koettaen pidättää henkeänsä. Sitten Thandar erotti varovaa liikettä
huoneen vastaiselta laidalta. Oliko se hänen vihamiehensä vaiko Nadara?
Hän kohotti pistoolinsa miehen rinnan korkeudelle ja siirtyi sitten
itsekin hyvin varovasti sivulle päin. Heti hänen hiljaisen liikkeensä
äänen jälkeen näkyi hökkelin vastaisella seinustalla kirkas välähdys
ja kuului huumaava pamahdus — vihollinen oli laukaissut, hänen aseensa
leimahdus valaisi hetkiseksi mökin sisustan kirkkaasti, Thandar
näki jättiläiskokoisen neekerin vajaan kahden askeleen päässä, ja
miehen vasemmalla puolella seisoi Nadara syrjässä Thandarin pistoolin
tähtäyssuunnasta.
Neekeri ei tiennyt, että Thandarilla oli ase, eikä niin ollen
aavistanut umpimähkäisen laukauksensa koituvan oman kuolemansa
merkiksi. Toisen pistoolin välähdyksen ilmaistua hänen olinpaikkansa
kajahti Thandarin aseesta vastauspamahdus, ja samalla Thandar ponnahti
syrjään syöksyäkseen neekerin kimppuun sivulta käsin. Mutta saapuessaan
miehen luokse ei hän kohdannut hurjaa vastarintaa, kuten oli odottanut,
vaan kompastui vastustajansa kuolleeseen ruumiiseen.
Mutta nyt oli koko leiri hereillä. Merirosvot juoksentelivat sinne
tänne klikkaillen kysymyksiä ja määräyksiä monilla kielillään.
Sekasorto oli ylimmillään, ja sen kestäessä Thandar tarttui Nadaran
käteen ja juoksi ulos hökkelistä. Hän riensi muiden majojen taitse
leirin toiseen päähän ja kääntyi sitten rantaan. Hänen aikomuksensa oli
anastaa vene ja soutaa Priscillaan.
Heidän takanansa kiihtyi melu leirissä merirosvojen tarkastaessa
majoja saadakseen selkoa laukauksista — parempaa pakotilaisuutta ei
olisi voinut toivoakaan. Yksi Priscillan omista veneistä oli vedettynä
rannalle. Yhdessä Thandar ja Nadara työnsivät sen vesille, ja hetkistä
myöhemmin he soutivat ripeästi purtta kohti.
Rajattoman turvallisuuden tunteen ja riemun vallassa Waldo Emerson
kiipesi laidan ylitse ja veti Nadaran jälkeensä. Mutta hänen riemunsa
loppui lyhyeen, sillä tuskin hän oli laskenut jalkansa kannelle,
kun häneen tarttui takaapäin puolikymmentä jäntevää roistoa, jotka
olivat olleet Priscillaa vahtimassa, nähneet parin lähtevän rannalta,
tarkkailleet heitä heidän soutaessaan purrelle ja väijyneet heitä
heidän kavutessaan alukseen.
Loppuyö heitä pidettiin vankeina Priscillassa, mutta varhain seuraavana
aamuna heidät vietiin rannalle. Siellä he tapasivat kaikki rosvot
kokoontuneina erään majan ulkopuolelle. Sisällä olivat Priscillan
matkustajat ja miehistö. Kun Thandar ja Nadara saapuivat, tartuttiin
heihin käsin, heitä kiidätettiin ovelle, ja itämaalaisten kirousten
säestäessä heidät sysättiin sisälle. Siellä seisoskelivat, lohduttoman
onnettomina ryhminä Priscillan miehistö, kapteeni Burlinghame sekä
herra ja rouva Smith-Jones. Katseensa osuessa viimemainittuun juoksi
Waldo Emerson kädet ojossa hänen luoksensa.
Kauhusta kirkaisten väistyi rouva Smith-Jones miehensä ja kapteenin
taakse. Waldo seisahtui äkkiä. Molemmat toiset miehet silmäilivät häntä
uhkaavasti. Hän katsoi suoraan isäänsä silmiin.
»Etkö tunne minua, isä?» kysyi hän.
John Alden Smith-Jonesin leuka vaipui alas.
»Waldo Emerson!» huudahti hän. »Se ei saata olla mahdollista!»
Rouva Smith-Jones tuli esiin turvapaikastaan.
»Waldo Emerson!» kertasi hän. »Se on mahdotonta!»
»Mutta se on totta, äiti», vakuutti nuori mies.
»Mikä kamala asu!» virkkoi rouva Smith-Jones syleiltyään poikaansa.
Sitten hänen katseensa siirtyi Nadaraan, joka oli seisonut ovensuussa
vakavan hiljaisena.
»Sinä?» ähkäisi hän. »Etkö olekaan kuollut?»
Nadara pudisti päätään, ja Waldo Emerson ehätti kertomaan, millaisia
seikkailuja tyttö oli kokenut, sitten kun Stark oli käynyt hänen
kimppuunsa Priscillan kannella. Rouva Smith-Jones lähestyi tyttöä ja
laski kätensä hänen olallensa.
»Olen ajatellut hyvin paljon senjälkeen kun viimeksi tapasimme
toisemme», sanoi hän, »ja sen tulos on, että aion tehdä sellaista, mitä
en ole tehnyt koskaan ennen — aion pyytää sinulta anteeksi; kohtelin
sinua häpeämättömästi. Minun ei tarvitse kysyä, rakastaako poikani
sinua — olet jo ilmaissut rakastavasi häntä — ja hänen silmänsä ovat
paljastaneet minulle, missä hänen sydämensä on.
— Yökausia viruin valveilla, miettien, kuinka kauheata se oli, ja
melkein rukoilin, että hän olisi pikemmin kuollut kuin palaisi
löytääkseen sinut odottamassa häntä Bostonissa — se tapahtui, ennenkuin
sinä jouduit pois purrestamme. Sinulla ei ollut syntyperää eikä
omaisia, ja se oli minusta kaikki kaikessa. Mutta senjälkeen kun aloin
pitää teitä molempia kuolleina, huomasin muistavani sinusta paljon
sellaista, mikä on äärettömän paljon parempaa kuin hyvä syntyperä ja
kasvatus.
— En oikein osaa selittää sinulle, mitä se on, mutta en voi moittia
poikaani siitä, että hän rakastaa sinua. Sinun on kuitenkin luovuttava
tuosta kamalasta asusta ja otettava yllesi jotakin kunnollista.»
»Äiti!» kiljaisi Waldo Emerson kiertäessään kätensä hänen ympärilleen.
»Tiesinhän sinunkin alkavan rakastaa häntä, kunhan vain opit tuntemaan
hänet.»
Juuri silloin avautui ovi, ja eräs rosvoista astui sisälle.
»Tulkaa!» käski hän.
Vangit menivät peräkkäin ulos hänen ohitsensa. Ulkona olevilta
roistoilta he saivat tietää, että oli päätetty surmata heidät kaikki
heti, ryöstää Priscilla puhtaaksi ja upottaa se, koska varhain
aamulla oli nähty sotalaiva risteilemässä rannikolla. Peloissaan
he eivät tahtoneet enää odottaa poissaolevaa päällikköänsä, ja
kaikki lunnaantoiveet olivat unohtuneet, kun miehet oli vallannut
mielipuolinen halu hävittää kaikki rosvotyönsä jäljet.
Uhrit katselivat toisiansa kauhistuneina. He olivat joka puolelta
rosvojen ympäröimät, ja toinen toisensa jälkeen heidät sidottiin
lujasti, jotta karkaaminen olisi ihan mahdoton. Oli suunniteltu viedä
heidät saaren sisäosiin, viidakon tiheimpään osaan, ja katkaista siellä
heidän kaulansa ja jättää heidän ruumiinsa korppikotkille. Rosvoista
näytti olevan hyvin hupaista selostaa suunnitelmaansa vangeille.
Vihdoin olivat kaikki sidotut ja kuolonmarssi alkoi. Toivottomien
vankien ja raakojen, ilkkuvien hirtehisten muodostaman pitkän jonon
jälkipään kadottua viidakkoon saapui lahdelle karkeasti veistetty alus.
Ehdittyään Priscillan näkyviin alkoivat siinä olevat miehet empiä ja
valmistautuivat pakenemaan, mutta kun aluksella ei näkynyt elonmerkkiä,
lähestyivät he sitä, ja kun kansi oli tyhjä, nousivat he purteen.
Hyteissä tulokkaat tapasivat kaksi nukkuvaa malaijia. Nauraa hohottaen
ja laskien karkeata pilaa he herättivät nukkujat.
Vahdit ponnahtivat pystyyn ja hapuilivat pistoolejansa, mutta
nähtyään yllättäjänsä alkoivat he virnistellä leveästi ja pakista
monisanaisesti. Kaikki huomautuksensa he lausuivat rotevalle, lurjuksen
näköiselle miehelle, jota he nimittivät päälliköksi. Juuri häntä rosvot
olivat odotelleet, ja hänen pitkän poissaolonsa seurauksena oli ollut
päätös teloittaa Priscillan vangit.
Kuultuansa mitä viidakossa oli tekeillä, alkoi päällikkö kiroilla ja
karjua vimmastuneena. Hän näki monen tuhannen kultakolikon haihtuvan
ilmaan silmiensä edessä. Kiljuen seuralaisilleen ja käskien heidän
seurata itseään hän hyppäsi alukseen, jolla he olivat tulleet
Priscillaan, ja hetkisen kuluttua sitä soudettiin ripeätä vauhtia
rataan. Malttamatta vetää venettä maalle päällikkö syöksyi viidakkoon
miehet kintereillään.
Kaukana hänen edellään tarpoivat väsyneet ja pelon masentamat vangit,
joita hoputettiin kepeillä ja terävien parangien lappeilla. Vihdoin
merirosvot pysähtyivät sankan kasvullisuusrykelmän keskelle.
»Tässä», ehdotti muuan, mutta erään toisen mielestä heidän oli edettävä
vähän kauemmaksi. Muutamia minuutteja miehet väittelivät, mutta sitten
edellinen vetäisi paranginsa ja meni Thandaria kohti.
»Tässä!» intti hän ja heilautti säiläänsä päänsä ympärillä.
Samassa alkoi pensaikosta äkkiä kuulua räiskettä ja äänekkäitä
kiukkuisia karjaisuja, ja mies loi katseensa siihen suuntaan, josta
häiriö tuli. Myöskin vangit katsoivat sinnepäin. Sieltä ilmestynyt näky
ei ollut erikoisen rauhoittava — vain vielä yksi hyvin hurjannäköinen
ja tavattoman äkäinen merirosvo, jota seurasi puolikymmentä muuta
konnaa.
Tulija syöksyi ryhmän keskelle, kolhien miehiä oikealle ja vasemmalle.
Ilkeän näköiset vintiöt, jotka vain muutamia minuutteja sitten olivat
rehennelleet pelästyneille vangeille ja säikytelleet heitä, olivat nyt
herpauttavan kauhun ruumiillistumia.
Päällikkö seisahtui paljastettua parangia pitelevän miehen eteen. Hänen
kasvonsa olivat lyijynharmaat ja nytkähtelivät suonenvedontapaisesti
raivosta ja kiihtymyksestä. Hän yritti puhua ja kääntyi sitten
katsomaan Thandaria, joka seisoi valmiina teloitettavaksi. Kun
päällikön katse osui tähän vankiin, menivät hänen silmänsä levälleen,
ja sitten hän kääntyi teloittajaksi aikoneen miehen puoleen, iskien
hänet rajulla iskulla maahan.
Se tuntui kirvoittavan hänen kielensä kantimet ja hänen suustansa tulvi
kammottavimpia kirosanoja, mitä vangit olivat milloinkaan kuulleet.
Ne olivat osoitetut niille miehille, jotka olivat rohjenneet mieliä
tällaista ilman hänen vahvistustansa, ja etupäässä sille pelosta
kyyköttävälle poloiselle, joka ei ollut uskaltanut nousta pystyyn,
sitten kun hänen päällikkönsä raskas nyrkki oli kellistänyt hänet
pitkäkseen.
»Ja sinä olisit tappanut Thandarin», karjui hän, »Thandarin, joka
pelasti henkeni!»
Ja sitten hän alkoi potkia pitkänään viruvaa miestä, kunnes Thandarin
itsensä oli pakko tulla väliin onnettoman puolesta.
Tsao Mingin saavuttua vankien vaivat haihtuivat kuin savu ilmaan,
sillä saatuansa tietää, että Priscillan omistaja oli Thandarin isä,
palautti hän purren ja kaikki miestensä siitä ryöstämät tavarat
oikeudenmukaisille omistajilleen. Eikä hän olisi tyytynyt siihen,
jos hänen olisi sallittu noudattaa omaa päätänsä, sillä hän mieli
teloituttaa puolikymmentä kovaosaista apuriaan, jotka olivat olleet
liian innokkaita täyttämään merirosvonvelvollisuuksiansa.
Tsao Mingin koreapukuiset lurjukset täyttivät Priscillan vesitynnyrit
ja veivät alukseen siksi paljon muonavaroja, että sen väelle riittäisi
yllin kyllin ravintoa matkalla Honoluluun, siihen satamaan, johon he
olivat päättäneet ensinnä pyrkiä.
Ja kun kaikki valmistukset oli suoritettu, saattoi kuusi
merirosvoprahua valkoista purtta sataviisikymmentä kilometriä
pohjoiseen päin, ampuen jäähyväisiksi yhteislaukauksen toisensa jälkeen
keuloihinsa sijoitetuista, malmisista, kuusituumaisista tykeistä.
Kun vähäinen laivasto supistui pelkiksi pilkuiksi purren taakse ja
katosi eteläisen näköpiirin alle, seisoi Priscillan kannella sitä
silmäilemässä flanellipukuinen mies, jolla oli lyhyeksi leikattu,
vaalea tukka, seurassaan hento, tummatukkainen, yksinkertaiseen
hameeseen ja purjekankaiseen puseroon puettu tyttö.
Kummankin huulilta pääsi heidän tietämättään huokaus, ja he kääntyivät
katsomaan toistensa silmiin.
»Me poistumme tylystä maailmasta, joka on ollut meille suopea», virkkoi
mies, »sillä kaikesta kolkkoudestaan huolimatta se antoi meidät
toisillemme ja yhdisti meidät, kun olimme joutuneet erillemme».
»Onko sivistysmaailma suopeampi?» tiedusti tyttö.
Thandar ravisti päätänsä.
»En tiedä», vastasi hän.
KOLMASTOISTA LUKU
Kotimatkalla
Honolulussa Waldo Emerson Smith-Jones ja Nadara vihittiin. Ennen
juhlatoimitusta oli pohdittu, minkä nimisenä Nadara olisi merkittävä
avioliittosopimukseen.
»Nadara» yksin tuntui liian lyhyeltä ja sisällyksettömältä muotoja
rakastavasta rouva Smith-Jonesista. Mutta Waldo Emerson ja tyttö
väittivät, että se oli hänen nimensä ja täysin riittävä. Kun siis
ei muuta nimeä ollut, olivat kaikki lopulta yhtä mieltä siitä, että
»Nadaraa» ei lainmukaisesti voitu parantaa.
Ennen vihkimistä, joka tapahtui Priscillassa, antoivat herra ja rouva
Smith-Jones, kapteeni Cecil Burlinghame sekä useat Honolulussa asuvien
virkamiesten ja ystävien joukosta kutsutut vieraat lahjoja morsiamelle.
Kapteeni Burlinghame lausui antaessaan lahjansa muutamia sanoja
selitykseksi.
»Sinulle, Nadara», puhui hän, »on näillä helyillä syvempi merkitys ja
suurempi arvo kuin kellekään muulle, sillä ne ovat peräisin omalta
syrjäiseltä saareltasi, jossa ne olivat viruneet kaksikymmentä vuotta,
kunnes minä ne sattumalta löysin läheltä rantaa. Sitä nais-poloista,
jonka omia ne aikoinaan olivat, et ole koskaan nähnyt — on varsin
mahdollista, ettei hän käynytkään villillä rannikollasi — ja aina pysyy
salaperäisenä arvoituksena, miten jalokivet olivat sinne joutuneet.
Mutta kaksi piirrettä on sinussa samanlaiset kuin hänessä, sillä hänkin
oli nainen ja hänkin oli hyvin kaunis.»
Hän ojensi kämmenellään Nadaralle pientä, suolenkappaleilla pienten
nakertajain nahoista ommeltua, kulunutta pussia. Sen nähdessään sekä
tyttö että Waldo Emerson huudahtivat hämmästyksestä.
Ihmetellen Nadara otti pussin käteensä ja karisti sen sisällön
kämmenelleen. Waldo kumartui katsomaan.
»Tiedättekö, kenen omia nämä ovat olleet?» tiedusti hän Burlinghamelta.
»Eugénie Marie Céleste de la Valoisin, Crecyn kreivittären», vastasi
kapteeni.
»Ne olivat Nadaran äidin», huomautti Waldo. »Hänen kasvatusvanhempansa
olivat saapuvilla hänen syntyessänsä ja ottivat nämä jalokivet
nais-paran yltä hänen kuoltuansa. Hän ajautui rannalle veneessä, jossa
paitsi häntä oli ainoastaan kuollut mies — Nadara syntyi samana yönä.»
Ja niinpä pappi toimitettuansa vihkimisen merkitsi todistukseen naisen
nimeä varten varattuun kohtaan: Nadara de la Valois.
Ja nyt he asuvat Bostonissa ihanassa kodissa, jonka, olette
nähnyt, jos olette milloinkaan käynyt Bostonissa ja ajellut siellä
jossakin isoista, nähtävyyksien katselemista, varten hankituista
moottoriomnibusseista, sillä sitä osoitetaan kaikille vieraille,
koska sen rakennustyyli on kaunis ja sen omistajan historialliseen ja
ylimykselliseen nimeen, joka sattumalta ei olekaan Smith-Jones, liittyy
erikoinen maine.