Venematkalla Eero Paljakka jutteli ujostelematta Annin kanssa, kuin he
olisivat olleet vanhoja tuttuja.
Annille oli seurustelemisestaan sisämaan ihmisten kanssa kehittynyt
taito asettua heidän kannalleen ja herättää heidän luottamustaan.
Hän otti Eerolta selvän ison Yösalon tilan asukkaista. Nuori isäntä,
Veikko Yösalo, oli vanhempiensa kuoltua palannut Amerikasta, jonne jo
poikana oli lähtenyt. Eero Paljakka jatkoi:
— Kyllä se on hyvin lukuhaluinen ja reilu mies. Engelskaa se
laskettelee kuin turkin hihasta. Kun se kerran aukaisi yhden
kirjoistaan ja alkoi siitä lukea, niin vie sun peijakas, ei
siitä ymmärtänyt sanaakaan. Mutta en mene sanomaan, joutaako se
puutarhakursseille ja kansanopistoon, kun tilan hoito on joutunut sen
hartioille. Hänen setänsä Aaretti on vielä elossa, mutta se on niin
vanha ja raihnainen, ettei siitä ole paljoa apua. Veikon sisar Helena
on vasta viisitoistavuotias.
Souturetki kului Eeron pirteästi ylläpitämän keskustelun ohella niin
nopeasti, että Anni tuskin huomasi, kun veneen kokka jo töksähti
korkean Yösalon mäen rantahiekkaan.
Eero Paljakka auttoi Annin maihin ja kysyi, viipyikö hän Yösalossa
kauan ja pitikö veneen odottaa. Anni vastasi, ettei hänen tarvinnut
odottaa ja laiminlyödä perunankylvöä kotonaan, vaan että heti saattoi
palata.
— Kyllä kai saan täältä veneen kotimatkaa varten tai hevosen viemään
maantietä myöten Helorinteeseen, selitti Anni.
— Hyppään kuitenkin ilmoittamassa, että tulee vieraita, ja jos Veikko
on töissä, noudan hänet taloon!
Samassa Eero Paljakka jo kiiti mäkeä ylös.
Anni nousi hitaasti rinnettä ja saapui mäen huipputasolle. Sieltä
hän näki lähempää tuon rakkaan korkean taustametsän. Anni oli
kuullut kiitettävän Yösalon mäen näköalaa. Näin suurenmoiseksi hän
ei ollut sitä kuvitellut. Hän oli saapunut piha-aitauksen veräjälle
ja astui avaralle nurmen peittämälle pihamaalle, jota ympäröivät
aittarakennukset. Talon iso koira, Vahti, juoksi ulos eteisestä
ja haukkui pari kertaa outoa tulijaa. Mutta täytettyään tämän
virkatehtävänsä se häntäänsä liehuttaen lähestyi, vaistoten, että
vieras liikkui rauhallisilla asioilla. Asuinrakennuksen kulman takaa
pilkisti Leena, talon palvelijatar, ja porstuasta astui ulos Aaretti
Yösalo, kunnianarvoinen, kookas vanhus, joka laahasi luuvalon vaivaamaa
säärtään.
Anni tervehti, ilmoitti nimensä ja asiansa, jotka molemmat Eero
Paljakka oli ehtinyt vanhukselle mainita. Vanhus virkkoi:
— Niinhän se Eero sanoi. Neiti on hyvä ja käy sisälle tänne porstuasta
vasemmalle. Veljenpoikani Veikko on perunankylvössä, mutta tulee heti.
Ja kohteliaasti Aaretti Yösalo avasi Annille oven.
Anni astui sisään. Etuhuone oli iso, salintapainen, perällä kaksi
pienempää huonetta.
Annin katse lankesi kirjahyllyyn ja hän otti esille pari kirjaa.
Ne olivat englanninkielisiä. Toinen oli seikkailuromaani ja toinen
maanviljelyksen opas. Erään hyllyn laudan täyttivät Tietosanakirjan
nidokset. Seinällä riippuivat mustissa kehyksissä valokuvista
suurennetut emäntä ja isäntä vainajan muotokuvat. Emännän kasvoista
heijastui hyvyys ja lempeys. Isännän piirteet kuvastivat jaloutta ja
tarmoa. Anni muisti lapsena nähneensä Yösalon isännän kirkolla, ja
pastori Pajari oli silloin Annin isälle maininnut, että Yösalon isäntä
oli oikea talonpoikaisylimys. Siltä hän näyttikin.
Vastakkaisella seinällä oli urkuharmooni ja sen yläkannella
koraalikirja ja helppoja kansanlaulunsovitelmia.
Anni istuutui odottamaa nuorta isäntää. Ikkunan ohi pihanpuolella
kulkivat samassa Eero Paljakka ja kookas nuori mies, ruskeasilmäinen.
Hänellä oli yllään sininen sheviottitakki, harmaat housut ja
pitkävartiset saappaat. Epäilemättä odotettu Veikko Yösalo. Seuraavassa
tuokiossa pistäytyi Eero Paljakka salissa ja ilmoitti nuoren isännän
tulon:
— Se joutuu heti, meni vain pukemaan ylleen paremmat vaatteet.
Ja luvattuaan käydä Helorinteessä tiedustelemassa puutarhatöiden
alkamista ja ilmoittamassa halukkaita osanottajia, hän hyvästeli Annin
ja riensi rantaani.
Anni jäi siihen yksikseen ajatuksiinsa. Hän pani merkille, kuinka
kaikessa täällä sisällä näkyi järjestystä ja siisteyttä rakastavan
käden jäljet.
Keskellä salia oli iso pöytä, jota peitti valkoinen liina. Ennen pitkää
Helena, talon nuori tytär, kantoi siihen kahvitarjottimen pannuineen ja
kuppineen.
Anni yritti puhella hänen kanssaan, mutta tyttö oli niin ujo, että sai
vain jonkin sanan vastanneeksi.
Oliko tuo ihme, kun äkkiä näin hieno neiti ilmestyi Yösaloon!
Annin juodessa kahvia astui Veikko Yösalo sisään. Hänellä oli isänsä
jalot kasvonpiirteet. Ruskea tukka oli kammattu sivulta jakaukselle,
silmissä välkkyi pirteä kiilto. Hän oli muuttanut ylleen hienon
amerikkalaisen kesäpuvun. Ei mikään osoittanut, että hän juuri oli
ollut raatamassa perunamaalla. Hänen olemuksessaan oli miehekkyyttä,
mutta samalla vaatimattomuutta ja ujoutta. Hänen ääntämiseensä oli
tarttunut lievää englanninkielen vaikutusta, mikä Annista tuntui
pikantilta.
Veikko Yösalo tervehti ja pyysi anteeksi viipymistään:
— Kun siellä penkoo multaa, ei kehtaa näyttäytyä ihmisille, ennen kuin
on vähän siistinyt itseänsä.
Anni totesi, että nuoren isännän kauniinmuotoiset kädet olivat puhtaat
ja hyvin hoidetut, ja että hänellä oli kaulassa aistikas nauha.
Anni vastasi, että hänkin oli hyvin tottunut penkomaan multaa
puutarhassaan.
Veikko tarjosi lisää kahvia, ja molemmat istuivat hetken ääneti,
toisiaan ujostellen.
Anni olisi tahtonut puhua puutarhakursseistaan, mutta ajatteli, ettei
tällaisen ison ja rikkaan talon isäntä olisi halukas sellaisiin
ottamaan osaa. Vielä vähemmän hän toivoi hänestä oppilasta
kansanopistoon. Mies, joka oli ollut useita vuosia Amerikassa ja
siellä omaksunut luontevia seurustelutapoja ja varmaankin kokenut
paljon ja lueskellut yhtä ja toista, ei suinkaan ajattelisi oppilaaksi
rupeamista. Anni päätti sen tähden ainoastaan kysyä, tunsiko hän
sopivaa nuorta väkeä, jonka ehkä voisi saada innostumaan kansanopistoon.
Veikko Yösalo oli vikkelältä Eero Paljakalta kuullut Anni Lehtovaaran
asian ja vastasi:
— Luulen kyllä, että halukkaita on paljonkin, kunhan lähden
puhumaan nuorisoseuran jäsenten ja suojeluskuntatoverieni kanssa.
Ja jos huolitaan, olisin tässä minäkin halukas tulemaan sekä
puutarhakursseille että kansanopistoon.
Tämä oli yhtä odottamaton kuin mieluisa yllätys Annille, joka ei
malttanut olla huomauttamatta:
— Sehän olisi hauska meille, jos saisimme nuoren isännän opistoomme.
Isävainajanne harrasti suuresti tämän kansanopiston perustamista ja
lahjoitti paljon hirsiä päärakennusta varten.
Veikko Yösalon ruskeisiin silmiin tuli surullinen ilme. Hän viittasi
ulos ikkunasta kaukaista sinervää metsää kohti:
— Tuo metsäharju tuolla Korpisaaressa oli isä vainajani silmäterä. Sitä
hän itse vaali, saatuaan neuvoja oikealta metsänhoitajalta. Siihen hän
ei kernaasti kajonnut, tuohon "Jaloon Metsään". Helena-siskoni kertoi
minulle kotimaahan palattuani, että isä sentään oli hennonut ottaa
siitä hirsiä Helokosken kansanopiston tarpeisiin. Varovasti hän sen
oli tehnyt. Kannotkin oli poistanut näkymättömiin. Se metsä oli hänen
ylpeytensä. Siihen ei saanut koskea, ja koskemattomana minäkin sitä
pidän. Se on minun silmissäni pyhä kuin uhrilehto esi-isillämme. Anni
kuunteli ihastuneena tätä puhetta ja huudahti:
— Sitä tummaa Korpisaaren metsää olen aina kaukaa ihaillut ja kerran
tahtoisin nähdä sen läheltä!
— Se käy helposti päinsä. Ei kestä täyttä puolta tuntia moottorilla.
Milloin neiti vain haluaa, lähden viemään teitä sinne.
Anni kiitti ja sanoi kernaasti käyttävänsä hyväkseen tätä lupausta,
kunhan hänen nuori veljensä Ossi saapuisi kotiin.
He kiersivät sitten yhdessä katsomassa talon ympäristöä. Isolla
nurmikkopihalla oli vaatimaton kukkalava. Veikko Yösalo mainitsi
aikovansa kursseilla käytyään koristaa pihamaan useammilla lavoilla.
Puutarhan puolella surisivat mehiläiset pesiensä ääressä?
— Täällähän on mainiosti tilaa, virkkoi Anni. Tänne voi saada
kerrassaan ihanan kukkatarhan.
Aurinko kallistui jo laskuunsa ja Anni ajatteli paluuta. Hän kysyi,
voisiko päästä hevoskyydillä Helorinteeseen.
— Kernaasti, vastasi Veikko Yösalo. Mutta rantatie on korjauksen
alaisena, niin että eiköhän neidin olisi hauskempi, palata veneessä.
— Siitä on niin paljon vaivaa, esteli Anni.
— Eipä tuo mikään vaiva ole. Neidillä vasta on ollut vaivaa tulla
tänne. Ja olette käynnillänne tehnyt suuren kunnian meidän talollemme.
Anni suostui tarjoukseen. Molemmat sopivat rannassa, että vene olisi
näin kauniina iltana miellyttävämpi kulkuneuvo kuin moottori.
Tuossa tuokiossa he istuivat veneessä, jonka kokka tähtäsi Helorinteen
rantaan.
Anni piti perää ja Veikko Yösalo souti.
Voimakkain, mutta harvoin ottein hänen vahvat käsivartensa upottivat
sileään vedenkalvoon aironlapoja, jotka kohotessaan pudottivat järveen
kimmeltäviä helmiä.
He puhuivat vähänlaisesti. Ihana ilta tenhosi heitä, ja he vaipuivat
sen lumoihin.