II.

Oli vielä varhainen aamuhetki, kun yöjuna lähestyi määräasemaa. Anni

pukeutui tuntia ennen saapumista ja katseli makuuvaunun ikkunasta

ohikiitäviä vaaleanvihreitä maisemia.

Hän ahmi halukkaasti ikkunasta sisälle leyhkäilevää viileää ilmaa.

Pienellä pääteasemalla hän ei näin aamuvarhaisella nähnyt ketään

kotiväestä. Hän oli tahallisesti jättänyt ilmoittamatta tulonsa.

Anni halusi kärsimättömän kiireisesti, ja kaikkein ensiksi tulla

huvilaansa, Helorinteeseen. Viimeksi hän oli nähnyt sen pääsiäisenä, ja

silloin se vielä oli ollut rakenteella.

Hän käski kyytipojan ajaa järvenpuolista tietä, joka oli pitempi, mutta

syrjässä kylästä.

Matkan päässä asemalta avautui eteen laaja Yösalonjärvi, pyöreine

poukamineen, somine saarineen ja niemineen. Rannat höyrysivät, saaria

verhosi ohut usvaharso.

Tie alkoi lähestyä Helokosken aluetta, kiiveten loivaa rinnettä ylös.

Tuossa jo pilkotti koivikon lomitse Helokosken kansanopiston punainen

katto. Anni oli ollut mukana valitsemassa tämän paikan, joka

kieltämättä oli pitäjän kaunein. Maantie johti kansanopistolle, mutta

sen rannasta erosi puolivalmis kapea ajotie, joka seuraten rantaa

muutaman kivenheiton matkan, kääntyi vasemmalle koivikkoon, päätyen

Annin uuden kodin, Helorinteen, pihaan.

Perille saavuttuaan hän pyysi kyytipojan nostamaan matkatavarat

kuistikolle — rakennuksen ovet olivat suljetut ja ikkunat sisästä

peitetyt verhoilla.

Kyytipoika sai maksunsa ja poistui. Anni istuutui järvenpuoleiselle

isolle kuistikolle. Hänen eteensä levisi Yösalon järven avara selkä

ja sen taustana etäisen korkean rannan sinerrys, joka aamuvalossa

väikkyi vaaleahkona, mutta joka keskipäivän auringonkylläisessä

paisteessa näytti tumman salaperäiseltä. Tätä kotiseutunsa järveä Anni

lapsuudestaan asti oli ihaillut. Nyt hän sen näystä hurmioitui. Hänen

mieleensä muistui, miten hänen isänsä kerran puoleksi leikillisesti

oli maininnut, että Anni rakasti luontoa, maisemia ja kukkia enemmän

kuin ihmisiä. Tässä oli Annin mielestä liioittelua, mutta siinä oli

tottakin. Hän vieroi jonkin verran ihmisiä, tai ainakin: harvat olivat

hänen siihenastisen tuttavapiirinsä henkilöt, joiden seurassa hän hyvin

viihtyi. Senpä tähden hän kaihosi sisämaan ihmisiä, joiden mieli oli

teeskentelemätön ja vastaanottavainen.

Ja nyt olivat hänen hartaat toiveensa toteutuneet, hän oli saavuttanut

tämän tyyssijan, missä rauhassa saattoi valmistautua tehtäväänsä. Ja

itse työpaikka, Helokosken kansanopisto, oli lähellä, koivikon takana.

Anni heräsi mietteistään ja hänen teki mieli mennä sisään. Mutta

avaimet olivat poissa. Kenties ne oli jätetty kansanopistolle, ja hän

voisi ne sieltä noutaa.

Mutta hän muisti, että äiti oli valmistanut hänelle yllätyksen, ja

ehkä tulisi pahoilleen, jos Anni sen omin päin näkisi. Hän päätti siis

lähteä vanhempiensa luo Kivisalon hoviin.

Oikotie halkoi avaraa ruispeltoa. Leivot, Annin mielilinnut,

livertelivät kilvan yläilmoissa. Kirkkaassa taivaan sinessä uiskenteli

jokunen untuvapilvi. Kauempana polku piiloittautui petäjäsaarikkoon.

Ja kun se taas kiemurteli esiin sen toiselta puolelta, näkyi selvästi

Kivisalon hovin rakennusryhmä.

Anni joudutti askeleitaan, ja lähestyi neljännestunnin kuluttua hovin

isoa porttia. Se oli goottilaistyylinen, ja sen huipussa komeili Annin

äidin suvun, von Weissenfeld'ien, vaakuna.

Anni kulki jo uuden meijerirakennuksen ohi, missä työ oli täydessä

hyörinässä.

Pihalla ei näkynyt ketään. Anni meni sisään, riensi läpi eteisen

ja astui isoon saliin. Von Weissenfeldin suvun esi-isät katselivat

tutunomaisesti antiikkisista kultakehyksistään. Empiiretyyliset,

keltaisella silkillä päällystetyt huonekalut olivat entisestä hiukan

eri lailla ryhmitetyt. Anni luuli salin sisustuksessa kaipaavansa

jotain. Mutta hän ei kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota, kun

samassa puutarhanpuoliselta kuistikolta kuului ääniä. Äiti ja isä

istuivat siellä nauttien kauniista ilmasta ja juoden aamukahviaan.

He olivat selin saliin päin eivätkä huomanneet tytärtään, joka

hiljaa ilmestyi kynnykselle. Isä oli kookas, roteva, ääni voimakas,

metallikaikuinen. Hänen täydellinen vastakohtansa oli äiti,

sirovartaloinen, keskikokoinen, harvapuheinen, hiljainen. Anni

oli heiltä molemmilta perinyt sekä ruumiillisia että henkisiä

ominaisuuksia, isän vaalean tukan, hänen toimintatarmonsa ja

tahdonlujuutensa, äidiltä haaveiluun ja yksinäisyyteen kallistuvan

mielen ja tummansiniset silmät.

Viimein Anni ilmoitti läsnäolonsa. Iloisesti yllättyneinä vanhemmat

nousivat ja syleilivät häntä vuoroonsa.

— Sinä veitikka, soimasi isä leikillisesti. Aina sinä lähdet ja tulet

edeltä ilmoittamatta.

Äiti oli suunniltaan ilosta Annin äkillisestä saapumisesta, veti

tyttärensä viereensä, tilasi kupin lisää ja kaatoi siihen höyryävää

kahvia.

Isä tuli äkkiä vakavaksi, loi katseen aamuasuunsa — hänellä ei vielä

ollut kaulustakaan kaulassa. Hän ei lastensakaan edessä tahtonut

esiintyä puolikuntoisesi puettuna.

— Tulen heti takaisin, hän sanoi ja poistui sisälle. Anni katsahti

puutarhaan päin. Kukkalavoja oli pengottu ja mullitettu.

— Puutarhan hoito on hiukan takapajulla tänä keväänä, kun sinä olet

ollut poissa, selitti äiti.

— Tietysti käyn täällä kotona sitä valvomassa, niin kuin ennenkin.

Hetken kuluttua isä kutsui salista:

— No, tulkaahan tänne.

Kun he menivät sisälle, he näkivät hänen seisovan ison sohvapöydän

edessä, helmiäisillä ja pienillä jalokivillä koristettu lipas kädessä.

Hänen kasvoissaan oli jotain juhlallista. Kun äiti ja tytär olivat

tulleet hänen luokseen, hän alkoi puhua:

"Tunnustukseksi ahkerien opintojesi tuloksesta ja siitä aiheutuneen

ilomme osoitukseksi jätämme sinulle tämän vanhan perhekalleuden, jonka

sisällä on puoli miljoonaa Suomen markkaa. Äitisi mielipide on se, että

lasten tulee saada varakkailta vanhemmiltaan osa perintöään heidän

eläessään. Siten vanhemmilla on ilo nähdä lastensa käsissä keinoja

tärkeiden elämäntarkoituksien toteuttamiseksi.

"Olen puolestani yhtynyt äitisi päätökseen, en ainoastaan sen tähden,

että omaisuus on tullut perheeseen hänen mukanaan, vaan senkin vuoksi,

että katson tätä hänen käsitystään oikeaksi. Ja mikäli omalla työlläni,

kohottamalla maatilamme tuotantoa ja edullisesti sijoittamalla

varojamme, olen voinut sitä kartuttaa, olen omasta puolestani myös

osallinen tämän lahjan antoon. Tiedämme sinun järkevine mielipiteinesi

käyttävän sitä hyvin ja hyödyllisesti".

Isän ääni värähteli lievästi.

Annille nousivat kyyneleet silmiin ja hän syleili vanhempiaan, saaden

liikutukselta vaivoin sanotuksi:

— Mamma ja pappa ovat liian hyvät minulle, enhän ole tätä ansainnut — —

— Sinä et ole meille vielä saattanut yhtään surua, selitti äiti. Meillä

on sinusta ollut pelkkää iloa.

Anni katseli yhä tuota vanhaa perheaarretta, joka vain

juhlatilaisuuksissa oli otettu esille ja asetettu nähtäväksi salin

pöydälle. Ja sen vanhemmat nyt raskivat luovuttaa hänelle! Hän tunsi

tunnonvaivoja, että joskus oli vastustanut isän tahtoa, ja mielipahaa

siitä, ettei isä ollut tyytyväinen hänen elämänuranvalintaansa.

Melkein alakuloinen ilme peitti hänen kasvonsa, kun hän laski lippaan

pöydälle.

— Äidilläsi on vielä jotain lisättävää, virkkoi isä keskeyttäen

äänettömyyden.

— Olemme myös päättäneet lahjoittaa sinulle uuden Steinway flyygelimme,

sanoi äiti. Minä en enää juuri soita, ja jäähän tänne Bluthner pianino.

Sinä tarvitset säestykseesi hyvän pianon, ja sen tähden olemme antaneet

siirtää sen huvilaasi.

Tämä oli Annille jo liian paljon. Hän ei enää voinut hillitä

tunteitaan, heittäytyi sohvan kulmaan, peitti kasvonsa ja herahti

itkuun.

— No, no, lohdutteli äiti. Ei sinun nyt tästä pidä tulla noin

vakavaksi. Tiedäthän, kuinka suurta iloa näiden lahjojen antaminen

tuottaa minulle ja papalle.

Anni pyyhki kyyneleensä ja tyynnytteli itseään, kuiskaten:

Se on totta, minä olenkin kovin tuhma. Kotvan kuluttua hän oli

rauhoittunut, ja hänen kauniit tummansiniset silmänsä hymyilivät taas.

Vanhemmat istuutuivat lähelle häntä ja isä ehätti palauttamaan iloista

mielialaa:

— Et vielä ole kuullut suurta perheuutista. Haraldilta on tullut

Parisista kirje, jossa hän kertoo sen iloisen uutisen, että on

mennyt kihloihin parisittaren, Claire de Méreuil'in, kanssa, joka on

maalaajatar ja rikkaan tehtailijan tytär. He ovat tutustuneet Cornot'n

akatemiassa, missä molemmat opiskelevat. — Niin, ja ajattelehan,

että he tulevat Suomeen kesäkuun lopulla, niin että ovat läsnä minun

syntymäpäivilläni.

Maanviljelysneuvos loi hämmästyneen katseen tyttäreensä, johon tämä

ilosanoma ei näyttänyt tekevän erityisen suurta vaikutusta. Mutta hän

haki selitystä Annin mielenliikutuksesta.

Anni puolestaan, muistaen Harald-veljensä aikaisemman kihlauksen, jonka

hän oli purkanut, ei ollut varma tämänkään kestävyydestä. Mutta hän ei

tahtonut heikentää vanhempiensa iloa ja virkahti:

— Ehkä tämä antaa vauhtia ja vakavuutta Haraldin taideopinnoille, jos

hän todella on syvästi kiintynyt.

— On perin hauskaa, jatkoi isä, että he saapuvat Suomeen. Silloin

saavat suku ja pitäjäläiset tutustua tuohon nuoreen parisittareen,

joka Haraldin kirjeestä päättäen on viehättävä olento ja hienosta

perheestä. Vanha Helka, perheen uskollinen palvelijatar, oli jo hetken

aikaa seisonut ovella odottamassa. Hän oli ollut Annin lapsentyttö. Hän

niiasi kynnyksellä, rohkaisi itsensä ja tuli sisään:

— En enää malta olla tervehtimättä Anni-neitiä tai maisteria, niin kuin

nyt täytyy sanoa, kun kuulin rakkaan äänen. Ja minä kun en sattunut

olemaan Helorinteen huvilalla, kun neiti tuli, ja ovetkin olivat

lukossa. Olen häärinyt siellä kaiket päivät, ja nyt juuri piti tänä

aamuna myöhästyä.

Anni kätteli Helkaa, ja nouti eteisestä hänelle tuomansa

makeislaatikon. Helka päivitteli:

— No, voi, voi, kun se Anni-neiti aina muistaa. Monet tuhannet

kiitokset!

Helka oli usein sanonut, että kun Anni kerran perustaa itselleen kodin,

hän tulee hoitamaan taloutta. Vaikka hän monivuotisesta käytännöstä

perehtyneenä talon asioihin ja taitavana ruuanlaittajana oli Kivisalon

hovissa hyvinkin tarpeellinen, eivät Annin vanhemmat vastustaneet

uskollisen palvelijan päätöstä siirtyä Annin huvilaan. Täytyihän

Annilla sitä paitsi kodissaan olla jokin tuki ja turva.

Anni tiesi, että äidillä oli tapana aamuisin ottaa haalea kylpy, ja

että isä, vaikka maatilalla oli luotettava pehtori ja isäntärenki,

sentään aina itse kävi maataloustöitä tarkastamassa. Jotta ei

häiritsisi vanhempiaan, hän hyvästeli heidät ja läksi paluutaipaleelle.