tulemaan mukaansa. Stark oli heidän joukossaan. Hänen kohtelunsa ei
ollut kovin ystävällistä. Jos hän alkoi jäädä jälkeen, hoputti keihäs,
jonka kärki ennestään oli punainen hänen verestään, häntä jouduttumaan
vauhtiaan. Mutta tyttöä ei kohdeltu julmasti eikä loukkaavasti.
Seurue lähti taivaltamaan sisämaahan yksimiehisessä rivissä, vangit
jonon keskellä. Marssittiin koko päivä, niin että tällaisiin
ponnistuksiin tottumaton Stark alkoi hoippua ja kaatui kymmenkunta
kertaa jokaisella kilometrillä.
Nadara olisi melkein voinut sääliä häntä, jollei olisi liiankin hyvin
tajunnut, että ilman miehen eläimellistä häikäilemättömyyttä ei heidän
kummankaan olisi tarvinnut olla täällä ja alistua villien rääkkäykseen
ja kärsiä vastaisten kauhujen odotuksesta johtuvaa tuskaa.
Tyttö uskoi oman kohtalonsa koituvan vielä tuhat kertaa hirveämmäksi
kuin oli pelkkä kuolema, joka miestä odotti, sillä tuntui mielettömältä
toivoa, että nämä turmeltuneet raakalaiset jättäisivät hänet henkiin.
Nadara rukoili siltä Jumalalta, josta hänen Thandarinsa oli hänelle
puhunut, nopeata ja tuskatonta kuolemaa, mutta rukoillessaan hän hyvin
tiesi, ettei sellainen laupeus ollut odotettavissa.
Hän vertasi vangitsijoitansa Korthiin ja Lättäjalkaan, Isonyrkkiin ja
Thurgiin eikä uskaltanut toivoa heidän olevan sääliväisempiä kuin hänen
parhaiten tuntemansa miehet olivat olleet.
Myöhään iltapäivällä kävi ilmeiseksi, ettei Stark enää pääsisi
edemmäksi, jolleivät villit kantaisi häntä. Pian osoittautui, etteivät
he suinkaan aikoneet sillä tavoin, vaivautua. Priscillan ensimmäinen
perämies oli kaatunut kahdennenkymmenennen kerran. Vaikka häntä oli
kymmenkunta kertaa ilkeästi pistetty keihäällä, ei hän enää jaksanut
nousta hoippuen ja huojuen pystyyn kuten aikaisemmin.
Joukkueen päällikkö meni maassa viruvan valko-ihoisen luokse,
potki häntä kylkiin ja kasvoihin ja lopulta pisti häntä kärkevällä
parangillaan. Stark vain virui hervottomana, kärsivänä lihakasana ja
ähkyi. Päällikkö kiukustui. Hän tarttui molemmin käsin valko-ihoiseen
ja nosti hänet pystyyn, mutta heti kun hän hellitti otteensa, vaipui
Stark uudelleen maahan.
Vihdoin ei soturi ilmeisesti enää jaksanut hillitä vimmaansa. Hurjasti
ulvoen hän heilautti parangiaan ja sivalsi sillä pitkänään viruvaa
valkoista miestä suoraan kaulaan. Kammottavasti virnistävä pää kieri
Nadaran jalkojen juureen. Ihan tunteettomana tyttö katseli sitä, kun se
virui maassa ilmeettömien ja näkemättömien silmien tuijottaessa häneen.
Nadara, luolatyttö, oli tottunut näkemään kuolemaa sen kauheimmissa
ja äkillisissä muodoissa. Hän näki edessään vain vihamiehen pään eikä
välittänyt siitä mitään — Stark sai kiittää yksinomaan itseänsä.
Päällikkö kietoi katkaistun pään niinikudoksen kappaleeseen, kiinnitti
se keihäänsä päähän ja antoi miehilleen lähtömerkin.
Samottiin yhä eteenpäin, yhä syvemmälle saaren sisäosiin, ja toisten
joukossa asteli Nadara nimetöntä kohtaloa kohti, jonka laadusta hän
saattoi vain sommitella arvailuja.
YHDEKSÄS LUKU
Veneen rakentaminen
Kaksi päivää sen maanjäristyksen jälkeen, joka oli pelastanut Nadaran
Thurgin kynsistä ja pyyhkäissyt hänen heimonsa pois maan pinnalta,
alkoi mies hitaasti liikkua umpeen menneen luolansa katosta sortuneen
soran alla. Mies oli Thandar. Ylhäältä vyörynyt ja hänen luolansa suun
haudannut, tuhansien tonnien painoinen kiviröykkiö oli mennyt hänen
ohitseen lainkaan vahingoittamatta häntä, mutta katosta tipahtanut,
muutamien kilojen painoinen määrä kiviä ja soraa oli huumannut hänet
pitkäksi aikaa tiedottomaksi.
Vähitellen hänen tajuntansa palasi, mutta kului kauan, ennenkuin
hän jaksoi jännittää ajatuskykyänsä kylliksi edes sinnepäinkään
arvatakseen, mikä mullistus hänet oli yllättänyt. Sitten hänen
ajatuksensa ensiksi liitivät Nadaraan. Hän ryömi sille kohdalle, jossa
hänen luolansa sisäänkäytävä oli aikoinansa ollut. Vielä hän ei ollut
oivaltanut pimeyden oikeata syytä — hän luuli, että oli yö. Silloin oli
ollut yö, kun hän sulki silmänsä. Miten hän olisi voinut aavistaa, että
siitä oli jo kulunut kolme yötä ja että kohtalo oli hänen nukkuessaan
kolhinut häntä säälimättömästi.
Luolan aukolla odotti häntä ensimmäinen yllätys ja pettymys — tie oli
tukossa! Mitä se merkitsi? Heikosti hän kiskoi ja työnsi ainejoukkoa,
joka esti häntä pääsemästä ulos. Kuka oli teljennyt hänet vangiksi? Hän
muisti sen eloisan unensa, että Thurg oli ryöstänyt Nadaran. Se muisto
sai hänet rajusti käymään käsiksi kivi- ja soraläjään, joka sulki
oviaukon.
Harmiksensa hän tunsi olevansa liian heikko ponnistellaksensa
jatkuvasti esteen poistamiseksi. Hänen mieleensä välähti, että hänen
täytyi olla vahingoittunut. Vangitsija oli varmastikin ensin lyönyt
häntä. Hän tunnusteli päätään. Niin, siinä oli ammottava haava, mutta
sitä koskettaessaan hän tunsi, ettei se ollut tuore. Kuinka kauan hän
sitten olikaan ollut teljettynä? Istuessaan sitä pohtien hän huomasi,
että jäytävä nälkä ja huutava jano kalvoivat hänen vähitellen virkoavaa
ruumistaan. Se tunne oli miltei tuskallinen, niin tuskallinen, että hän
pakostakin tajusi olleensa ilman ruokaa ja vettä melkoisen kauan.
Uudelleen hän kävi käsiksi röykkiöön, joka piti häntä vangittuna, ja
hänen siihen kaivautuessaan alkoi oikea asianlaita hänelle hitaasti
selvitä. Hän muisti suuren Nagoolan jymisseen neuvotteluyönä,
säikyttäen Nadaraa. Tämän oli tehnyt kauhea maanjäristys. Thandaria
puistatti, kun hän ajatteli Nadaraa. Oliko hänkin teljettynä luolaansa
vai oliko hänelle käynyt pahimmin? Vimmaisesti hän nyt raastoi
tiiviiseen sulloutunutta mursketta. Mutta pian hän oivalsi, ettei
hän pelastuisi huonosti suunnatulla hätäilyllä. Verkkaisesti ja
huolellisesti hänen oli siirrettävä syrjään särkyneen kallion kappaleet
toinen toisensa jälkeen ja sillä tavoin kaivettava itselleen tunneli
ulkomaailmaan.
Järki sanoi hänelle, ettei hän ollut hautautunut syvälle, sillä se
seikka, että hän oli elossa ja saattoi hengittää, osoitti raitista
ilmaa tunkeutuvan luolaan sortuneen röykkiön lävitse, mikä olisi ollut
mahdotonta, jos luolan edustalla olisi ollut kiviä ja soraa kovin
paksulta.
Kun hän oli heikko, edistyi työ hitaasti, joten hän vasta useiden
tuntien kuluttua näki päivänvalon kuultavan esteen toisella puolen.
Senjälkeen kävi eteneminen ripeämmin, ja pian hän ryömi pienestä
aukosta silmäilemään murskautunutta kalliota.
Lauma korppikotkia nousi kammottavilta aterioiltaan, kun Thandarin
ilmestyminen häiritsi niitä. Miestä puistatti, kun hän katseli
hirvittäviä jäännöksiä, joiden äärestä ne olivat kohonneet ilmaan.
Unohtaen nälkänsä ja janonsa hän kynsi pirstoutunutta kallioseinämää
myöten Nadaran luolan entiselle paikalle. Sen suu oli ummessa, kuten
hänen luolansa aukko oli ollut. Uudelleen hän ryhtyi työhön, joka tällä
kertaa kuitenkin sujui helpommin. Saatuaan vihdoin tien auki hän empi
ennen sisällemenoa, peläten häntä siellä odottavaa vihlovaa murhetta.
Vihdoin hän sai kootuksi kyllin paljon rohkeutta kestääkseen
koettelemuksen ja ryömi Nadaran entiseen luolaan. Pimeässä hapuillen,
olettaen joka hetki rakastettunsa ruumiin kalmankylmänä osuvan käteensä
hän vihdoin oli etsinyt yli koko lattian. Luolassa ei ollut ruumista.
Kiireisesti hän kömpi takaisin kallion rinteelle ja aloitti hirvittävän
ja surkean etsinnän myllertyneiden kivien seassa hajallaan viruvien
mies- ja naisruumiitten kammottavien jätteiden joukosta. Mutta sekin
etsiminen meni hukkaan, sillä haaskalinnut olivat raadelleet uhrinsa
ihan tuntemattomiksi.
Heikkona, lopen uupuneena, murheen kalvamana ja murtuneena Thandar
tuskallisesti laahusti pikku purolle. Siellä hän sammutti janonsa
ja peseytyi. Haettuansa senjälkeen ravintoa hän ryömi joen äyräässä
olevaan onkaloon, heittäytyi pitkäkseen siellä oleville kuiville
heinille ja nukkui kokonaisen vuorokauden.
Unen ja nauttimansa ruoan virkistämänä ja voimistamana Thandar lähti
pimeästä suojapaikastaan elpynein toivein. Nadara ei voinut olla
kuollut! Se oli mahdotonta! Hän oli varmasti pelastunut ja harhaili nyt
saarella. Thandar päätti etsiä, kunnes löytäisi hänet. Mutta kun hän
päivien vieriessä ei tavannut merkkiäkään Nadarasta eikä ainoastakaan
muusta elävästä ihmisestä, heräsi hänessä se tuskallinen varmuus, että
saaren asukkaista hän yksin oli selviytynyt luonnonmullistuksesta
hengissä.
Se ajatus, että hänen olisi elettävä pitkä elämä ilman Nadaraa, syöksi
hänet synkimmän epätoivon valtaan. Hän moitti taivasta siitä, ettei
hänenkin oltu sallittu kuolla, sillä elämä ilman Nadaraa ei ollut
elämisen arvoinen. Ajan kuluessa hänen surunsa pikemminkin yltyi
kuin vaimentui. Ja sen lisääntyessä hän alkoi myöskin yhä enemmän
kammota yksinäisyyttänsä. Saari alkoi tuntua hänestä inhoittavalta
— elämä ivalta. Se mahdollisuus, että joku laiva hänen eläissään
saapuisi saaren rantaan, näytti tosiaankin vähäiseltä, mutta epätoivon
masentamana hän ei sitä edes toivonutkaan.
Hän ei tahtonut itse lopettaa elämäänsä, vaikka se kiusaus olikin
suuri, mutta hän haki kuolemaa kaikin mahdollisin, tässä villissä
saaressa tarjolla olevin tavoin. Öisin hän nukkui ulkosalla maassa.
Hän ahdisti Nagoolaa pedon omassa pesässä, ja aseenaan vain köykäinen
keihäänsä hän karkasi jokaisen tapaamansa kookkaan kissaeläimen
kimppuun.
Villejä karjuja, jotka usein olivat yhtä hirvittäviä kuin Nagoola,
ei milloinkaan ollut metsästetty sillä tavoin kuin nyt. Thandar eli
uljaasti siihen aikaan; paljon pantterintaljoja riippui hänen uudessa
luolassaan meren läheisyydessä olevalla kalliolla — samalla kalliolla,
jonka seinämältä Nadarakin oli hakenut suojaa ja josta hän oli lähtenyt
Priscillasta saapuneen etsintäseurueen mukaan.
Palatessaan eräänä päivänä rannalta, jossa hän nyt kävi usein
tähyilemässä taivaanrannalla mahdollisesti näkyviä purjeita, Thandar
näki jotakin liikkuvan kallionsa juurella. Hän kyyristyi pensaan taakse
tarkkailemaan. Hetkisen kuluttua olento liikkui uudelleen, ja Thandar
näki, että se oli mies. Hän ponnahti heti pystyyn ja syöksyi esille. Ne
päivät, jotka hän oli ollut ilman ihmisseuraa, oivat tuntuneet venyvän
yhtä moniksi ikäviksi kuukausiksi. Nyt hän tunsi olonsa äärimmäisen
yksinäiseksi ja olisi ollut valmis syleilemään vaikka paholaista, jos
se vain olisi tullut ihmisen hahmossa.
Thandar juoksi meluttomasti. Hän oli ihan likellä miestä, isoa,
karvaista otusta, ennenkuin toinen huomasi hänet. Aluksi mies lähti
juoksemaan, mutta nähtyään Thandarin olevan yksin hän seisahtui
taistelemaan.
»Minä olen Roof», kiljui hän, »ja saatan tappaa sinut!»
Tuttu raakalaistervehdys ei enää kiihdyttänyt Thandaria eikä lietsonut
hänen taistelu-intoansa. Nyt hän kaipasi seuraa eikä riitaa.
»Minä olen Thandar», vastasi hän.
Hidasälyinen, kömpelötekoinen olento tunsi hänet ja astahti askeleen
taaksepäin. Tunnettuansa edessään olevan miehen ei hän enää kovin
kiihkeästi himoinnut tappelua. Hän oli nähnyt Thandarin ottelevan ja
Thurgin saavan löylytyksen tältä sileäpintaiselta muukalaiselta.
»Älkäämme taistelko!» jatkoi Thandar. »Olemme yksin koko saarella. En
ole tavannut ketään muita kuin sinut, senjälkeen kun suuri Nagoola
riistäytyi valloilleen ja tuhosi ihmiset. Olkaamme ystävyksiä ja
metsästäkäämme yhdessä hyvässä sovinnossa. Muutoin täytyy toisen meistä
surmata toinen ja sitten elää aina yksin, kunnes kuolema vapauttaa
hänet hirveästä yksinäisyydestä.»
Roof pälyili Thandarin olan ylitse hänen takanansa olevaan metsään.
»Oletko yksin?» tiedusti hän.
»Kyllä — mainitsinhan sinulle, että kaikki saivat surmansa paitsi sinua
ja minua.»
»Eivät kaikki saaneet surmaansa», virkkoi Roof. »Mutta minä tahdon olla
Thandarin ystävä. Metsästämme yhdessä ja majailemme samassa luolassa.
Roof ja Thandar ovat veljeksiä.»
Hän kumartui ottamaan kourallisen ruohoa ja lähestyi sitten
amerikkalaista. Thandar teki samoin, ja kun kumpikin oli ottanut toisen
tarjoaman rauhanmerkin ja hieronut sillä otsaansa, oli ystävyysliitto
juhlallisesti solmittu. Toimitus oli koruton, mutta silti sitova,
sillä kumpikin tiesi toisen mieluummin kuolevan kuin rikkovan tätä
alkeellisesti solmittua sopimusta.
»Mainitsit, etteivät kaikki saaneet surmaansa, Roof», virkkoi Thandar
juhlatoimituksen jälkeen. »Mitä sillä tarkoitit?»
»Suuri Nagoola ei tappanut kaikkia», vastasi ilkeä mies. »Thurg ei
saanut surmaansa eikä myöskään se nainen, joka oli Thandarin puoliso —
jonka Thurg olisi halunnut ryöstää.»
»Mitä?» Thandarin kysymys tuli miltei kirkaisuna. »Eikö Nadara ole
kuollut?»
»Maltahan», kehoitti Roof ja vei hänet kallion juurelle. »Katsos tuota!»
»Niin», äänsi Thandar. »Olen ennenkin pannut merkille tuon ruumiin.
Mutta entä sitten?»
»Se on Thurgin ruumis», selitti Roof. »Hän koetti päästä käsiksi
puolisoosi, joka oli ottanut turvapaikakseen tuon luolan tuolla
ylhäällä. Sitten saapui joitakuita outoja miehiä, jotka pitivät pahaa
melua kepeillään, ja Thurg vaipui kuolleena maahan — kova ääni oli
tappanut hänet pitkän matkan päästä. Sitten oudot miehet tulivat tänne
likelle, ja Nadaraksi nimittämäsi nainen poistui heidän seurassaan.»
»Mihin suuntaan?» huusi Thandar. »Mihin he hänet veivät?»
«He veivät hänet siihen kummalliseen kallioon, jossa he asustivat
— jossa he tulivatkin. Sen kallion kaltaista esinettä ei ikinä ole
nähty. Se kellui veden pinnalla. Sen seinämässä oli useita pieniä
luolanaukkoja, mutta ihmiset eivät tulleet niistä, vaan kallion laesta,
kapusivat sen reunoja myöten alas ja lipuivat rantaan ontoissa,
puisissa vehkeissä. Kallion laella oli kaksi lehdetöntä puuta, joissa
oli vain hyvin lyhyet, suorat oksat. Kallion loitotessa pois tuprusi
sakeata savua näiden puiden välissä olevasta lyhyestä, mustasta
puuntyngästä. Se oli perin ihmeellisen näköinen, mutta ihmeellisintä
kaikesta olivat melukepit, jotka surmasivat Thurgin ja Nagoolan kaukaa.»
Thandar ei kuullut puoliakaan Thurgin kertomuksesta. Hänen aivoissaan
pauhasi ja jyrisi yksi ainoa ajatus: Nadara elää! Nadara elää! Hänen
elämänsä sai uuden sisällön. Hän vapisi ajatellessaan, kuinka suuriin
vaaroihin hän oli antautunut. Nyt hänen oli totisesti elettävä. Nauraen
ja huutaen hän alkoi hyppiä, kietoi käsivartensa ällistyneen Roofin
ympärille ja pyöritti luolamiestä vinhassa valssintahdissa. Nadara
elää! Nadara elää!
Taaskin päivä paistoi, linnut lauloivat, luonto oli entinen oma
itsensä, hilpeä, huoleton. Nadara oli hengissä ja sivistyneitten
ihmisten parissa. Mutta sitten välähti hänen mieleensä epäilys.
»Lähtikö Nadara vapaaehtoisesti muukalaisten mukaan», kysyi hän
Roolifilta, »vai veivätkö he hänet väkisin?»
»Eivät he häntä väkisin vieneet», vakuutti Roof. »He puhelivat hänen
kanssaan jonkun aikaa, ja sitten hän otti erään vieraan käden omaansa
ja silitti sitä, ja mies kiersi kätensä hänen ympärilleen. Sen jälkeen
he verkkaisesti astelivat laajan ulapan, rantaan, nousivat niihin
kummallisiin vehkeisiin, jotka olivat tuoneet heidät maihin, ja
palasivat kelluvaan kallioonsa. Pian alkoi savua tupruta, kuten äsken
kerroin, ja kallio etääntyi maailman äärtä kohti. Mutta nyt he kaikki
ovat kuolleet.»
»Mitä?» kiljaisi Thandar.
»Niin, näin kallion vaipuvan ehdittyään kauas rannasta, hyvin hitaasti,
kunnes enää vain savua kohosi vedestä.»
Thandarilta pääsi helpotuksen huokaus.
»Näytähän», pyysi hän, »millä kohdin kallio upposi veteen!«»
Roof osoitti melkein suoraan pohjoiseen.
»Tuolla», virkkoi hän.
Päiväkausia Thandar aprikoi, mikä oli saattanut olla se laiva ja keitä
olivat olleet ne miehet, joiden mukaan Nadara oli vapaaehtoisesti
lähtenyt. Epäilemättä oli joku hyväntahtoinen merenkulkija kuultuaan
hänen tarinansa ottanut hänet mukaansa kotimatkalle pois tämän kovan
onnen saaren kauhuista ja yksinäisyydestä. Ja nyt miestä jäyti kiihko
päästä hänen jälkeensä, etsimään kautta koko maailman löytääkseen
menetetyn rakastettunsa.
Laivan odottaminen tuntui maltittomasta Thandarista mahdottomalta,
sillä hän tiesi, ettei laivaa mahdollisesti ikinä saapuisi. Oli vain
yksi vaihtoehto, ja jos Waldo Emerson olisi käytännöllisemmin tuntenut
sen maailman, johon hän oli syntynyt, olisi hän hylännyt sen ainoan
vaihtoehdon tyyten mahdottomana. Mutta Waldo oli käytännöllinen ja
viisas ainoastaan alkeellisen ympäristönsä villissä elämässä, johon
olosuhteet olivat hänet pakottaneet. Ja niinpä hän päättikin ryhtyä
niin huimapäiseen ja ajattelemattomaan yritykseen kuin ihmisjärki
suinkin saattaa keksiä. Hän päätti rakentaa veneen ja lähteä sillä
aavalle Tyynellemerelle etsimään sivistynyttä satamaa tahi alusta, joka
veisi hänet jonnekin.
Waldosta se tuntui varsin käytännölliseltä. Luonnollisesti hän oivalsi,
että se olisi hyvin vaarallista, mutta eikö hänen olisi parempi
kuolla yrittäessään etsiä Nadaraa kuin jäädä koko elämänsä ajaksi
toivottomuuteen tänne Jumalan hylkäämälle saarelle?
Ja niinpä hän kävi käsiksi työhön, alkaen rakentaa venettä. Hänellä ei
ollut muita työaseita kuin karkeatekoinen veitsensä ja Sally Corwithin
merimiehen antama partaveitsi, joten hänen oli tuiki mahdoton kovertaa
venettä puunrungosta. Tulen avulla kovertaminen ei johtunut hänen
mieleensä. Vihdoin hän keksi ainoan mahdolliselta näyttävän keinon,
jolla saisi veneen kyhätyksi.
Veitsellään hän katkoi pitkiä, notkeita vesoja ja pienehköjä oksia.
Niistä hän sommitteli veneen rungon. Roof auttoi häntä hyvin
huvitettuna tästä uudesta puuhasta. Kaaret kiinnitettiin köliin ja
ääripuuhun pantterintaljasta leikatuilla hihnoilla, ja kun runko oli
valmis, pingoitettiin sen päälle pantterintaljoja. Nahkojen reunat
ommeltiin suolisäikeillä vastakkain niin tiukasti kuin Thandar ja Roof
suinkin jaksoivat vetää.
Keulapuolelle kiinnitettiin masto, ja pantterintalja, josta karva oli
kaavittu pois, sovitettiin purjeeksi raakapuiden varaan. Peräsimen
Thandar muovasi pitkästä, ohuesta vesasta, taivuttaen sen toisen pään
silmukaksi ja peittäen silmukan lujasti kiinni sidotulla nahalla.
Sitä hän suunnitteli käyttää sekä peräsimenä että melana, miten tarve
milloinkin vaati.
Vihdoin oli kaikki valmiina. Yhdessä Thandar ja Roof kantoivat kevyen,
karkeatekoisen aluksen mereen. Kahlattuaan hyrskyjen ulkopuolelle he
laskivat sen taaksepäin vierivän aallon harjalle, ja Thandar hypähti
siihen sen keinuessa veden pinnalla.
Tätä koetta tehtäessä ei purje ollut muassa. Thandar halusi vain
tietää, pysyisikö hänen veneensä pinnalla ja pystyssä. Vähän aikaa se
kellui, mutta pian se täyttyi avonaisista saumoista tulvivasta vedestä.
Vaivoin Thandar ja Roof saivat sen kiskotuksi takaisin rannalle. Nyt
olisi Roof luopunut koko yrityksestä, mutta niin ei Thandar. Tosin
hänen intonsa lamautui hieman, sillä hän oli pannut suuret toiveet
pienen aluksensa onnistumiseen.
Heidän kannettuaan hataran kyhäyksensä pois nousuveden ulottuvilta
Thandar istuutui maahan eikä tuntikauteen tehnyt muuta kuin tuijotti
vuotavaan veneeseensä. Sitten hän nousi, huusi Roofin mukaansa ja lähti
metsään. Puolentoista kilometrin päässä Thandar seisahtui erään puun
ääreen, jonka kupeesta hitaasti tihkui sakeata, tahmaista nestettä.
Thandar oli tullessaan tuonut kurpitsan ja alkoi nyt pienellä oksalla
ammentaa ainetta puun kupeesta kurpitsaan. Tunnin kuluttua kurpitsa oli
täysi. Sitten he palasivat alukselle.
Jätettyänsä kurpitsan sinne Thandar ja Roof menivät lähellä
luolakalliotansa sijaitsevalle, paksua viidakkoruohoa kasvavalle
läikälle. Siellä Thandar kokosi ison sylellisen keltaista,
tuleentunutta heinää ja käski Roofin tehdä samoin. Vietyään heinät
veneelle he hieroivat niitä uutterasti kämmeniensä välissä ja
loukuttivat niitä kivillä, muuttaen ne pehmeiksi, sitkeiksi kuiduiksi.
Nyt Thandar opetti Roofia punomaan kuidut löysäksi, pörröiseksi
nuoraksi ja saatuaan hänen työnsä hyvään vauhtiin hän kasteli nuoraa
puusta kaapimaansa tahmeaan nesteeseen ja työnsi sitä terävällä tikulla
veneen kaikkiin saumoihin ja rakoihin.
Se työ vei lähes kaksi päivää, ja kun se oli suoritettu ja kurpitsa
tyhjennetty, palasivat miehet puulle täyttämään sen jälleen. Tultuaan
sitten takaisin veneelle he tällä kertaa virittivät nuotion. Roof
pyöritti vinhasti sormiensa ja varpaittensa välissä kovaa puusälöä,
jonka kärki oli koverrettuun puupalaseen sijoitetussa, vähäisessä
taulakasassa. Pian kohosi taulasta ohut savukiehkura, joka sakeni vähän
aikaa ja sitten äkkiä leimahti tuleen.
Miehet kasasivat liekkiin risuja ja oksia, kunnes nuotio roihusi
hilpeästi. Sitten Thandar otti kurpitsasta sitkeätä ainetta, kuumensi
sitä tulessa ja viipymättä siveli sulaneella tahnalla aluksen
ulkopintaa. Hitaasti ja äärettömän kärsivällisesti puuhaillen onnistui
miesten tällä tavoin päällystää koko veneen ulkopinta vedenpitävällä
aineella, joka saattoi uhmailla veden vaikutusta miltei rajattoman
kauan.
Kolme päivää Thandar antoi päällystyksen kuivua, ja sitten alus pantiin
uudelleen koetukselle. Sydän kurkussa mies hyppäsi korkean aallon
harjalla kelluvaan veneeseen.
Mutta hetkisen kuluttua hän luikkasi huojennuksesta ja riemusta — alus
kellui kuin korkki eikä se näyttänyt vuotavan vähääkään. Puoli tuntia
Thandar meloi sinne tänne lahdella ja palasi sitten noutamaan purjetta.
Sekin toimi mainiosti, vaikka olikin varsin raskas ja kömpelö, ja hän
kulutti lopun päivästä purjehtien ja uskaltautuen ulapallekin.
Hän meloi aika paljon, sillä Waldo Emerson tunsi paremmin muinaisten
kreikkalaisten soutualukset kuin purjeet ja purjehdustaidon, joten hän
enimmäkseen purjehti vain myötätuuleen ja meloi pyrkiessään johonkin
muuhun suuntaan. Mutta kaikesta siitä huolimatta tuotti koe hänelle
suurta riemua, ja hän malttoi töintuskin odottaa hetkeä, jolloin
pääsisi lähtemään sivistysoloja ja Nadaraa kohti.
Seuraavat kaksi päivää käytettiin ruokavarojen ja veden hankkimiseen.
Muonan ja juoman Thandar pani lukuisiin kurpitsoihin, sulkien niiden
suut samalla kumimaisella aineella, jolla hän oli tehnyt veneensä
vedenpitäväksi. Hän leikkasi villisian, kauriin ja lintujen lihaa
ohuiksi kaistaleiksi, jotka hän kuivasi hiljaisella tulella. Tässä
työssä avusti Roof häntä, ja vihdoin oli kaikki valmiina yritystä
varten.
Hänen lähtöpäivänsä aamu sarasti selkeänä ja kirkkaana. Lievä
etelätuuli lupasi kiidättää häntä joutuisasti pohjoista kohti. Thandar
oli hurjana toivosta ja kiihkeydestä. Roofin piti lähteä hänen
mukaansa, mutta viimeisellä hetkellä luolamiehen sisu petti, ja hän
juoksi tiehensä, piiloutuen metsään.
Hyvä näinkin, tuumi Thandar; nythän hänen muonavaransa riittäisivät
kahta pitemmäksi ajaksi. Ja niin hän lähti vaaralliselle
seikkailulleen, uhittelemaan valtavaa Tyyntämerta hauraassa
ja vesillekelpaamattomassa simpukankuoressa niin varmana ja
itseensäluottavana kuin tietämätön ihminen konsanaan.
KYMMENES LUKU
Pääkallonmetsästäjät