kirkkaana kimppuna lattian vastaiselle laidalle. Huoneen muita osia
valaisi heikosti heijastuva valo.
Temppelissä näytti olevan yksi ainoa avara sali. Sen keskellä oli
koroke, samoin sivustoilla. Vuoliaisista riippui koppia, joissa oli
ihmisenkalloja —- yksi niistä oli suoraan Thandarin alla. Hän erotti
sen kaamean sisällön selvästi.
Hänen katseensa lipui pitkin valokimppua siihen kohtaan, missä se osui
lattiaan huoneen vastaisella laidalla. Se muistutti Waldo Emersonista
teatterin parvekkeelta näyttämölle suunnatun valojuovan luomaa läikkää.
Keskellä valaistua kohtaa lepäsi nukkuva nainen korokkeella.
Thandarin sydän lakkasi sykkimästä. Naisen vartalon ympärille oli
kiedottu välkkyvä Nagoolan talja. Toisen paljaan, ruskean käsivarren
päällä aaltoili tuuhea, tumma tukka, silkinhieno, ja vasemman käden
nimettömässä sormessa säihkyi iso timantti. Naisen kasvot olivat
käännetyt seinään päin, mutta Thandar tunsi, ettei hän voinut erehtyä —
nukkuja oli Nadara.
Vuoliaiselta, jolla hän kyykötti, oli lattiaan korkeintaan neljä tai
neljä ja puoli metriä. Thandar laskeutui riippumaan käsiensä varaan ja
pudottautui paljaine jalkoineen kevyesti kuin kissa lattialle.
Melkein äänetön putoaminen riitti kuitenkin herättämään nukkujan.
Vikkelästi kuin pantteri hän pyörähti ympäri ja oli pystyssä, katsoen
mieheen melkein heti hänen ehdittyänsä maahan. Nyt kuutamo osui suoraan
hänen kasvoihinsa. Thandar syöksyi eteenpäin sulkeakseen hänet syliinsä.
»Nadara!» kuiskasi hän. »Jumalan kiitos!»
Tyttö peräytyi. Hän tunsi äänen ja vartalon, mutta — hänen Thandarinsa
oli kuollut! Miten olisi hän saattanut palata kuolleista? Nadaraa
peloitti.
Mies huomasi hänen liikkeistään kuvastuvan ilmeisen pelon ja pysähtyi.
»Mikä sinua vaivaa, Nadara?» tiedusti hän. »Etkö tunne minua? Etkö
tunne Thandaria?»
»Thandar on kuollut», sopersi tyttö.
Mies purskahti nauramaan. Muutamin sanoin hän kertoi, että maanjäristys
oli huumannut hänet, mutta ei surmannut häntä. Sitten hän meni Nadaran
luokse ja otti hänet syliinsä.
»Tuntuuko siltä, että olen kuollut mies?» kysyi hän.
Nadara kiersi kätensä hänen kaulaansa ja veti hänen kasvonsa likelle
omiansa. Tyttö nyyhkytti. Thandarin selkä oli temppelin oveen päin.
Nadara seisoi kasvot sinnepäin. Kun hän uudelleen katsoi miestä
silmiin, kävivät hänen kasvonsa kalmankalpeiksi, ja hän vetäisi rajusti
Thandarin pois kirkkaasta kuunvalosta.
»Vahti!» supatti hän. »Näin juuri äsken jotakin liikkuvan oven
ulkopuolella.»
Thandar siirtyi kattoa kannattavan, puisen pyhään taakse tähyilemään
ovelle. Niin, parhaillansa tuli sieltä mies temppeliin. Hänen silmänsä
menivät levälleen hämmästyksestä, kun hän vilkaisi katossa olevaan
aukkoon. Sitten hän katsahti siihen korokkeeseen päin, jolla Nadara oli
nukkunut. Nähtyään, että se oli tyhjä, hän juoksi takaisin ovelle ja
huusi kumppaniansa.
Hänen tehdessään niin Thandar tarttui Nadaran käteen ja veti häntä
temppelin vastaisen pään kautta, synkimpiä varjoja myöten ovelle
päin. Heidän ennätettyään huoneen päähän tulivat molemmat soturit
juoksujalkaa sisälle, huudahdellen kiihtyneesti. Toinen heistä oli
edennyt lattian puoliväliin, ja Thandar ja Nadara olivat jo melkein
ovella, kun toinen raakalainen havaitsi heidät. Huudahtaen varoituksen
kumppanilleen hän kääntyi heidän kimppuunsa parangi kädessä.
Miehen karatessa eteenpäin tempasi Thandar merirosvoilta saamansa
pistoolin ja laukaisi sen suoraan hyökkääjän rintaan. Ulvahtaen
mies horjahti taaksepäin ja vaipui lattialle. Sitten riensi hänen
kumppaninsa hyökkäämään.
Thandarilla ei ollut aikaa uuteen panostamiseen. Hän ojensi aseen
Nadaralle.
»Oikealla kupeellani olevassa pussissa on panoksia», neuvoi hän. »Ota
sieltä niitä muutamia! Kun ehdin, panostan pistoolin.»
Hänen puhuessaan he olivat siirtyneet ovelle päin. Ulkoa he jo
erottivat kiihtyneitä, kyseleviä ääniä. Laukaus oli hälyttänyt kylän.
Nyt oli parangia heiluttava mies hänen kimpussaan. Thandar käytteli
kömpelösti outoa asetta, jolla hän koetti torjua harjaantuneen villin
hyökkäystä. Epätasainen ottelu olisi saattanut päättyä vain yhdellä
tavoin, jollei Nadara aina sukkelaälyisenä ja neuvokkaana olisi
siepannut temppelin seinältä pitkää keihästä.
Hänen kiskoessaan sitä paikaltaan putosi sen mukana lattialle pääkallo,
joka rämisten vieri kamppailijani väliin. Pääkallonmetsästäjän huulilta
pääsi harmin ja raivon ulvahdus. Tämä oli herjausta. Kaikkein pyhintä
oli häväisty. Entistä hurjemmin hän karkasi käsikähmään Thandarin
kanssa, mutta samassa survaisi Nadara teräväkärkisen keihään hänen
kupeeseensa, hänen torjuma-asentoon kohotettu kätensä hervahti alas, ja
Thandarin parangi kolahti hänen kalloonsa.
»Joutuin!» hätäili Nadara. «Pakene samaa tietä, jota tulit! Jos jäät
tänne, on asemasi toivoton. Kerron villeille, että vahdit tappelivat
keskenään minun tähteni, että toinen tappoi toisen ja että minä ammuin
toisen pelastaakseni itseni. He uskovat minua — kerron heille, että
pistooli on koko ajan ollut kätkettynä vaippani alle. Hyvästi, oma
Thandarini! Me emme voi molemmat pelastua. Jos jäät tänne, kuolemme,
molemmat — sinä ainakin.»
Thandar pudisti kiivaasti päätään.
»Me lähdemme molemmat tai kuolemme molemmat», vastasi hän.
Nadara pudisti hänen kättänsä.
»Olen iloissani.» Muuta hän ei sanonut.
Pitkistä majoista tulvi raakalaisia. Temppelin edustalla oleva tie
täyttyi heistä. Pakenemisen yrittäminen siihen suuntaan olisi ollut
samaa kuin itsemurha.
»Eikö täältä ole mitään muuta uloskäytävää?» tiedusti Thandar.
»Temppelin takaseinässä on pieni ikkuna», vastasi Nadara, »pienessä
huoneessa, jossa kuolemaantuomittuja joskus säilytetään vankina,
mutta se avautuu toiselle tielle, jossa nyt otaksuttavasti vilisee
alkuasukkaita».
»Entä lattia?» huudahti Thandar. »Koetetaan lattian kautta.»
Hän juoksi temppelin pääovelle ja sulki sen. Sitten hän raahasi sen
eteen molemmat ruumiit ja pitkän penkin. Koko temppelissä ei ollut
ainoatakaan muuta irtainta esinettä, jonka paino olisi ollut vähääkään
tuntuva.
Sen tehtyänsä hän tarttui Nadaran käteen, ja yhdessä he juoksivat
pieneen huoneeseen. Senkin eteen he kasasivat sulun, ja Thandar alkoi
tarkastaa lattiata. Hän vipusi parangillaan irti palkin — se oli
mutkattomasti sijoitettu kannattimina olevien ohuiden pölkkyjen varaan.
Irroitettuaan toisen yhtä helposti hän laski Nadaran maahan temppelin
permannon alle.
Takertuneena paaluihin Thandar asetti palkit takaisin paikoilleen
päänsä yläpuolelle, ennenkuin hänkin pudottautui maahan Nadaran luokse.
Temppelin molemmilla puolilla olivat tiet täynnä raakalaisia. Pakenijat
kuulivat heidän kerääntyvän sisäänkäytävän edustalle; sisällä oli nyt
ihan hiljaista ja rauhallista. Kiljumalla he karkaisivat rohkeuttaan,
kunnes uskaltaisivat tunkeutua temppeliä tarkastamaan. He huutelivat
vahteja, mutta vastausta ei tullut.
»Anna pistooli minulle!» pyysi Thandar.
Hän panosti aseen ja otti useita panoksia valmiiksi käteensä.
Rinnakkain he sitten hiipivät temppelin takaseinälle. Torkkumasta
herätetyt siat röhkivät ja vinkuivat. Koira ärisi heille. Thandar
vaimensi sen paranginsa sivalluksella. Saavuttuaan temppelinalaisen
pimennon reunaan he huomasivat, että rakennuksen sillä puolella oli
vain muutamia alkuasukkaita, jotka riensivät nopeasti temppelin
etusivulle päin. Viidakko oli vajaan sadan metrin päässä.
Temppelin ovella syntyi äkkiä hiljaisuus. Kuului hakkaamista, sitten
työntämisestä johtuvaa kahinaa ja pian hurjan raivokasta kiljuntaa —
vahtien ruumiit oli löydetty. Sitten kuului sisältä tassutusta, kun
paljain jaloin juostiin lattialla. Takapuolella oleva tie tyhjeni heti.
»Nyt!» kuiskasi Thandar.
Käsi kädessä he kiitivät temppelin alta kuutamon ja väliaukeaman
ylitse ja pitkien majojen välitse viidakkoa kohti. Heidän ehdittyään
puolitiehen näki heidät läheisen talon kuistilta syöksyvä myöhästynyt
villi. Päästäen kauhean kiljaisun hän syöksyi heidän kimppuunsa.
Thandarin pistooli pamahti, ja villi vaipui maahan, mutta merkki oli
annettu, ja ennenkuin pakenijat olivat ennättäneet viidakkoon, oli
kirkuva soturilauma heidän kintereillään.
Thandar oli ymmällä. Kylään ja temppeliin tulon jälkeen oli hänen
suuntatajunsa sekaantunut. Hän kääntyi Nadaran puoleen ja huudahti:
»Minä en osaa rannikolle.»
Tyttö otti häntä kädestä.
»Tule mukaan!» kehoitti hän, ja heidän kummankin mieleensä muistui se
yö, jolloin hän oli opastanut Thandaria metsän lävitse ilkeän kansan
kallioilta. Taaskin sai Waldo Emerson Smith-Jones, oppinut mies,
kiittää kouluttamattoman tytön suurempaa viisautta pelastuksestaan.
Erehtymättä Nadara juoksi sekavassa viidakossa rannikkoa kohti. Vaikka
hän oli tullut sitä tietä vain kerran, eteni hän suoraa päätä yhtä
varmasti kuin olisi joka puussa palanut lyhty ja joka käänteessä ollut
tienviitta.
Heidän takanaan hälisi takaa-ajo, mutta Nadara ja Thandar kiitivät sen
edellä eikä se vähääkään saavuttanut pakenijoita monituntisen juoksun
aikana.
He saapuivat rannalle vasta keskipäivällä ja kiiruhtivat merirosvojen
leirille, mutta Thandarin pettymykseksi se oli tyhjä. Tsao Ming oli
poistunut odotettuaan sovitun ajan. Vaikka Thandar ei sitä tiennyt,
oli kirjava-asuinen hirtehinen vartonut yli määräajan ja poistunut
vähäistä ennen kuin pakenijat ilmestyivät viidakosta rannalle. Hänen
karkeatekoinen aluksensa olikin parhaiksi ennättänyt pois näkyvistä
pohjoispuolisen niemen taakse. Pistoolin pamahdus olisi kutsunut hänet
takaisin, mutta Thandar ei aavistanut sitä, vaan kääntyi masentuneena
etsimään piilotettua venettään.
Se oli saman pienen pensaan juurella, jonka suojassa Thandar oli
maannut, ennenkuin hän pelasti Tsao Mingin hengen, useita satoja
metrejä leiristä etelään.
Nyt ei takaa-ajon hälyä enää kuulunut lainkaan, ja niinpä pari asteli
verkkaisesti alukselle. Se löytyi sieltä, mihin Tsao Ming oli luvannut
sen sijoittaa. Se oli korjattu hyvin ja lujasti, ja lisäksi oli siihen
varattu runsaasti ruokaa ja vettä. Thandar siunasi Tsao Mingiä,
murhamiestä ja hirtehistä.
Yhdessä he raahasivat hauraan aluksen vedenrajaan ja olivat parhaillaan
työntämässä sitä vesille, kun ainakin parikymmentä hurjasti kiljuvaa
raakalaista tuoksahti viidakosta, kiitäen heitä kohti. Thandar pyörähti
torjumaan heitä pistooli ojossa.
»Työnnä vene vesille, Nadara!» huusi hän tytölle. »Minä pidän heitä
loitolla, kunnes se on vedessä, ja sitten ehkä ennätämme syvälle,
ennenkuin he meidät saavuttavat.»
Nadara kiskoi työläästi liikkuvaa venettä aaltojen loiskiessa hänen
päälleen joka kerta, kun hän yritti saada sitä vesille. Silmäkulmansa
alitse Thandar näki, kuinka vaivaloista tytön ponnistelu oli. Lauma oli
jo ehtinyt puolimatkaan juostessaan ripeästi metsästä rannalle. Mies ei
olisi tahtonut ampua ennenkuin ihan likeltä, koska hän tottumattomana
ampujana oli perin kehno tähtääjä. Oli kuitenkin ilmeistä, ettei Nadara
yksin saanut venettä vesille, ja senvuoksi Thandar suuntasi pistoolinsa
lähestyviin raakalaisiin, painoi liipaisinta ja pyörähti auttamaan
tyttöä.
Enemmän sattumalta kuin taidokkaan tähtäyksen johdosta kuula osui
ensimmäisen pääkallonmetsästäjän ruumiiseen. Parkaisten mies kellahti
hietikolle, ja hänen kumppaninsa seisahtuivat äkkiä yhtenä miehenä.
Mutta nähtyään Thandarin puuhailevan veneen kimpussa aikomatta jatkaa
ampumista he pian syöksyivät uudelleen hyökkäämään.
Thandarilla ja Nadaralla oli täysi työ kiskoessaan venettä, joten
villit pääsivät heidän huomaamattansa vedenrajaan saakka. Nähtyänsä
heidät Thandar pyörähti ympäri ja ampui toistamiseen, nosti sitten
veneen päänsä päälle ja asteli kuohuihin Nadaran kävellessä vierellä
tukien häntä.
Heidän jälessään tulivat raakalaiset — viisi tai kuusi rohkeinta — kun
äkkiä iso hyökyaalto sieppasi heidät kaikki, sekä hätyyttäjät että
hätyytetyt, valtoihinsa ja pyyhkäisi heidät syvälle. Thandar ja Nadara
takertuivat kiinni veneeseen, mutta raakalaiset imi pohjavirta pinnan
alle.
Kiljuen, uhkaillen ja viittoillen hyppeli rannalla kolme- tai
neljäkymmentä pettynyttä villiä. Mutta nyt olivat Thandar ja Nadara
kavunneet alukseen, jota luode kiidätti nopeasti kauemmaksi, ja pian he
melan avulla olivat turvassa Tyynenmeren ulapalla.
Turvassa?
KAHDESTOISTA LUKU
Merirosvot
Luoteen ja tuulen ajaessa kevyttä alusta ulapalle ja rantaviivan
vaipuessa näköpiirin alapuolelle katseli Waldo Emerson äärimmäisen
toivottomana sekä tulevaisuutta että heidän ympärillänsä lohduttoman
aavana myllertävää merta.
Jo kerran ennen hän oli ihmeen kautta selviytynyt meren moninaisista
vaaroista, mutta hän ei uskaltanut toivoa, että häntä toistamiseen
onnistaisi yhtä hyvin. Ja nyt oli Nadara hänen muassaan. Edellisellä
kerralla oli ollut tarjolla vain hänen oma tuskansa ja kuolemansa; nyt
häntä odotti vielä suurempi tuska nähdessään Nadaran kärsivän.
Tasaisena vihurina puhaltava tuuli nostatti aika isoja aaltoja. Laajat
laineet vierivät toinen toisensa kintereillä säännöllisten välimatkojen
päässä toisistaan kuin tarkastuksessa marssivat jalkaväen rivit.
Tuuli ja aallokko tuntuivat ihan kuin tilatuilta Thandarin ja Nadaran
haurasta alusta varten. Se keinui pitkillä, mahtavilla laineilla
kevyesti kuin korkki; sen kömpelötekoiseen purjeeseen tarttui tuuli,
joka pullisti sitä upeasti, kiidättäen sitä vinhasti vedenpinnalla.
Ja tuskin oli heidän taakseen jäänyt ranta painunut iäksi heidän
näkyvistään, kun suoraan heidän edessään alkoi näkyä toinen ranta.
Thandar saattoi tuskin uskoa silmiään. Hän hieroi niitä ja katsoi
uudelleen. Sitten hän pyysi Nadaraakin katsomaan.
»Mitä on edessäpäin?» kysyi hän.
Tyttö nousi puolittain pystyyn, huudahtaen riemusta.
»Maata!» huusi hän.
Ja maata se oli. Vinhasti puhaltava tuuli kiidätti heitä laajalta
näyttävän saaren pohjoispäähän. Hyökylaineet jyskyttivät kalliorantaa.
Sille laskeminen tuottaisi viipymättä kuoleman heille molemmille.
Mutta ajautuisivatko he sinne? Heidän lähestyessään saaren kärkeä,
selvisi Thandarille, että he ajautuisivat sen ohitse. Kykenisikö
hän hidastamaan pikku aluksen vauhtia ja kääntämään sen takaisin
maan suojaan? Oli perin todennäköistä, että vene kaatuisi heti hänen
leikattuaan poikki purjeen kannatushihnat ja koettaessaan meloa
syrjätuuleen, kuten hänen täytyisi tehdä päästäkseen saaren kärjen
ympäri.
Mutta muuta keinoa ei näyttänyt olevan. Hän ojensi paranginsa
Nadaralle, käskien hänen olla valmiina katkaisemaan purjetta pitelevät
raakanahkaiset hihnat heti hänen käskettyänsä. Puristaen melaa tiukasti
hän oli polvillansa veneen perässä, tarkkaillen veneen etenemistä
kallioisen kärjen ohitse.
Saaren tässä päässä pisti pitkä kieleke kauas mereen. Vene kiiti
tämän kielekkeen uloimman kärjen ohitse. Heidän sivuutettuansa sen
Thandar oivalsi, kuinka harkitsemattoman uskallettua olisi kääntää
vene laita-aallokkoon niinkään lyhyeksi ajaksi, jonka he tarvitsivat
päästäkseen kärjen suojaan. Melkein käden ulottuvilla oli siellä saaren
siimeksessä rauhaisen tyyni vedenpinta.
Mutta kun hän silmäili heidän edessään leviävää ääretöntä ulappaa,
käsitti hän, ettei toinen vaara ollut suurempi kuin toinenkaan, ja
sitten välähti hänen mieleensä vielä yksi vaihtoehto. Hän laskisi vähän
matkaa kärjen sivuitse, kääntyisi sitten melkein suoraan takaisin ja
koettaisi meloa veneen tyyneen veteen ihan vastatuuleen, välttäen siten
sivuaallokon vaarat.
Hänen suunnitelmassaan oli ainoastaan yksi heikko kohta — jaksaisiko
hän meloa venettä vastatuuleen. Sitä kannatti ainakin, yrittää. Hän
käski Nadaran katkaista purjeen pidinhihnat ja alkoi itse samassa
meloa purren ollessa aallon harjalla. Pantterintaljan tipahtaessa
karkeatekoisen maston juurelle pyörähti aluksen keula ympäri Thandarin
voimakkaista melanvetäisyistä.
He molemmat olivat niin kiintyneitä puuhiinsa kamppaillessaan henkensä
edestä luonnonvoimia vastaan, etteivät he kumpikaan huomanneet pitkää,
matalassa uivaa venettä, joka sujahti esiin heidän takanaan olevan
pienen lahden suusta, kun he tulivat näkyviin saaren suojapuolelle.
Hetkisen oli vene laitatuulessa. Thandar ponnisteli vimmaisesti
kääntääksensä sitä. He painuivat korkean laineen pohjaan. Heidän
yläpuolelleen kohosi aallon jyrkkä harja valmiina kaatamaan heidän
päällensä tonneittain vettä. Vene nousi yhäti laitatuulessa miltei
aallon harjalle — sitten vesivuori särkyi heidän niskaansa.
Pinnalle päästyään Thandar ajatteli ensiksi Nadaraa. Hän katseli
ympärilleen ravistaessansa vettä silmiltään. Melkein hänen vieressänsä
nousi Nadaran pää merestä. Kun heidän katseensa osuivat vastakkain,
levisi tytön huulille hymy.
»Näin on parempi», luikkasi hän. »Nyt pääsemme maalle.» Ja hän kääntyi
uimaan rantaa kohti.
Ihan hänen takanaan uiva Thandar tiesi, että Nadara oli vedessä kuin
kala, mutta epäili, jaksaisiko tyttö ja jaksaisiko hän itsekään
ponnistella maalle saakka tuulta ja luodetta vasten. Laine nosti heidät
korkealle ilmaan, ja sen harjalta he kumpikin näkivät aallon pohjalla
olevan pitkän aluksen, jonka miehistö oli hurjannäköistä väkeä.
Nadara, joka pelkäsi kaikkia miehiä paitsi Thandaria, olisi tahtonut
koettaa karttaa alusta, mutta nähtyään vilkaisun veneen väestä Thandar
uskoi varmasti hyvän onnen osuttaneen hänen Tsao Mingin ja hänen
joukkueensa pariin.
»He ovat ystäviä», kiljaisi hän Nadaralle, ja niinpä he sallivat veneen
tulla lähellensä, ja heidät nostettiin alukseen. Mutta heti kun Thandar
oli päässyt katselemaan miehiä lähemmin, selvisi hänelle, ettei hän
ollut koskaan nähnyt ainoatakaan heistä.
He olivat samanlaisia kuin Tsao Mingin kirjava lauma, eikä Waldo
Emersonin tarvinnut tiedustella heidän ammattiansa — varkaan ja
murhamiehen merkki oli painettu jokaisen kasvoihin. He syytelivät
Nadaralle ja Thandarille kysymyksiä monilla kielillä, joita heistä
kumpikaan ei ymmärtänyt, ja vasta sitten; kun alus oli ankkuroitu
pieneen lahteen ja seurue kahlannut, maalle, koetti Thandar puhua
heille merirosvojen englantia. Useat heistä ymmärsivät sitä, ja varsin
pian hän sai selvitetyksi heille, että he saisivat hyvän palkkion, jos
veisivät hänet ja Nadaran sivistyneeseen satamaan.
Johtaja, täysiveriseltä neekeriltä näyttävä mies, purskahti nauramaan,
pilkaten sellaista ajatusta, että melkein alaston mies voisi maksaa
lunnaat vapaudestaan. Samalla vintiö loi himokkaita katseita Nadaraan,
joten Thandar varmasti älysi, ettei hän tahtonut olla uskovinaan heidän
pystyvän suorittamaan lunnaita.
Kävi ilmi, että joukkue oli ollut lähdössä toiseen saman saaren
länsirannalla olevaan paikkaan, jossa heidän pää voimansa olivat. He
olivat odottaneet kolmea toveriaan, jotka olivat menneet sisemmälle
metsästämään, ja nähneet veneen sekä lähteneet vangitsemaan
siinäolijoita. Nyt he palasivat pieneen lahteen noutamaan
kumppanejansa, sitten palatakseen pääleiriin.
Neekeri olisi tahtonut surmata Thandarin heti, koska heidän veneessänsä
jo nytkin oli liikakuormitusta, mutta muutamat toiset estelivät häntä,
huomauttaen heidän päällikkönsä otaksuttavasti siitä kiukustuvan, sillä
vain vangin kuoltua hän uskoi menettäneensä mahdolliset lunnaat.
Vihdoin palasivat metsästäjät, ja kaikki nousivat purteen. Pian oli
alus poistunut lahdesta ja eteni saaren länsirannikkoa pitkin etelää
kohti. Pimeä oli jo melkein käsissä, kun sen keula käännettiin rantaa
kohti, ja pitkät airot työnnettiin veteen, samalla kun purje putosi
kasaan maston juurelle.
Kahden vähäisen, toisensa editse pistävän kärjen välitse he työntyivät
maan kaikilta puolin ympäröimään lahteen. Veneen saapuessa sisemmän
kärjen kohdalle ponnahti Thandar pystyyn, huudahtaen riemuisesta
hämmästyksestä. Vajaan sadan metrin päässä hänestä kellui veden
kuvastimen kirkkaalla pinnalla Priscilla.
Merirosvot katselivat vankiansa ällistyneinä. Neekeri nousi kädet
nyrkissä pystyyn valmiina iskemään häntä.
»Priscilla, hoi!» luikkasi Waldo Emerson. »Apuun, apuun!»
Neekeri virnisti. Valkoisesta huvipurresta ei vastattu. Sitten miehet
kertoivat Thandarille kaapanneensa aluksen useita viikkoja takaperin
ja pitäneensä sen väestöä vankeina maalla odottaessaan jostakin
selittämättömästä syystä kauan aikaa poissa viipynyttä päällikköänsä.
Kun Waldo Emerson ilmoitti hänelle purren olevan hänen isänsä, oli
neekeri hyvillään siitä, ettei ollut tappanut häntä, sillä hänestä
saataisiin runsaat lunnaat.
Heidän astuessaan maalle oli pimeä, ja Thandar ja Nadara työnnettiin
kurjiin hökkeleihin, joita oli useita rivissä rantahietikolla. Pitkään
aikaan mies ei saanut unta. Hänen mieltänsä kalvoi huoli hänen isänsä
ja äitinsä kohtalosta. Nadara oli kertonut heidän kummankin olleen
Priscillassa. Tyttö ei ollut hiiskunut mitään siitä, miten rouva
Smith-Jones oli häntä kohdellut, mutta Waldo oli arvannut lähelle
totuutta ja pannut merkille, ettei tyttö nähdessään Priscillan ollut
lainkaan innostunut eikä riemastunut.
Jonkun ajan kuluttua hän torkahti, mutta heräsi pian majansa
ulkopuolelta kuuluvaan liikkeeseen. Hiipimistä muistuttava ääni
kuulosti pahaenteiseltä. Hiljaa Thandar nousi ja meni ovelle.
Merirosvot eivät olleet köyttäneet vankejaan eivätkä teljenneet heidän
koppiensa ovia — heidän oli ihan mahdoton karata saarelta.
Thandar pisti päänsä hieman hämärtävään, öiseen ulkoilmaan. Häneltä
pääsi hiljainen raivon ja pelon ärähdys, sillä hän näki ison, tumman
miehenroikaleen ryömivän Nadaran majaan. Amerikkalainen seurasi heti
jälessä. Tytön hökkelin ovelle hän pysähtyi kuuntelemaan. Äkkiä
kuului sisältä säikähdyksen huudahdus ja sitten käsikähmän nahinaa.
Tuossa tuokiossa hän oli pimeässä majassa ja kompastui seuraavalla
hetkellä mieheen. Thandarin sormet hapuilivat kurkkua. Hän ei päästänyt
äännähdystäkään. Toinen pyörähti häneen päin veitsi kädessä. Thandar
oli sitä odottanut. Kyynärvarrellaan hän väisti ensimmäisen iskun, ja
sujuttaen kättänsä pitkin toisen käsivartta hän löysi puukkoa pitelevän
käden ranteen. Sitten alkoi kamppailu hökkelin sisällä vallitsevassa
manalamaisessa pimeydessä. Ottelijat hoippuivat ja horjahtelivat sinne
tänne savilattialla toisen koettaessa kiskoa irti puukkoa pitelevää
kättään, toisen pyrkiessä saamaan otetta vastustajan kurkusta samalla
koettaen pitää kiinni toisen rannetta. Miesten raskas huohotus kuului
selvästi yön hiljaisuudessa — se ja heidän jalkojensa töminä olivat
ainoat taistelun äänet. Nadara ei voinut auttaa Thandaria — hän arvasi
juuri Thandarin tulleen pelastamaan häntä, vaikka ei nähnytkään miestä.
Vihdoin riistäytyi öinen saalistaja yli-inhimillisellä ponnistuksella
irti Thandarin otteesta. Vähän aikaa vallitsi majassa hiljaisuus.
Kukaan kolmesta sisälläolijasta ei erottanut toisia. Pantterintaljansa
alta Thandar veti esille Tsao Mingin antaman pitkän pistoolin, mutta ei
rohjennut ampua, peläten osuvansa Nadaraan, eikä myöskään pyytää häntä
puhumaan ilmaistakseen olinpaikkansa, sillä siten hän olisi paljastanut
vastustajalleen, missä hän itse oli.