Hänen ei ollut tarvinnut kestää kovia tuulia eikä ankaraa aallokkoa, ja
nyt hän oli ollut vesillä kolme päivää. Tuuli oli koko ajan puhaltanut
etelästä päin, vaihdellen tällä ajalla vain muutamia piiruja, mutta
sittenkin alkoi Waldo Emerson epäillä ja olla huolissaan. Hänen
vesivaransa alkoivat peloittavasti vähetä, ja hänen ruokavaransa
riittäisivät enää vain muutamiksi päiviksi, eikä hän siihen mennessä
ollut nähnyt ainoatakaan purjetta eikä maata. Lisäksi hänellä ei ollut
hämärintäkään aavistusta, miten hän voisi palata saarelle, jolta oli
äsken lähtenyt. Hän osasi purjehtia ainoastaan myötätuuleen. Jos tuuli
pyörähtäisi pohjoiseen, saattaisi se sattumalta ajaa hänet takaisin
saarelle. Muutoin hän ei ikinä sinne pääsisi. Ja nyt hän alkoi pelätä
olleensa hieman ajattelematon poistuessaan maalta.
Waldo Emersonilla samoin kuin useimmilla muilla ikänsä kovalla
maakamaralla eläneillä ihmisillä oli kovin hatara käsitys äärettömän
laajoista, katkeamattomista vesiulapoista, jotka lohduttomina ja
mittaamattomina peittävät enemmän kuin kolme neljännestä maapallon
pinnasta. Mikäli hän karttoja muisti, kuvitteli hän mielessään, että
tyynellä ja sinisellä pinnalla, etenkin eteläisillä merillä, oli
saaria tuhkatiheässä. Usein niiden nimet olivat hyvin rauhoittavia.
Muiden muassa hän muisti sellaiset kuin Seurasaaret, Ystävyydensaaret
ja Joulusaaret. Hän toivoi osuvansa jollekin niistä. Karttoihin oli
merkitty niin paljon saaria, ja ne olivat niin likellä toisiansa, että
hänestä oli perin kummallista, kun hän ei jo aikoja sitten ollut nähnyt
niitä useita satoja.
Entä laivat sitten! Tuntui uskomattomalta, ettei hän ollut nähnyt
yhtä ainoata, purjetta. Hän muisti selvästi merikartan, jota hän oli
tarkastanut ennenkuin lähti terveysristeilylleen. Olihan Tyyneenmereen
vedetty kaikkiin suuntiin käyviä, aikoja sitten vakiintuneita
höyrylaivalinjoja, ja niiden välillä, niin Waldosta tuntui, täytyi
vilistä lukemattomia rahtialuksia, jotka välittävät suuren valtameren
rannoilla sijaitsevien lukemattomien satamain välistä liikennettä.
Mutta sittenkään ei kolmeen päivään ollut mikään keskeyttänyt sen
äärettömän ympyrän painostavaa yksitoikkoisuutta, jonka keskuksena ja
ainoana asukkaana hän aina oli. Kolmessa päivässä, arveli Waldo, hänen
oli täytynyt edetä mittaamaton taival.
Ja vielä kului kolme väsyttävän pitkää päivää. Tuuli oli tyyntynyt
hyvin heikoksi virinäksi. Vene parhaiksi liikkui, siinä kaikki.
Juomavesi oli lopussa. Muonavarat loppumaisillaan. Waldoa vaivasi
edellisen puute. Hellittämättä paahtava aurinko lisäsi hänen tuskiaan.
Hän levitti pantterintaljansa perän ylitse ja vetäytyi sen alle
polttavia säteitä piiloon, viruen siellä, kunnes pimeä toi huojennusta.
Yöllä tuuli jälleen yltyi, mutta puhalsi tällä kertaa lännestä. Se
kiihtyi yhä, ja aallokko nousi yhä korkeammaksi. Kömpelötekoiseen
peräsimeensä tarrautunut mies koetti pitää kevyttä alustaan suoraan
myötätuulessa, joka nyt vonkui peloittavasti, samalla kun Waldon
jälessä kiiti isoja laineita nälkäisinä ja kita avoinna, muistuttaen
saaliinhimoista susilaumaa.
Thandar tunsi, ettei hänen epätasaista taisteluansa valtavia
luonnonvoimia vastaan saattaisi kestää kauan. Hellittämättömän
tuulen jokainen raju puuska uhkasi repiä hänen hauraan veneensä
siekaleiksi, mutta juuri aluksen keveys sen pelasti, sillä se keinui
aaltojen harjoilla ja ajautui eteenpäin hirvittävän vinhasti ikäänkuin
hirmumyrskyn kiidättämä höyhen.
Thandarin sydämessä ei ollut pelkoa — hän vain pahoitteli sitä, ettei
hän kenties enää koskaan näkisi äitiänsä, isäänsä eikä Nadaraansa.
Mutta yö kului, ja yhä hän kiiti tuulen mukana. Taivas oli pilvessä
— oli pilkkosen pimeä. Hän kuvitteli, että hänen ympärillään yhäti
levisi sama laaja vesipiiri, jossa ei näkynyt ainoatakaan elävää
olentoa, mutta nyt se oli myrskyn pieksämä, jyrkkäaaltoinen ja
musta eikä rauhaisen tasainen ja hivelevän sinivihreä. Mutta hänen
parhaillansa sitä ajatellessa alkoi edestäpäin myrskyn vimmaisesta
möyrystä huolimatta kuulua ukkosen kaltaista jyskettä, hänen veneensä
kohosi korkealle ilmaan ja suistui sitten, kuten Thandarista tuntui,
pohjattomaan kuiluun. Mutta se ei ollut pohjaton. Vene kolahti johonkin
ja pysähtyi äkkiä, viskaten Thandarin kohisevaan pyörteeseen. Häneen
tarttui iso aalto, joka kiidätti häntä harjallaan vinhasti kuin
kilparatsu ja paiskasi sitten hänet armottomasti sileälle, kovalle
hietikolle. Vesi pyrki vetämään hänet takaisin, mutta hän ponnisti
vastaan, takertuen sormin ja varpain kiinni rantaan. Sitten aalto jätti
hänet rauhaan ja peräytyi nopeasti takaisin mereen.
Thandar oli lopen uupunut, mutta tiesi, että hänen oli ryömittävä pois
hyrskyjen ulottuvilta, sillä muutoin seuraava aalto kiskoisi hänet
takaisin veteen. Keskellä sysipimeätä yötä hän oli osunut maalle,
jota hän oli turhaan etsinyt kuusi pitkää päivää. Hän oli löytänyt
maata! Tai oikeammin sanoen, maa oli ollut hänen edessään, ja hän oli
ajautunut sen rantaan. Hän olikin jo alkanut aprikoida, että joku
hirveä luonnonmullistus oli niellyt kaikki maapallon maat, jättäen
jälelle vain rajattoman, lohduttoman ulapan. Se riemullinen tieto,
että hän oli jälleen kiinteällä maaperällä, sai hänet unohtamaan sekä
nälkänsä että janonsa. Hieman hän pohti, minkälainen maa se saattoi
olla. Hän toivoi päivän koittaessa näkevänsä läheisen kaupungin
savupiiput ja torninhuiput.
Hänet herätti aurinko, joka paistoi hänen ylöspäin käännettyihin
kasvoihinsa. Hän makasi selällään pensaikon juurella vähän matkan
päässä rannasta. Aikoessaan nousta silmäilemään uutta maailmaa, johon
kohtalo ja hirmumyrsky olivat hänet singonneet, hän kuuli pensaan
toiselta puolen tuttua ääntä. Siellä hiipi joku eläin korkeassa
ruohikossa.
Thandar, luolamies, kohosi meluttomasti käsiensä ja polviensa varaan,
pilkistäen varovasti välillä olevan oksakudoksen- välistä. Hänen
katsettaan kohdannut näky pani hänen kätensä hapuilemaan hänen
puista miekkaansa, jonka kärki oli tulessa karaistu. Vajaan viiden
askeleen päässä hänestä ryömi mies varovasti nelinkontin. Ryömijä oli
hirvittävimmän näköinen ihminen, mitä Thandar oli eläissänsä nähnyt —
Thurgkin näytti häneen verrattuna herttaiselta. Olennon korvat olivat
lävistetyt, ja raskaat koristukset olivat venyttäneet ne niin, että
korvalehtien alareunat lepäsivät olkapäillä. Kasvot olivat täynnä
kammottavia naarmuja ja tatuoidut. Hampaat olivat mustat ja teräviksi
hiotut. Pitkistä sulista kyhätty päähine huojui ja nuokkui inhoitta
vien kasvojen yläpuolella. Myös käsivarret ja jalat olivat kirjaviksi
tatuoidut, ja kumpaakin rintaa kiersi tatuoitu ympyrä. Uumenille
sidotussa vyössä riippui miekka tuppineen. Miehen kädessä oli pitkä
keihäs.
Soturi hiipi salaa jonkun Thandarista vasemmalla olevan olennon
kimppuun. Viimemainittu vilkaisi siihen suuntaan, johon raakalainen
tähyili. Pensaiden lävitse hän parhaiksi erotti hahmon, joka tuli
heihin päin pitkin rantahietikon reunaa. Nyt oli soturi sivuuttanut
hänet, ja Thandar nousi pystyyn paremmin nähdäksensä hänen väijymänsä
otuksen.
Silloin hän näki sen selvästi — se oli omituiseen, moniväriseen asuun
puettu mies. Yläruumista peitti keltainen nuttu, tahraantunut ja
risainen. Se ulottui vain miehen vyötäisille, ja siihen oli hyvin
huolitellusti' ommeltu kummallisia merkkejä. Sen alapuolella oli
punainen vyö, johon oli pistetty pistooli ja peloittavannäköinen
puukko. Siniset pussihousut ulottuivat paljaisiin nilkkoihin ja
jalkateriin. Pään ympärille kiedottu, tulipunainen kangaskaistale
täydensi oudon vaatetuksen. Miehen kasvonpiirteet olivat mongolilaisen.
Thandar huomasi soturin pysähtyvän, kun kävi ilmeiseksi, että toinen
tuli suoraan hänen piilopaikkaansa kohti. Mutta viimeisellä hetkellä
mitään pahaa aavistamaton kävelijä kääntyi jyrkästi oikealle, painuen
rantahietikolle. Hän oli havainnut Thandarin veneen hylyn ja meni sitä
tarkastamaan.
Tämän liikkeen johdosta Thandar joutui melkein molempien miesten
väliin. Äkkiä nousi alkuasukas pystyyn — uhrin selkä oli nyt häneen
päin. Tarttuen vasemmalla kädellä keihääseensä hän paljasti tuhoisan
näköisen miekkansa ja poistui varovasti pensaikosta. Samassa pyörähti
rantahietikolla oleva mies vikkelästi ympäri, ikäänkuin häntä olisi
äkkiä varoitettu vaarasta. Ilmitultuaan syöksähti alkuasukas miekka
koholla eteenpäin. Mies sieppasi vyöstään pistoolin, tähtäsi kimppuunsa
karkaavaa soturia ja painoi liipaisinta. Kuului tehoton naksahdus —
siinä kaikki. Ase ei ollut lauennut.
Heti sekaantui taistelun telmeeseen kolmas henkilö. Pitäen
kummallisesti vaatetettua mongolia kehitysketjun lähempänä sivistystä
olevana renkaana kuin alastonta villiä riensi Thandar auttamaan
edellistä. Miekka kädessä hän syöksyi raakalaisen kimppuun, joka
kääntyi ympäri. Thandar kiljaisi siirtääkseen hänen huomionsa pois nyt
melkein avuttomasta uhrista.
Thandarilla ei ollut aavistustakaan miekkailun hienoista tempuista,
eikä hän tiennyt, kuinka vaarallinen ase oli malajien parangi —
pääkallonmetsästäjäin terävä, käyrä miekka — ja hän karkasi ahdistamaan
raakalaista samalla tavoin kuin olisi ahdistanut jotakin Thurgin
puolieläintä.
Hänen hyökkäyksensä pelkkä rajuus pelästytti alkuasukasta. Hetkisen hän
seisoi paikallaan, mutta pyörsi sitten pakoon, huudahtaen kauhusta.
Mutta hän ei ollut toiminut kyllin nopeasti. Thandar oli hänen
niskassaan. Terävä kärki upposi hänen selkäänsä vasemman lapaluun alle,
ja sitä työnsivät luolamiehen paino ja jänteet. Parkaisten tupertui
raakalainen eteenpäin, tarttuen veriseen kärkeen, joka nyt pisti esiin
hänen rinnastansa. Maata koskettaessaan hän oli kuollut.
Thandar irroitti miekkansa pääkallonmetsästäjän ruumiista ja kääntyi
pelastamansa miehen puoleen. Viimemainittu lähestyi häntä, puhuen
kiihtyneesti. Ilmeisesti hän kiitti Thandaria, mutta amerikkalainen
ei ymmärtänyt sanaakaan hänen oudosta kielestään. Hän ravisti päätään
osoittaakseen, ettei hän osannut toisen kieltä, ja viimemainittu
turvautui englanninkielen sekoitukseen, joka tosin oli hienostuneesta
bostonilaisesta miltei yhtä käsittämätöntä, mutta joka kuitenkin
sisälsi joidenkuiden hänen tuntemiensa sanojen kolhiutuneita jäännöksiä.
Eleillänsä Thandar osoitti pitävänsä tekoaan vähäarvoisena, heti sen
jälkeen merkeillä ilmaisten, että hänen oli nälkä ja jano. Muukalainen
ilmeisesti ymmärsi häntä, sillä viitattuaan Thandaria seuraamaan hän
lähti edellä rantaa pitkin takaisin samaan suuntaan, josta oli tullut.
Ennen liikkeelle lähtöä hän kuitenkin osoitti ensin Thandarin veneen
hylkyä ja sitten Thandaria itseään, nyökäyttäen kysyvästi päätään
ikäänkuin tiedustaakseen, oliko vene luolamiehen.
Kierrettyään muutaman kallioulkoneman he saapuivat pienelle poukamalle,
jonka rannalla oli leiri. Siellä oli lähes parikymmentä miestä, joiden
ulkoasu oli samanlainen kuin hänen oppaansa. He valmistivat parhaillaan
aamiaista jokseenkin ison, keskentekoisen veneenrungon ääressä, jota he
nähtävästi rakensivat.
Nähdessänsä Thandarin he näyttivät hämmästyvän, mutta kuultuaan
kumppaninsa kertomuksen he tervehtivät luolamiestä lämpimästi, antaen
hänelle ruokaa ja vettä yllin kyllin.
Kolme päivää Thandar työskenteli näiden miesten kanssa heidän
valmistaessaan venettänsä ja kuuli hitaasti heidän tarinansa sitä
mukaa kuin oppi auttavasti ymmärtämään sekakieltä, jota he käyttivät
puhuessaan hänelle. Pian hänelle selvisi, että kohtalo oli heittänyt
hänet merirosvojoukkion pariin. Heidän joukossaan oli kiinalaisia,
japanilaisia ja malaijeja — etelämerien hylkyväkeä, miehiä, jotka
olivat menettäneet maineensa jopa omien maittensa roistomaisten
merirosvojen keskuudessa ja joiden oli ollut pakko liittyä yhteen
toimiakseen näillä syrjäisemmillä, vähemmän tuottavilla vesillä
johtajanaan hirttämättä jäänyt konna, Tsao Ming, sama kiinalainen,
jonka hengen Thandar oli pelastanut.
Hän sai myöskin tietää, että myrsky, joka oli paiskannut heidät tälle
rannalle lähes kuukausi takaperin, oli tuhonnut heidän prahunsa ja
että heillä oli ollut puuhaisa aika rakentaessaan uutta ja tavantakaa
kahakoidessaan raakalaisten kanssa.
Viimeksi edellisenä päivänä olivat villit hyökänneet heikäläisen
seurueen kimppuun, joka oli ollut metsästämässä parin tai kolmen
kilometrin päässä sisämaassa, ja surmanneet heistä kaksi ja ottaneet
yhden vangiksi.
Rosvot kertoivat Thandarille, että nämä villit olivat hurjimpia ja
raa'impia pääkallonmetsästäjiä, mutta useimpien senlaatuisten tavoin
mieluimmin karkasivat väijyksistä mitään aavistamattoman uhrin niskaan
kuin ahdistivat häntä rehellisessä taistelussa avoimella kentällä.
Thandar ei vähääkään epäillyt, että jälkimäinen sotatapa olisi
ollut perin mieluisa hänen merirosvoystävistään, sillä hän ei ollut
eläissänsä edes uneksinutkaan niin hurjasta ja taistelunhaluisesta
joukkueesta kuin tämä lurjusmaisista ja verenhimoisista miehistä
haalittu kokoelma oli. Mutta alituinen hermopingoitus, jonka painamina
he olivat työskennelleet milloinkaan tietämättä, millä hetkellä nuoli
tai keihäs sujahtaisi viidakosta ja lävistäisi heidän selkänsä, oli
saattanut heidät pelon valtaan, jonka ainoastaan nopea lähtö saarelta
saattoi poistaa.
Heidän purtensa oli melkein valmis; enää vain kaksi päivää, ja sitten
he taaskin keinuisivat turvassa meren aalloilla. Tsao Ming oli luvannut
viedä Thandarin johonkin sivistyneeseen satamaan, josta hän voisi
höyrylaivalla palata Amerikkaan.
Kolmantena päivänä sen jälkeen, kun hän oli saapunut merirosvojen
pariin, hätkähtivät he kaikki nääntyneen ja veren tahraaman olennon
ilmestyessä heidän joukkoonsa. Mies oli hoippunut läheisestä viidakosta
ja vaipunut lopen uupuneena maahan aukeaman puoliväliin.
Hän oli Boloon, sama mies, joka oli joutunut pääkallonmetsästäjäin
vangiksi sen päivän aattona, jona Thandar oli ajautunut rannalle.
Ravinnon ja veden virkistämänä mies kertoi perin oudon tarinan.
Niistä niukoista otteista, jotka Thandarille myöhemmin selostettiin
englanninsekaisella sotkukielellä, sai bostonilainen tietää, että
Boloon oli raahattu kauas sisämaahan melkoisen laajaan kylään.
Siellä hänet oli teljetty huoneeseen pitkään rakennukseen odottamaan
päällikön määräyksiä. Hänelle oli vihjailtu, että häntä rääkättäisiin,
ennenkuin hänen päänsä katkaistaisiin päällikön palatsin laipiopalkkien
koristukseksi.
Kertomuksensa merkillisimmässä osassa hän selosti, että hänet oli viety
oudonnäköiseen temppeliin ja paiskattu valko-ihoisen jumalattaren
jalkojen juureen. Tsao Mingiä ja muita rosvoja kummastutti se hyvin
suuresti, sillä Boloon väitti, että jumalatar oli valko-ihoinen, että
hänellä oli tuuhea, musta tukka ja että hänen ruumiinsa verhona oli
upea, musta pantterintalja.
Vaikka Tsao Ming huomautti, ettei tällä saarella ollut lainkaan
panttereja, ei Boloon antanut perään. Hän oli nähnyt sen omilla
silmillään, ja hän oli varma. Ja sitäpaitsi, päätteli hän, ei saarella
myöskään ollut valkoisia jumalattaria, mutta sittenkin oli hänen
näkemänsä nainen ollut valkoinen.
Kun tämä omituinen juttu kerrottiin Thandarille, muisti hän, että
Nadaran ympärillä oli ollut musta pantterintalja. Mutta nainen ei
luonnollisestikaan saattanut olla Nadara — se oli mahdotonta. Hän
kuitenkin pyysi miestä kuvaamaan jumalatarta tarkemmin — hänen
silmiensä ja hiustensa väriä — hänen vartalonsa mittasuhteita — hänen
pituuttansa.
Boloonin kaikkiin näihin kysymyksiin antamat vastaukset lietsoivat
Thandarin kiihtymystä yhä voimakkaammaksi. Ja sitten tuli lause, joka
lopullisesti viritti hänen toivonsa ja pelkonsa ihan vimmaisiksi.
»Naisen vasemmassa kädessä oli iso timantti», mainitsi Boloon.
Thandar kääntyi Tsao Mingin puoleen.
»Minä lähden sisämaahan», ilmoitti hän, »katsomaan, kuka temppelissä
oleva nainen on. Jos odotatte minua kaksi päivää ja minä palaan, saatte
palkkioksi niin paljon kultaa kuin vaaditte. Jollette odota, niin
korjatkaa veneeni ja kätkekää se siihen pensaikkoon, jossa väijynyt
mies olisi tappanut sinut, jollen olisi tullut väliin!»
»Minä odotan kolme päivää», lupasi Tsao Ming. »Enkä ota ainoatakaan
_junia_ palkkioksi. Sinä pelastit Tsao Mingin hengen — sitä ei pian
unohdeta. Mielelläni lähettäisin miehiä mukaasi, mutta he eivät
lähtisi. He pelkäävät pääkallonmetsästäjiä. Myös korjautan veneesi
siltä varalta, että palaat kolmannen päivän jälkeen, mutta» — hän
kohautti olkapäitään — »sinä et palaa kolmantena päivänä etkä
neljäntenä etkä milloinkaan, Thandar. Sinun olisi paras unohtaa
säikähtyneen Boloonin mieletön kertomus ja lähteä pois tästä kirotusta
maasta Tsao Mingin seurassa.»
Mutta Thandar ei luopunut aikeestaan, vaan erosi rosvoista saatuaan
Boloonilta tarkat ohjeet, mihin suuntaan hänen olisi mentävä
löytääkseen salaperäisen temppelin ja valkoisen jumalattaren, joka
saattoi olla, mutta saattoi olla olemattakin Nadara.
Hän painautui suoraan sekavaan viidakkoon käsissään surmaamansa
pääkallonmetsästäjän keihäs ja parangi ja vyötäisilleen sidotussa
hihnassa kuolleen merirosvon pitkä pistooli. Tämän viimemainitun ynnä
joukon ammuksia oli Tsao Ming ihan väkisin tyrkyttänyt hänelle.
YHDESTOISTA LUKU
Pelastus
Noudatettuaan Boloonilta saamiaan ohjeita Thandar saapui toisen päivän
iltahämärässä pienen aukeaman laitaan ja erotti edessään useita
himmeäpiirteisiä, paalujen varaan rakennettuja, pitkiä taloja. Kylän
editse juoksi joki. Thandar oli useita kertoja mennyt tämän joen
poikki, sillä hän oli matkallaan kahdesti eksynyt ja hänen oli täytynyt
palata osa taivalta takaisin päästäkseen uudelleen omille jäljilleen.
Kylän keskellä häämötti korkeampi rakennus, jonka katto kohosi muiden
yläpuolelle. Pimeän tullen Thandar hiipi likemmäksi maaliansa — isoa
rakennusta, jonka Boloon oli kuvaillut temppeliksi.
Hiipiessään korkealla olevien majojen alitse hälytti luolamies siat ja
kanat liikkeelle, mutta niiden hälinä oli hyvin tavallinen ilmiö, joka
ei suinkaan uhannut hänen turvallisuuttaan, vaan pikemminkin suojasi
häntä estämällä hänen aiheuttamansa melun kuulumasta.
Vihdoin hän saapui temppeliä lähinnä olevan majan alle. Täysi kuu
paistoi korkealla taivaalla. Se valoi kirkasta hohdetta rakennusten
väliin, luoden niiden alle synkät, pimeät varjot. Sellaisessa
pimennossa Thandar tähyili. Hän näki, että temppeli oli vahdittu. Sen
ainoan sisäänkäytävän edustalla kyyrötti kaksi soturia. Miten hän
pääsisi niiden ohitse?
Hän siirtyi varjostavan majan pimennon reunaan niin kauaksi vahdeista
kuin mahdollista. Mutta sittenkin näytti varmalta, että hänet
huomattaisiin, jos hän koettaisi syöksyä temppelin seinustalle.
Hän oli kokonaan ymmällä eikä tiennyt mitä tehdä. Oli järjetöntä
panna nyt kaikki vaaraan toimimalla uhkarohkeasti — siihen vaaraan
uskaltautumisen aika olisi sitten, kun hän olisi löytänyt jumalattaren
ja saanut selville, oliko se Nadara vai joku toinenko. Mutta miten hän
pääsisi tuon kuutamoisen kaistaleen ylitse ja vahtien ohitse temppeliin
vaaraan antautumatta?
Hän hiipi hiljaa sen rakennuksen toiseen päähän, jonka varjossa hän
väijyi. Jonkun aikaa hän silmäili päämääräänsä, joka oli niin lähellä,
mutta kuitenkin tuntui olevan äärettömän paljon kauempana hänen
ulottuviltaan kuin sinä päivänä, jona hän oli lähtenyt rannikolta sitä
etsimään. Hän pani merkille pitkät pylväät, joita oli upotettu maahan
epäsäännöllisten välimatkojen päähän toisistaan ympäri rakennuksen.
Hän aprikoi, mitähän merkitsivät niiden kömpelötekoiset kaiverrukset,
ja ihmetteli niiden barbaarisia yläpäitä, joita joskus koristi
raakalaissoturin päähine, toisinaan taas kuivattu, irvistävä kallo tai
karkeasti veistetty ihmisenkuva.
Useihin pylväisiin oli ripustettu kilpiä, aseita, vaatteita ja
saviastioita. Etenkin yhtä niistä painoi niin raskas monenkirjava
taakka, että se humalaisen tavoin nojasi temppelin räystääseen.
Thandarin katse lipui sitä myöten alkeelliseen kattoliistoitukseen.
Se vihjaisu riitti — mistä hänen katseensa oli kiivennyt, siitä hän
kiipeisi itsekin. Ainoastaan kuutamo teki yrityksen vaaralliseksi.
Jospa vain kuu peittyisi pilveen! Mutta pilvistä ei näkynyt merkkiäkään
tähdikkäällä taivaalla!
Hän katsahti vahteihin päin. Ne torkkuivat temppelin toisessa päässä,
ja vain toinen heistä oli näkyvissä. Toinen oli piilossa rakennuksen
nurkan takana. Se mies, jonka Thandar näki, oli selin häneen päin.
Jos he pysyisivät siinä asennossa hetkisen, pääsisi hän katolle
heidän huomaamattansa. Mutta olihan kyllä vielä se vaara, että hänet
havaittaisiin jostakin muusta rakennuksesta. Tupakansavun tuoksahdus
ilmaisi hänelle, että joku mies oli vielä valveilla kuisteilla, joissa
useimmat nuorukaiset ja naimattomat miehet nukkuivat.
Thandar ryömi sellaiseen kohtaan, että näki ainoan, temppelin sillä
puolella olevan kuistin, josta hän oli päättänyt yrittää kavuta
sisälle. Tuntikauden hän tarkkaili kahden alkuasukkaan savukkeiden
vuoroin kirkastuvaa, vuoroin himmenevää hehkua ja kuunteli heidän
keskustelunsa hiljaista hyminää. Tunti tuntui venyvän iäisyydeksi,
mutta vihdoin lennähti ensin toisen ja sitten toisen savukkeen hehkuva
pätkä ruohikkoon, ja kuistilla syntyi hiljaisuus.
Thandar odotti vielä puoli tuntia. Viivytteleminen ja vakoileminen ei
enää ollut tarpeen — jos hän joutuisi ilmi, olisi kaikki lopussa, eikä
häntä hyödyttäisi rahtuakaan tietää sekuntia tai paria etukäteen, että
hänet oli nähty. Niinpä hän ei tuhlannut aikaa etenemällä varovaisesti
ja vilkuilemalla puoleen ja toiseen, vaan meni sensijaan nopeasti,
vaikkakin äänettömästi, suoraan kuutamoisen aukeaman ylitse kallellaan
olevan pylvään juurelle. Hän ei luonut katsettakaan taaksensa eikä
kummallekaan puolellensa, vaan suuntasi koko huomionsa edessänsä
olevaan tehtävään.
Thandar oli kiipeillyt luola-asukkaiden notkuvia ja huojuvia vesoja
myöten niin kauan, ettei pylväs aiheuttanut hänelle sen suurempaa
vaikeutta kuin tavalliset tikapuut olisivat tuottaneet teille tai
minulle. Ensinnä hän tutki sitä sekä silmin että käsin varmistuakseen
siitä, että sen yläpää nojasi tiukasti kattoon ja ettei se hänen
painostaan pitäisi pahaa melua luisuessaan pois entisestä asennostaan.
Päästyänsä selville siitä, että se oli lujassa, Thandar kiipesi sitä
myöten ylös meluttomasti ja nopeasti kuin kissa. Varovasti hän nousi
katolle, koska ei tiennyt, miten se oli rakennettu. Se olisi saattanut
olla heikko olkikatos, joka olisi hänen allaan pettänyt, joten hän
olisi suistunut temppelin sisälle.
Hämmästyksekseen ja pettymyksekseen hän huomasi sen olevan puuta ja
niin vankan kuin suinkin saattoi kuvitella. Hän oli suunnitellut
tunkeutua temppeliin ylhäältä käsin, mutta nyt se aie näytti menevän
myttyyn, sillä hän ei voinut toivoa saavansa parangillansa meluttomasti
tehdyksi reikää puiseen kattoon ennen päivänkoittoa, johon oli enää
muutamia tunteja. Hän kumartui tarkastamaan kattoa yksityiskohtaisesti
silmin ja sormin. Kuutamo oli kirkas. Sen valossa hän näki ihan
selvästi. Hän työnsi syrjään ohuen palmunlehtisen päällystyksen. Sen
alla oli käsinveistettyjä billianpuisia palkkeja. Jokaisessa oli pieni,
neliskulmainen reikä, jonka lävitse pujotetulla rottingilla palkki oli
kiinnitetty katon kehykseen.
Thandar poisti päällystyksen pieneltä, noin neliömetrin neljänneksen
laajuiselta alalta, pisti sitten terävän paranginsa kärjen rottinkisen
kiinnikkeen alle ja oli hetkisen kuluttua nostanut syrjään yhden
palkin. Ensimmäistä seurasi toinen, sitten toinen ja niin edelleen,
kunnes katossa oli niin iso aukko, että hän helposti saattoi soluttaa
itsensä sen lävitse.
Thandar kumartui sen reunalta tähystämään alhaalla vallitsevaan
pimeyteen. Hän ei erottanut mitään, sillä hänen oma ruumiinsa oli kuun
ja katossa olevan reiän välillä, estäen kuun säteitä tunkeutumasta
temppeliin.
Mies laski varovasti jalkansa aukkoon. Hapuiltuaan jalallaan hän
tapasi vuoliaisen. Hetkisen kuluttua oli koko hänen ruumiinsa kadonnut
temppelin sisälle. Pitäen toisella kädellään aukon reunasta Thandar
kyykötti vuoliaisella temppelin lattian yläpuolella.