Anni Lehtovaaran asetuttua asumaan Helorinteeseen, kuluivat ensimmäiset
päivät sisustuksen järjestämisessä. Huonekalut hän oli tilannut
kaupungista. Ne olivat aistikkaan yksinkertaisia, sopusoinnussa itse
rakennuksen maalaistyylin kanssa.
Antiikkisen salinkalustuksen hän oli saanut vanhemmiltaan lahjaksi. Se
loi flyygelin kanssa hienon leiman saliin, joka oli tehty tilavaksi,
Anni kun aikoi siinä antaa oppilailleen lauluopetusta. Salin vieressä
oli Annin pieni, kodikas työhuone, ikkunat, samoin kuin salinkin,
järvelle päin.
Kun koti oli jotakuinkin kunnossa, aikoi Anni ryhtyä mielityöhönsä,
kukka- ja kasvitarhan hoitoon. Hän oli päättänyt jo sinä
kesänä, siis ennen kansanopistotyön aloittamista, panna toimeen
puutarhahoidonkursseja huvila-alueellaan. Tästä hän toivoi hyötyä
sekä opistolle että itselleen. Kulkien pitäjällä alkukesän aikana hän
tahtoi kerätä nuorta väkeä puutarhakursseille, täten saaden harrastavia
avustajia. Näissä hän samalla toivoi herättävänsä innostusta
opintoihin ja ehkä päätöksen syksyllä tulla Helokosken kansanopiston
oppilaiksi. Heidän työstään hän päätti maksaa kohtuullisen palkan,
niin että vähävaraiset saattoivat tehdä säästöjä mahdollisen tulevan
opintoaikansa varalle. Ja kukkien kasvattamisella ei ollut päämääränä
ainoastaan hänen huvilapalstansa koristaminen, vaan myös pyrkimys
herättää hänen kotiseutunsa nuoressa väessä harrastusta omien kotiensa
somistamiseen kukkalavoilla.
Kaunista säätä jatkui vielä sinä päivänä, jona hän oli päättänyt
lähteä kierrokselle lähistöön. Hänen ensi päämääränsä oli Yösalon
järven Kantasaari. Mutta vene oli vielä hankkimatta. Hän läksi siis
kulkemaan Yösalon järven vasenta rantaa, kunnes jostakin talosta saisi
lainata veneen. Polku seurasi kotvan aikaa rantaa ja pujottautui
sitten koivikkoon. Kapean Helojoen yli oli asetettu kaksi huojuvaa
lautaa, joilla sai koko taitavasti vaappua ylläpitääkseen tasapainoa
ja pelastuakseen toiselle rannalle. Edempänä polku yhtyi kirkonkylään
johtavaan leveään maantiehen, ja ennen pitkää Anni saapui tien laidassa
olevalle mökkipahaiselle.
Sen punaisessa ulkoseinässä oli ammattikilpi, johon kömpelöin kirjaimin
oli piirretty: Kappa ja leninki Ompelia.
Ammattikilven osviittaa täydensivät ikkunoihin asetetut kuvitetut
muotilehdet, "Modes de Paris" ja "Elegante Welt".
Portailla istui vanha nainen, huojuttaen hiljaa yläruumistaan. Tuntui
siltä, kuin hän olisi itsekseen mutissut jotakin.
Saavuttuaan portaiden kohdalle Anni muisti, että tuo nainen oli Palage
Ilves, syntyisin Inkeristä. Vaikka hän menneenä naimisiin suomalaisen
kanssa jo oli elänyt Suomen puolella viisikolmatta vuotta, hän oli
puvussaan, puheessaan ja uskossaan säilyttänyt kotipuolensa sävyä.
Hän osasi ulkoa vanhoja runoja, joista Anni kulkiessaan pitäjällä
esitelmöimässä oli pannut kirjaan muutamia.
Vanha Palage Ilves oli vaitelias, epäluuloinen olento, joka kulmien
alta katsoi puhuttelijaansa. Kun Anni oli sanonut päivää, hän vastasi
lyhyesti:
— Jumal' antakoon.
Hän jäi odottamaan mitä tulijalla oli asiaa.
— Onko täällä nuorta väkeä kotona? Suoranaisesti vastaamatta Palage
huusi:
— Kerttu!
Kun ei mökistä kuulunut liikettä, toisti Palage:
— Kerttu, kuuletko?
— No, no, vastasi ääni sisältä. Mikä on hätänä? Tulen jo.
Kynnykselle ilmestyi nuori nainen: vaalea polkkatukka, lyhyt hame,
ihonväriset silkkisukat — täydellinen uusmuotinen kaupunkilaisilmiö.
Anni muisti ohimennen kuulleensa, että Palage Ilveksellä oli tytär,
joka oleskeli kaupungissa ompelijattaren opissa, ja oletti, että tämä
nyt oli palannut kotimökkiin ja seisoi siinä kynnyksellä.
Anni esitti itsensä ja lisäsi:
— Te olette luultavasti Palagen tytär.
— Nimeni on Kerttu Ilves, kuului vastaus. Ja Kerttu niiasi sirosti.
Hän oli sievä, ja olisi ollut miellyttäväkin, jos ei hänen katseessaan
olisi ollut jotain vaanivaa ja suupielissä jäykkyyttä.
Ensi katseella Anni vaistosi, ettei tästä muotinukesta tulisi
kansanopistolle harrasta oppilasta — ja tuskinpa tuo siksi halusikaan.
— Neiti on löytänyt tänne meidän mökkirähjällemme, sanoi Kerttu.
Minulla oli kyllä hyvä paikka kaupungissa ja työtä ja tienestiä
niin paljon kuin halusin. Mutta ajattelin, että täytyyhän pitkistä
ajoista käydä äitiäkin katsomassa, kun hän isän kuoltua on niin yksin
ja Turo-veli usein liikkuu kaukaisilla työmailla. On hauskaa taas
vaihteeksi olla kesällä maallakin. Olisiko neidillä jotain ompelutyötä?
— Ei tällä kertaa, käynhän vain kuulustamassa nuorta väkeä
puutarhakursseille.
— Täytyykö puutarhakurssilaisen sitten ruveta oppilaaksi
kansanopistoon? tiedusti Kerttu Ilves.
— Ei se ole välttämätöntä.
— Mitä sanot, äiti, jos lähtisin kukkatarhakursseille? Olisi hauskaa
osata järjestää kukkia tänne tämän töllin ympärille, että kuntitkin
paremmin huomaisivat tämän vaivaisen hökötyksen.
— Jos joudat, mene, murahti Palage.
Annia ei miellyttänyt, että Kerttu halusi puutarhakursseille pelkästä
reklaamiharrastuksesta. Mutta hän ei ilmaissut tyytymättömyyttään, vaan
huomautti:
— Käykäähän sitten jonakin päivänä ensi viikolla katsomassa, miltä
sellainen työ tuntuisi.
Hän tiedusteli venettä, lähteäkseen Rantasaareen. Kerttu Ilves neuvoi:
— Tässä on lähellä, järven rannalla, Junnulan talo. Heillä on hyvä
vene, ja joku talon pojista soutaa fröökinän sinne yli.
— Raitti kääntyy kotvasen kuluttua valtatieltä oikealle, Palage opasti.
Anni kiitti neuvoista ja poistui.
Junnulasta hän ei löytänyt hakemiaan puutarhanviljelijöitä, mutta
sai sen sijaan veneen ja soutajaksi paimenpojan, jolta kuuli, että
Rantasaaren Paljakan talossa sinä päivänä oli perunain kylvö. Saaren
eri talojen väki oli vuorotellen auttamassa, kunnes joka talon perunat
oli istutettu. Jälestäpäin vietettiin talkoita. Annin tiedusteluun hän
mainitsi, että Paljakan talossa, jonka rantaa kohti he soutivat, oli
poika, Eero Paljakka; kovin hauska ja mukava mies, jolta kyllä saisi
neuvoja, hän kun oli kirkonkylän nuorisoseuran toimihenkilöitä.
Kun he olivat soutaneet puolisen tuntia, alkoi Paljakan talo näkyä, ja
rantaan viettävällä perunamaalla kuhisi kylvöväkeä.
Rannassa Anni korvasi soutajan vaivat, joka loistavin silmin otti
vastaan oloihinsa nähden ison rahan.
Polku kohosi perunamaan halki ylös taloon. Eräältä kylvömieheltä Anni
kysyi Eero Paljakkaa, jolloin vallan vierestä nousi kumarasta nuori
mies, jonka silmät heijastivat iloisuutta ja jonka koko olemuksessa oli
uhkuvaa elämänhalua ja reippautta.
— Tässä sitä ollaan, virkahti Eero Paljakka, nosti lakkiaan ja päästi
hyvänsävyisen naurahduksen, joka oli hänelle ominainen.
Anni esitti itsensä ja ilmaisi asiansa. Moni nuorista
perunanistuttajista tuli tarkkaavaiseksi ja nousi kumarruksistaan. Ja
kun Anni kysyi Eero Paljakalta, tietäisikö hän, kutka mahdollisesti
olivat halukkaat tulemaan puutarhakursseille ja sitten syksyllä
oppilaiksi kansanopistoon, nuorukainen vastasi:
— Itsestäni olen ainakin varma, jos minusta huolitaan. Ja onhan sitten
tässä tämä Aapo Kokko, joka on puhunut niistä aikeista. Se on muuten
etevä urheilija, ja tuo Aune Riutta, runonlausuja ja nuorisoseuralainen
— ja kunhan ajattelee ja kyselee, niin taitaapa niitä olla enemmänkin
halukkaita.
Anni Lehtovaara selitti ympärilleen kerääntyneille nuorille
puutarhakurssien tarkoituksen sekä kansanopiston aatetta.
Ryhmään oli yhtynyt itse Paljakan isäntä, Eeron isä, joka tarkasti
kuunteli Annin puhetta, ja sen loputtua virkahti:
— No ei uskoisi että Kivisalon hovin neiti on kasvanut noin isoksi ja
koreaksi. Eihän siitä ole pitkä aika, kun näin teidän pikkutyttönä
häärivän hovin kasvitarhassa.
Annin väenkeräys Rantasaaresta oli runsaanpuoleinen ja lisää lupaili
Eero Paljakka, joka auliisti uhrasi aamiaisleponsa, tarjoutuen
soutamaan Anni Lehtovaaran vastakkaisella mantereella olevaan Yösalon
taloon.