Gustaf Skogberg".
Isän kirje sai Annin miettiväiseksi. Hän tunsi nyt taas selvästi,
että heidän vakaumuksissaan oli suuria eroavaisuuksia. Varsinkin
häntä pahoitti, ettei isä antanut arvoa kansanopistoaatteelle ja
Annin lämpimälle harrastukselle. Mutta kotiin palattuaan Anni aikoi
keskustella isänsä kanssa ja perinpohjin selvitellä hänelle tuon
aatteen. Olihan isä järkevä mies ja oivalsi toisen mielipiteitä. Ehkäpä
hänen käsityksensä silloin oli muuttuva.
Anni aukaisi nyt äidin kirjeen. Se oli lyhyt. Äiti kirjoitti:
"Rakas Annie! Kun isäsi tällä kertaa tahtoi kirjoittaa erikseen,
arvelin, että hän kosketteli vakavia asioita. En tiedä mistä hän
sinulle kirjeessään puhuu. Mutta älä ole siitä pahoillasi, sillä
tiedät, että hän aina tarkoittaa meidän kaikkien parasta, vaikka
hänellä on omat mielipiteensä.
Onnittelen sinua lämpimästi suoritettujen tutkintojesi johdosta,
ja olen sanomattoman iloinen. Isot matka-arkkusi ovat saapuneet.
Annoimme viedä ne huvilaasi.
Muista nyt olla varovainen matkalla. Parasta on, että otat yllesi
tarpeeksi lämpimän palttoon, sillä näin keväällä voi helposti
vilustua. Anna nyt meidän tietää, milloin saavut.
Kaikki odottavat sinua täällä hartaasti, niin myös oma ... äitisi.
P.S. Muistuta Ossia, että hän tuo mukanaan, ne kukansiemenet, jotka
tilasin".
Anni ajatteli:
— Äiti on aina liikuttavan hellä ja hyvä.
Viimein oli kaikki tavarat sullottu laukkuihin, ja Anni istahti
lepäämään. Huone näytti nyt koko tyhjältä. Paljon muistoja siihen
liittyi. Siinä oli pidetty sen osakuntapiirin kokoukset, jossa oli
herännyt Helokosken kansanopiston perustamisajatus. Kaikki tuon
piirin jäsenet olivat toisiaan innostaneet. Ei yhdenkään usko ollut
horjunut, ei yksikään ollut hellittänyt, ennen kuin pieni, mutta varma
kannatusyhdistys oli saatu kokoon.
Anni tunsi suorastaan kaihoa jättäessään tämän hänelle vuosien kuluessa
rakkaaksi käyneen huoneen.
Ovelle kolkutettiin taas, ja huoneeseen astui täysihoitolan emäntä,
leskirouva Wigren, joka pyysi Annia jäähyväiskahville. Hän oli pannut
parastaan kattaen pöydän täyteen erilaisia kakkuja ja pieniä leivoksia.
Anni pahoitteli, että emäntä oli nähnyt näin paljon vaivaa, mutta tämä
torjui pahoittelun:
— Hyvänen aika! Totta kai minunkin, vaikka vaatimattomasti, täytyy
juhlia maisterin opintojen päättäjäisiä. Ja minun on suorastaan
tunnustaminen, että tuntuu oikein tyhjältä, kun te nyt jätätte meidät.
Neljässä vuodessa on jo ehtinyt kiintyä teihin kuin perheen jäseneen.
Anni huomautti, että hän oli kotiutunut rouva Wigrenin täysihoitolaan
ja että ero hänestäkin tuntui ikävältä.
Kahvin juontiin tuli lisäksi Annin veli, Ossi, joka oli luvannut tulla
saattamaan sisartaan asemalle.
Sisaren ja veljen välit olivat sydämelliset ja samalla
teeskentelemättömän suorat. Tervehdittyään ja istuuduttuaan
kahvipöytään Ossi virkahti:
— Oletpa sinä Anni aika hätäinen, kun et malta odottaa muutamaa päivää,
niin että olisimme voineet matkustaa yhdessä.
— Olisit voinut pyytää rehtoriltasi luvan päästä ennen koulun
päättäjäisiä ja antaa jonkun tovereistasi lähettää sinulle todistuksesi
maalle.
— En nyt viitsinyt tällä kertaa, ja sitä paitsi luonnontieteiden
opettaja lupasi näinä päivinä ottaa minut pienelle retkeilylle.
— Ossi on jo luonnontieteissä pikku "professori", selitti Anni rouva
Wigrenille. Hän kysyi Ossilta:
— Totta kai pääset kahdeksannelle luokalle?
— Matematiikka on hiukan täpärällä, pahimmassa tapauksessa ehdot. Muut
aineet ovat selvät.
Ovikello soi, ja palvelijatar tuli ilmoittamaan, että pankinjohtaja
Björk autoineen odotti oven edessä.
— Herranen aika, huudahti rouva Wigren, kuinka Alma on niin tyhmä,
ettei käske pankinjohtajaa sisään?
Ja samassa hän työntyi eteiseen, palaten hetken kuluttua pankinjohtaja
Björkin seurassa, joka hiukan vastahakoisesti astui sisään. Hänelle
tuntui olevan ikävä yllätys nähdä täällä Annin nuori veli Ossi. Hän
arvasi heti, että nuorukainen aikoi saattaa sisartaan asemalle, ja
tämän hän olisi tahtonut tehdä yksin.
— Kuten neiti kai muistaa, olette sallinut minun asettaa autoni
käytettäväksenne, selitti pankinjohtaja Arvo Björk.
— Se on liian suuri vaiva teille, sanoi Anni Lehtovaara, silti ollen
iloinen tästä kohteliaisuudesta.
Ossi, jolla nuoruudestaan huolimatta oli tarkka havaintokyky ja
hienotunteisuutta, oivalsi heti, että hän matkalla asemalle oli liikaa.
Hän nousi virkkaen:
— Olen unhoittanut kotiin äidin tilaamat kukansiemenet. Juoksen
noutamaan ne ja tulen sitten suoraan asemalle.
— Sinä hajamielinen professori! ilkkui Anni. Arvo Björkin kasvoihin
levisi tyytyväisyyden hohde, tilanteen näin selviydyttyä.
Sanottuaan herttaiset jäähyväiset täysihoitolan väelle Anni istuutui
autoon pankinjohtaja Arvo Björkin viereen. Tavallisesti Björk itse
kuljetti autoa, mutta nyt hänellä oli kuljettaja mukana. Tälle hän
ilmeisesti oli antanut määräyksen ajaa hitaasti, jotta matka kestäisi
kauemmin.
Arvo Björk, joka muutaman hetken oli istunut vaieten, katkaisi
äänettömyyden, auton sivuuttaessa Eiran puistikon:
— Te jätätte siis pääkaupungin ja — meidät.
— Olen sanomattoman iloinen, kun pääsen tästä pölyisestä kaupungista
maalle valmistumaan uuteen tehtävääni.
— En voi oikein käsittää, että te hautaudutte maaseudun
yksitoikkoisuuteen. Luulisi, että teidän taipumuksillanne olisi paljon
avarampia aloja, ulkomaat, taiteen ja kirjallisuuden suuret keskukset
Euroopassa. Toivottavasti tämä kansanopistointonne on ohimenevää laatua.
Annin ilme, joka tavallisesti oli lempeä, haaveellisuuteen vivahtava,
vaihtui tästä Arvo Björkin huomautuksesta päättäväiseksi, hiukan
tuikeaksikin, ja hän virkahti:
— Tuontapaista olen jo kuullut muiltakin. Minua ihmetyttää, että
minussa oletetaan piilevän erinomaisia taidelahjoja. Olen taiteen
ihailija ja amatööri, siinä kaikki. Mitä valitsemaani elämäntehtävään
tulee, se on minulle rakas, eikä suinkaan mitään ohimenevää innostusta.
Arvo Björk katui epäonnistunutta keskustelun alkua. Molemmat vaikenivat
hetken. Pankinjohtaja virkkoi viimein:
— Saatte luultavasti näinä päivinä veljeltänne Haraldilta Parisista
mielenkiintoisia uutisia — niin, ehkä hän itse piakkoin ilmestyy
tuomaan niitä perille. Meillä on ollut sähkösanomain vaihtoa — pieni
rahajärjestely — ja samalla hän antoi elämästään läpikuultavia
viittauksia — no niin, en tahdo sanoa sen enempää.
— Haraldin puolelta on tottunut kokemaan yllätyksiä.
— Kun Harald palaa kotimaahan, on aikomukseni käydä hänen kanssaan
vanhempianne tervehtimässä Kivisalossa.
He olivat saapuneet Hakasalmen kadulle, ja asematalon kookas torni
oli heidän edessään. Asemalla pankinjohtaja erityisen kohteliaasti
huolehti neiti Lehtovaaran matkatavaroiden sijoittamisesta. Itse hän
välttämättömästi tahtoi kantaa Annin käsilaukut. Kun vaunupaikka
oli löydetty, ojensi Arvo Björk Annille ison vihon tummanpunaisia
ruusuja, joita paperiin käärittyinä huolellisesti oli matkalla pidellyt
vasemmassa kädessään.
Annin kasvot ilostuivat hänen nähdessään näin runsaasti lempikukkiaan:
— Ystäväni hemmoittelevat minua. Tekin näytte tietävän, että ruusut
ovat suuri intohimoni.
Pankinjohtaja puristi kauan Annin siroa kättä, katsoi häntä syvään
silmiin ja sanoi:
— Onnea matkalle ja näkemiin!
Ossi saapui viime hetkellä huohottaen ja ojensi sisarelleen siemenmytyn:
— Sano kaikille terveisiä!
— Tule pian jälestä auttamaan minua puutarhatöissä!
Anni viittasi viimeiset hyvästit saattajilleen, juna vihelsi ja poistui
kevätyön vaaleaan hämyyn.