita askeleita salista. Helka ei astunut noin
nopeasti ja joustavasti. Kuka se saattoikaan olla?
— Iltaa Anni, kuului kynnykseltä Ossin tuttu ääni.
— Iltaa, pikku Ossi!
Anni sulki lemmikkiveljensä syliinsä.
— Milloin tulit?
— Tänään iltapäivällä.
— Sinä olet aina kiltti. Tulet heti tervehtimään.
— No tietysti. Sinä asut täällä pulskasti kuin kuningatar omassa
linnassaan.
— Viihdyn täällä hyvin. Mutta sinun täytyy silti usein käydä täällä.
Ullakkohuone on kokonaan käytettävissäsi. Siihen voit järjestää vaikka
luonnontieteellisen museon.
Ossi kertoi päässeensä ehdoitta ylimmälle luokalle ja isän siitä
tulleen niin iloiseksi, että oli luvannut hänelle purjeveneen, jota hän
jo useana kesänä oli itselleen toivonut.
— Sepä hauskaa, sanoi Anni. Sitten otat minut mukaan purjehtimaan
Yösalon järvelle.
— Tietysti.
Sisään juosta tassutteli pehmeästi talon koira Nalle, joka oli saanut
nimensä karhunpenikkaan vivahtavasta ulkomuodostaan. Se oli melkein
yhtä kiintynyt Ossiin kuin talon emäntään ja sai tulijalta sokeripalan.
Oltuaan "kotitarkastuksella" Ossi otti pyöränsä ja kääntyi kotipolulle.
Iltahetki oli myöhäinen.
Kun Anni laskeutui levolle, liikkuivat sen päivän muistot kuin
viihdyttävä musiikki hänen mielessään.