rouva Smith-Jonesin kiihtymys oli johtunut virheellisestä päätelmästä.
Hän oli unohtanut, etteivät toiset tienneet Waldon ja Thandarin
olevan saman henkilön. Nyt hän tuskin malttoi pidättyä hymyilemästä
huvitettuna ja vastustaa kiusausta käyttää hyväksensä rouva
Smith-Jonesin tietämättömyyttä ja ärsyttääksensä häntä yhä enemmän.
»Oliko sinulla toinenkin rakastaja Waldon lisäksi?» tiedusti herra
Smith-Jones.
»Rakastin Thandaria», vastasi tyttö. »Thandar oli kansani kuningas. Hän
rakasti minua. Hän tappoi Nagoolan minun tähteni ja antoi minulle sen
taljan. Hän surmasi myöskin Korthin ja Lättäjalan. He tahtoivat minua
omakseen, mutta Thandar surmasi heidät. Ja myöskin Isonyrkin hän kaasi
ja Sagin, surmaajan — oi, Thandar oli valtava taistelija. Onko teistä
ihme, että rakastin häntä?»
»Hän oli kammottava murhaaja!»; kivahti rouva Smith-Jones. »Ja
ajatella, että Waldo-parkani, arka, helläsydäminen Waldo-raukkani oli
tuomittu elämään sellaisten raakalaisten parissa! Voi, se on liian
hirveätä!»
Nadaran silmät menivät levälleen. Nyt oli hänen vuoronsa tyrmistyä.
»Arka, helläsydäminen Waldo-raukka!» Oliko hän kuullut oikein.
Saattoivatko he kuvailla samaa miestä? Tässä piili varmasti erehdys.
»Tiesikö Waldo, että rakastit Thandaria?» kysyi herra Smith-Jones.
»Thandar oli Waldo», vastasi Nadara. »Thandarin nimen annoin minä
hänelle — se merkitsee uljasta. Hän oli hyvin uljas», huusi hän. »Hän
ei ollut 'arka', ja' helläsydäminen' hän oli vain naisia ja lapsia
kohtaan.»
Rouva Smith-Jones ei ollut ennen niin pahasti kauhistunut koko elämänsä
aikana.
»Pois hytistäni!» kiljaisi hän. »Oivallan onton valheesi perinpohjin.
Ajattelemattomuudessasi paljastit itsesi ja halvan siveettömyytesi
ja nyt koetat turvautua halpaan parjaukseen väittämällä, että armas
poika-vainajani oli kamalia, raakoja päälliköltänne. Enää et minua
petä. Pois hytistäni!»
Herra Smith-Jones seisoi kuin halvaantuneena. Hän ei voinut uskoa tytön
esiintyneen petollisesti — tuntui mahdottomalta, että Nadara olisi
voinut pettää häntä niin pahasti — mutta ei hän myöskään voinut epäillä
omia korviaan. Oli luonnollisestikin ihan liian järjetöntä koettaakaan
uskoa, että Waldo Emerson ja peloittava Thandar olivat olleet sama
henkilö. Tyttö oli mennyt liian pitkälle, mutta sittenkään Smith-Jones
ei voinut uskoa häntä pahaksi. Tämän täytyi olla selitettävissä.
Tällä välin oli Nadara poistunut huoneesta pieni leuka korkealle
nostettuna. Enää hän ei ikinä, niin hän päätti, alistuisi Thandarin
äidin herjattavaksi. Hän meni kannelle. Hänen oli käynyt vaikeaksi
olla päivällä kannen alla. Hän kaipasi raitista ilmaa ja ylhäällä
tarjoutuvaa virkistystä. Päällystö oli ollut hyvin ystävällinen häntä
kohtaan. Stark oli paljon hänen seurassaan. Mies oli silmittömästi
rakastunut puoli villiin tyttöön. Saavuttuaan rouva Smith-Jonesin
hytistä tullessaan kannelle sattui hän ensiksi kohtaamaan Starkin.
Hän olisi mieluimmin ollut yksin suruineen ja suuttumuksineen, mutta
mies tuli hänen seuraansa. Yhdessä he seisoivat kaiteeseen nojaten ja
katselivat synkkien pilvien lähestymistä. Oli tulossa myrsky, jonka
haudetta oli ollut ilmassa jo useiden päivien aikana.
Stark ei tiennyt mitään siitä, mitä kannen alla oli tapahtunut, mutta
näki tytön olevan pahoillaan ja koetti lohduttaa häntä. Vihdoin hän
tarttui Nadaran käteen ja silitti sitä hyväilevästi puhellessaan.
Ennenkuin tyttö aavisti, mitä toisella oli mielessä, kuiskutti Stark
intohimoisia lemmensanoja hänen korvaansa. Nadara vetäytyi kauemmaksi,
ja hänen otsansa rypistyi hämmästyksestä.
»Älä puhu Nadaralle tuollaista!» kielsi hän. »Hän ei rakasta sinua.» Ja
sitten hän poistui hyttiinsä.
Stark katseli poistuvan tytön jälkeen. Hänen luontonsa oli kiihdyksissä
pohjiansa myöten. Mikä oli tuo raakalaistyttö hyljeksiäkseen häntä?
Mikä olisi Nadaran kohtalo ollut ilman hänen hyvin tähdättyä
laukaustaan? Eikö häntä ahdistanut mies ollut vain noudattanut hänen
villin kansansa tapoja? Hän olisi ottanut tytön omakseen väkisin.
Ja sillä tavoin hänet olisi aina otettu, jos hänet olisi jätetty
omaan saareensa. Muunlaisia kosimistapoja hän ei tuntenutkaan. Juuri
sellaista Nadara odotti. Hän oli ollut hupsu kuiskiessaan tytölle
sivistyneitten ventoja sanoja. Niiden tähden oli tyttö alkanut
halveksia häntä. Hän olisi ymmärtänyt väkivaltaa ja rakastanut häntä
sen vuoksi. No niin, hän näyttäisi Nadaralle osaavansa olla yhtä hurja
kuin kuka hänen villi rakastajansa tahansa.
Rajusää puhkesi valloilleen. Tuuli yltyi hirmumyrskyksi. Priscillan oli
pakko kääntyä pakenemaan luonnonvoimien raivoa, joten se palasi kahtena
viime päivänä taivaltamansa matkan ja ajautui sitten pohjoiseen.
Sillä ajalla Stark ei nähnyt Nadaraa vilahdukseltakaan.
Kolmenkymmenenkuuden tunnin kuluttua oli tuuli asettunut, ja aallokko
alkoi tyyntyä normaaliseksi. Oli ensimmäinen ilta myrskyn jälkeen.
Priscillan kansi oli melkein autiona. Pursi lipui hitaasti lähellä
saarta, joita on lukuisasti eteläisen Tyynenmeren siinä osassa.
Nadara tuli kannelle kävelemään ennen maatapanoa. Stark ja kaksi
merimiestä olivat vahdissa. Tytön nähtyään lähestyi ensimmäinen
perämies häntä ja puhutteli häntä, ikäänkuin ei olisi sattunut mitään,
mikä olisi voinut pilata heidän ystävällisiä suhteitaan. Hän haasteli
myrskystä ja osoitti läheisen rannikon tummia ääriviivoja, keskustelun
aikana ohjaten häntä aluksen peräpuolelle, pois keulempana olevien
merimiesten näkyvistä.
Äkkiä hän pyörähti tyttöön päin ja sieppasi hänet syliinsä.
Häikäilemättömän väkivaltaisesti hän puristi Nadaraa rintaansa vasten
ja peitti hänen kasvonsa suudelmilla. Nadara rimpuili, koettaen
kiskoutua irti, mutta Stark oli vahva mies ja painoi hänet hitaasti
kannelle. Tyttö löi häntä kasvoihin ja rintaan ja epätoivoisessa
hädässään huusi vihdoin apua. Heti mies iski häntä rajusti leukaan.
Hento tyttö retkahti herpaantuneena ja tajuttomana kannelle.
Nyt Stark äkkiä oivalsi, kuinka raskaasti hän oli rikkonut. Hän tiesi,
että Nadaran tultua tajuihinsa joutuisi hänen katala tekonsa kapteeni
Burlinghamen korviin, ja hän pelkäsi tätä tyyntä, palveluksesta
eronnutta meriupseeria pahemmin kuin pirua. Hän vilkaisi kaiteen
ylitse. Olisi varsin helppo toimittaa tyttö pois tieltä. Hänen
tarvitsisi vain pudottaa tajuton ruumis alhaalla aaltoilevaan veteen.
Otettuaan tytön syliinsä hän kantoi hänet kaiteelle. Kuutamo valaisi
Nadaran kasvoja. Mies katsahti vesille ja näki rannan olevan hyvin
lähellä.
Pantaisiin toimeen tarkka tutkimus, ja merimiehet, jotka eivät suinkaan
pitäneet hänestä, kuten hän hyvin tiesi, kertoisivat empimättä,
että viimeksi oli hänet nähty tytön seurassa. Ilmeisesti hän joka
tapauksessa joutuisi pahaan pinteeseen.
Taaskin hän silmäili Nadaran kasvoja. Tyttö oli hyvin kaunis. Stark
halusi kiihkeästi häntä omakseen. Verkalleen hänen katseensa lipui
valtameren tyynelle pinnalle, sitten jälleen hiljaiselle rannalle ja
senjälkeen takaisin tyttöön. Hetkisen hän seisoi kahdella päällä.
Sitten hän meni hytin seinustalle, jossa riippui pelastusvyö ja siihen
kiinnitetty pitkä nuora.
Hän sitoi pelastusvyön Nadaran ympärille ja laski hänet sitten veteen.
Tunnettuaan tytön painon siirtyneen nuoran varasta pelastusvyön
kannatettavaksi hän hyppäsi purren kaiteen ylitse aluksen perässä
kohisevaan tummaan veteen.
KAHDEKSAS LUKU
Villit
Nadara tuli tajuihinsa vasta sitten, kun Stark oli ehtinyt rannalle
ja parhaillaan raahasi häntä hietikolle pois hyrskyjen ulottuvilta.
Avattuaan silmänsä ei hän useihin minuutteihin oikein jaksanut muistaa,
mitä oli tapahtunut, ennenkuin Stark oli käynyt hänen kimppuunsa.
Pelastusvyö oli vielä hänen ympärillään, ja kun Stark kumartui
irroittamaan sitä, tiesi hän, kuka mies oli, vaikka ei erottanutkaan
hänen kasvojansa.
Mitä oli tapahtunut? Hitaasti tunkeutui hänen aivoihinsa aavistus
miehen uskaliaasta teosta — Stark oli hypännyt Priscillasta mereen ja
uinut maihin, hinaten hänet muassaan, jäämättä odottamaan häntä kohtaan
tekemästänsä häikäilemättömästä väkivallasta koituvia seurauksia.
Sivistysolojen turvissa kasvaneesta tytöstä olisi Nadaran asema
tuntunut toivottomalta. Mutta Nadara ei tiennyt mistään muusta
turvasta kuin siitä, jonka hänelle soivat hänen oma valpas älynsä ja
nopeasti toimivat nuoret lihaksensa. Hänestä olisi ollut äärettömän
paljoa masentavampaa, jos hän olisi ollut tämän miehen seurassa purren
ahtaalla alueella, sillä siellä oli kaikki outoa ja uutta. Hän oli
vieläkin puolittain pelännyt ja epäillyt kaikkia Priscillassa olleita
henkilöitä paitsi Thandarin isää ja kapteeni Burlinghamea. Mutta
olisivatko he suojelleet häntä Starkilta? Sitä hän ei tiennyt. Hänen
kansansa keskuudessa ainoastaan isä, veli tai puoliso suojeli naista
sellaista miestä vastaan, joka tavoitteli häntä vasten hänen tahtoaan,
ja sellaisia sukulaisia hänellä ei ollut pienellä aluksella.
Mutta täällä oli toisin. Vaistomaisesti hän tunsi asumattomalla
rannalla, olipa se kuinka outo ja tuntematon tahansa, olevansa kaikin
puolin etukynnessä Priscillan ensimmäiseen perämieheen verrattuna.
Tämä mies oli viettänyt elämänsä sivistyskeskuksien läheisyydessä,
eikä hänellä ollut aavistustakaan eränkävijäntaidosta, joka Nadaraan
oli syöpynyt toiseksi luonnoksi; hän saattoi sortua kuolemaan
hedelmällisessä ja riistaisessa maassa, koska ei osannut etsiä ravintoa
eikä tiennyt, mikä oli syötävää, mikä ei. Sen verran hän oli oppinut
Waldo Emersonin seurassa saamistaan aikaisemmista kokemuksista.
Kun heidän polkunsa olivat ensi kerran osuneet yhteen, oli Waldo
pystynyt tulemaan toimeen alkuperäisessä elämässä yhtä huonosti kuin
vastasyntynyt lapsi — Nadaran oli ollut opetettava hänelle kaikki.
Takaansa Nadara kuuli puiden hiljaista kohinaa — elämää kuhisevan
viidakkoyön kymmeniätuhansia ääniä — ja häntä hymyilytti. Heidän
ympärillään oli sysipimeätä. Stark oli irroittanut pelastusvyön ja
pannut sen tytön pään alle. Hän luuli Nadaraa vielä tajuttomaksi —
kenties kuolleeksi. Nyt hän kiersi vettä vaatteistaan, seisoen selin
tyttöön päin.
Nadara nousi pystyyn — meluttomasti kuin Nagoola. Varjon tavoin hän
katosi rantaa reunustavan viidakon pimentoon. Varovasti ja valppaasti
hän eteni sekavassa tiheikössä muutamia metrejä ja seisahtui paksun
puunrungon viereen kuuntelemaan. Sitten hän päästi huuliltansa
omituisen, hiljaisen äänen, kuunnellen senjälkeen taaskin hetkisen.
Toistettuaan sen kolmasti hän nähtävästi oli varma, ettei ylhäällä
ollut vaaraa väijymässä, heilautti itsensä alhaalla riippuville oksille
ja kapusi vikkelästi ylöspäin, kunnes löysi mukavan haarautuman, jossa
saattoi rauhassa levätä.
Rantahietikolla pusersi Stark liikaveden vaatteistaan ja kääntyi sitten
tarkastamaan tyttöä virvotellakseen häntä, jos hän oli vielä hengissä.
Pimeässäkin oli Nadaran hahmo selvästi näkynyt keltaista hiekkaa
vastaan, mutta nyt hän oli poissa. Stark oli ymmällä. Nopeasti hänen
katseensa lipui puolelta toiselle, mutta tyttöä ei näkynyt missään. Oli
ranta, meri ja viidakko. Minkä niistä hän oli valinnut pakotiekseen?
Stark ei tarvinnut kauan arvatakseen sen, vaan suuntasi heti askeleensa
muodottomana ja synkkänä häämöttävää metsänreunaa kohti.
Lähestyessään sitä hän eteni verkkaisemmin. Kun hän ajatteli, että
hänen pitäisi tunkeutua tuohon kammottavaan metsään, kulkivat kylmät
väreet pitkin hänen selkäpiitään. Oliko pelkkä tyttö rohjennut
uhmata sen nimettömiä kauhuja? Hänen oli täytynyt se tehdä, ja niin
päätellessään sai Stark uutta tarmoa. Jos tyttö kerran oli uskaltanut,
uskaltaisi varmasti hänkin. Uudelleen hän alkoi ripeästi astella
viidakkoon.
Ehdittyään ihan sen rajaan hän kuuli hiljaista, kaameata ääntä vain
kymmenkunnan askeleen päästä pimeästä, kammottavasta tiheiköstä. Siellä
Nadara päästi ilmoille ne kaksi ääntä, joiden joku hänen heimonsa
muinainen esi-isä oli huomannut puristavan vastausmurinan Nagoolalta
ja innoittavan sihinän ihmisen toiselta periviholliselta — isolta,
niljaiselta matelijalta, joka kiertyneenä aaltomaisiin mutkiin väijyi
puiden oksilla. Vain niitä Nadara pelkäsi — niitä ja ihmistä. Ennenkuin
hän kapusi yöllä puuhun, oli hänen senvuoksi tapana varmistautua, ettei
hänen turvapaikakseen valitsemansa puun oksilla ollut Nagoolaa eikä
Coovraa. Stark peräytyi hätäisesti eikä enää koko pitkän, kammottavan
yön aikana uskaltanut poistua rantahietikolta.
Aamun valjetessa Nadara oli suuresti virkistynyt nukuttuaan verrattain
hyvässä turvassa isossa puussa, kun taas Stark oli riutunut ja
uupunut vietettyään unettoman yön pelon ja harmittelun vallassa. Hän
kiroili itseänsä, tyttöä ja eläimellistä intohimoaan, mutta kun hänen
ajatuksensa sitten loitsivat Nadaran viehkeät kasvot ja houkuttavan
kauniin vartalon hänen sielunsa silmien eteen, hypähti hän pystyyn ja
lähti ripein askelin viidakkoon. Hän etsisi tytön käsiinsä. Kaikki
se, mitä hän oli uhrannut, ei saisi mennä hukkaan. Hän etsisi tytön
ja pitäisi hänet. Yhdessä he perustaisivat kodin tälle troopilliselle
rannikolle. Hän ottaisi elämästä irti niin paljon kuin suinkin saisi.
Käveltyään vain muutamia askelia hän huomasi Nadaran paljaiden
jalkojen jäljet, jotka olivat selvästi painuneet kosteaan hiekkaan ja
veivät metsään. Hymyillen tyytyväisenä ja voitonvarmana mies seurasi
niitä kasvullisuuden sokkeloihin, jotka olivat kosteat ja hämyiset
aamuauringon lämpimistä säteistä huolimatta.
Sattumalta hän osui suoraan Nadaran kohdalle. Tyttö oli laskeutunut
puusta etsimään vettä. He näkivät toisensa yhtä aikaa. Nadara kääntyi
pakenemaan syvemmälle metsään. Mies riensi hänen kintereillään. Ajoa
jatkui useita satoja metrejä sankassa viidakossa, joka äkkiä päättyi
kapean, kivikkoisen aukeaman reunaan. Aukeaman takana oli äkkijyrkkä
kallio, jonka laki kohosi lähes sata metriä puiden latvojen yläpuolelle.
Hymyntapainen levisi Starkin huulille, kun hän näki esteen, jonka
luonto oli sijoittanut hänen saaliinsa tielle. Mutta melkein heti
se hyytyi kauhun ilmeeksi, kun oikealta kuuluva heikko melu veti
puoleensa hänen huomionsa pakenevasta tytöstä. Hetkiseksi hän seisahtui
tyrmistyneenä, mutta vilkaistuansa sitten hätäisesti Nadaraan päin
hän näki tytön kapuavan jyrkälle kallioseinämälle ketterästi kuin
apina. Päästäen huudon herättääkseen tytön huomiota hän uudelleen
syöksyi kiitämään jälessä, mutta tällä kertaa itse takaa ajettuna.
Ahdistaja oli muuttunut ahdistettavaksi, sillä hänen jälessään
juoksi parikymmentä maalattua raakalaista, heiluttaen pitkiä, ohuita
keihäitään ja teräväkärkisiä parangejaan.
Nadara ei ollut tarvinnut Starkin varoitushuutoa havaitaksensa villit.
Hän oli nähnyt heidät heti viidakon reunasta tultuaan, ja heidät
nähtyänsä hän tiesi, ettei hänen enää tarvinnut pelätä valko-ihoista
miestä. Mutta villien hän tajusi olevan itselleen vaarallisempia, koska
heidän epäilemättä olisi varsin helppo saavuttaa hänet omilla tutuilla
alueillaan, kun hän taas olisi huoletta kyennyt välttämään valkoista
miestä vaikka kuinka kauan.
Ehdittyänsä kallioseinämän puoliväliin Nadara pysähtyi silmäilemään
taaksensa. Stark oli ennättänyt rinteen juurelle vähän matkaa
ahdistajainsa edellä. Hän oli valinnut sen tien nähtyään, kuinka
helposti tyttö oli kiivennyt kiviseinämälle, mutta hän ei ollut
laskelmissaan ottanut huomioon elinikäistä harjoitusta, johon Nadaran
ketteryys perustui. Varhaisimmasta lapsuudestaan saakka hän oli
elänyt jyrkkien kallioiden kupeilla ja niillä sijaitsevissa luolissa.
Ensimmäiset epävakaiset lapsenaskeleensa hän oli astunut kapeiden,
viettävien kielekkeiden reunamilla.
Mutta kallion juurelle saavuttuansa mies huomasi edessään
ylipääsemättömältä näyttävän seinämän. Hän loi säikähtyneen, vetoavan
katseen kaukana yläpuolellaan olevaan tyttöön. Kahdesti hän yritti
reutoutua pois lähestyvien raakalaisten ulottuvista, joiden tatuoidut
kasvot, riippuvat, puhkaistut korvalehdet ja teräviksi hiotut,
mustatut hampaat tekivät heidät vieläkin hirveämmän näköisiksi kuin
heidän murha-aseensa ja sotaiset kiljaisunsa ja liikkeensä. Molemmilla
kerroilla hän luisui takaisin, rajusti hapuillen kallioulkonemia ja
niitä sitkeitä kasveja, jotka olivat saaneet jalansijaa graniitin
halkeamissa. Hänen raapiutuneista käsistänsä vuoti verta, hänen
kasvonsa olivat naarmuissa ja vaatteensa repeytyneet. Ja nyt olivat
villit hänen niskassaan. He olivat nähneet, että hän oli aseeton. Vielä
ei ollut tarvis käyttää keihästä eikä parangia; he vangitsisivat hänet
elävältä.
Entä tyttö? Raakalaiset olivat ihmeekseen nähneet hänen nopeasti
kapuavan jyrkälle kalliolle. Heidän kaikista ruumiillisista
saavutuksistaan huolimatta tämä oli heistäkin käsittämätöntä. He olivat
metsä- ja jokikansaa, asuivat korkeiden paalujen varaan rakennetuissa,
olkikattoisissa majoissa eivätkä juuri ollenkaan tunteneet
luola-ihmisten elintapoja. Heistä oli tämän oudon, valkoihoisen tytön
teko suorastaan ihmeellinen.
Nadara näki heidän raa'asti tarttuvan kauhun lamauttamaan Starkiin,
sitovan hänen kätensä selän taakse ja sitten jälleen suuntaavan
huomionsa häneen.
Kolme soturia koetti kiivetä kalliolle hänen jälkeensä. He nousivat
hitaasti ylöspäin. Tyttöä hymyilyttivät heidän silminnähtävä pelkonsa
ja kömpelyytensä — hänen ei tarvinnut pelätä näitä miehiä, he eivät
ikinä kykenisi saavuttamaan häntä. Hän salli heidän lähestyä noin
neljän metrin päähän itsestään, irroitti sitten sirpaleen rapautuneesta
graniitista ja viskasi sillä suoraan etumaista päähän. Tuskasta ja
säikähdyksestä kiljaisten mies suistui taaksepäin alapuolellaan
olevien kumppaneittensa niskaan, ja kaikki kolme vierivät kirkuen ja
sätkytellen kallion juurelle kasautuneeseen kivikkoon.
Yksikään heistä ei kuollut, vaikka kaikki kolhiutuivat pahasti, ja
siltä heistä, johon Nadaran kivi oli osunut, vuoti virtanaan verta
otsassa olevasta haavasta. Heidän kumppaninsa nauroivat heille — se
oli kovin niukka lohdutus siitä, että tyttö oli heitä löylyttänyt.
Sitten he vetäytyivät vähän matkan päähän, kävivät piiriin kyykylleen
ja aloittivat pitkähkön sotaneuvottelun. Vähänväliä he viittoilivat
Nadaraan päin, ja siitä tyttö päätti heidän väittelynsä koskevan häntä.
Pian eräs heistä nousi ja tuli kallion juurelle. Siellä hän loruili
Nadaralle useita minuutteja, jääden sitten ilmeisesti odottamaan
vastausta. Mutta koska tyttö ei ollut ymmärtänyt miehen puheesta
sanaakaan, ei hän osannut muuta kuin ravistaa päätänsä.
Lähetti palasi tovereittensa luokse, ja jälleen pidettiin
pitkänpuoleinen neuvottelu. Sen aikana Nadara kiipesi ylemmäksi
ollakseen ohuiden keihäiden kantovälin ulkopuolella. Hän pysähtyi
kapealle kielekkeelle, kooten ympärilleen kivenkappaleita, sikäli kuin
sai kiskotuksi niitä irti kallioseinämästä. Hän tahtoi valmistautua
äkillisen hyökkäyksen varalle eikä epäillyt hetkeäkään taistelun
lopputulosta. Jollei hän sortuisi ravinnon ja veden puutteeseen, uskoi
hän kykenevänsä puolustamaan kallioseinämää ikuisesti lukemattomia
raakalaisia vastaan, jolleivät he osanneet kavuta paremmin kuin nämä.
Mutta villit eivät enää yrittäneetkään vallata hänen turvapaikkaansa
hyökkäyksellä. Sensijaan he äkkiä ponnahtivat pystyyn
neuvottelupiiristään ja katosivat metsään vilkaisemattakaan häneen
päin, vieden vankinsa mennessään. Ehdittyään pois tytön näkyvistä
he sijoittivat kaksi vahtia äärimmäisten lehvien verhoon ottamaan
kiinni tytön, jos hän laskeutuisi maahan. Toiset kiiruhtivat kallion
suuntaisesti, kunnes he sen jyrkästi poikettua sisämaahan päin
saattoivat uudelleen tulla aukeamalle Nadaran heitä näkemättä.
Siellä he heti alkoivat nousta selväksi kulunutta polkua, joka
koukerteli ylöspäin kallioseinämällä. Kavutessaan he raahasivat Starkia
mukanaan, sohien häntä aseillansa. Terävät keihäät ja parangien purevat
kärjet hoputtivat hänen vauhtiaan. Seurueen päästessä kallion laelle,
vuoti valkoisesta miehestä verta paristakymmenestä ihohaavasta.
Nyt joukkue kääntyi takaisin jyrkänteen reunaa myöten samaan suuntaan,
jota oli tullutkin.
Nadara ei tosin käsittänyt, minkä tähden villit olivat luopuneet
yrittämästä vangita hänet, mutta ei kuitenkaan antautunut pettävien
turvallisuusluulojen tuuditeltavaksi. Hän tiesi kallion olevan hänen
parhaan turvansa, mutta jäytävä nälkä ja jano varoittivat häntä,
että hänen oli piakkoin poistuttava sieltä etsimään ravintoa. Hän
oli laskeutumaisillaan viidakkoon hakemaan ruokaa ja vettä, kun
jättiläismäisestä vehmaasta, ihan metsän laidassa kohoavasta puusta
maahan saakka riippuvien köynnöskasvien hiljainen liike sai hänet
valppaasti tähyämään sinne. Hän oli varma, että köynnösten huojumisen
oli aiheuttanut joku puun alla liikkuva eläin, ja tarkkailtuaan
värähtämättä minuutin tai pari hän vihdoin erotti lehväverhon lomitse
argus-fasaanin pitkiä höyheniä, joilla villien sota-päähineet olivat
koristetut.
Nyt hän kyllä tiesi, että häntä pidettiin silmällä, mutta oli myöskin
varma pääsevänsä kallion laelle ja mahdollisesti löytävänsä ruokaa ja
juomaa, jos niitä sattui olemaan läheisyydessä, ennenkuin raakalaiset
ennättäisivät hänen kimppuunsa. Sitten hänen oli luotettava järkeensä
ja nopeuteensa päästäksensä jälleen kallion turviin heidän edellänsä.
Hän ei uskonut heidän yrittävän kiivetä kalliolle samalta kohdalta,
josta hän oli tullut, sillä hän oli nähnyt heidän olevan verrattain
tottumattomia siihen puuhaan, ja arvasi senvuoksi, että jos villit
lainkaan seuraisivat häntä ylös, käyttäisivät he jotakin tuntemaansa
kiertopolkua.
Ja niinpä Nadara kiipesi laelle, selviytyen keveästi ja nopeasti kuin
vuorikauris joko suoraan tai kiertämällä niin pahoista paikoista, jotka
olisivat panneet uskaliaimmankin alppienkapuajan kalpenemaan. Laella
oli harva, puistomainen metsä, ja sinne hän syöksyi etsimään ravintoa
ja juomaa. Muutamilla tuntemillaan hedelmillä ja pähkinöillä hän
tyydytti huutavimman nälkänsä, mutta vettä hän ei löytänyt eikä nähnyt
edes merkkiäkään siitä.
Edettyään noin puolitoista kilometriä suoraan sisämaahan hän ihan
sattumalta osui tiheän lehvistön piilossa olevalle pienelle lähteelle.
Vilpoisa, kirkas vesi virkisti häntä, antaen hänelle uutta elämänhalua
ja tarmoa. Juotuaan kyllikseen hän etsi jotakin esinettä, jolla olisi
voinut viedä arvaamattoman kallista nestettä turvapaikkaansa vuoren
seinämälle, mutta uutterasta etsinnästä huolimatta hän ei löytänyt
ainoatakaan kasvia, josta olisi voinut muovata astian.
Hänen ei niin ollen auttanut muu kuin palata ilman vettä, uskoen
sukkeluutensa avulla voivansa silloin tällöin pujahtaa raakalaisten
huomaamatta juomassa, kun janon sammuttaminen kävisi välttämättömäksi.
Myöhemmin hän varmasti luotti löytävänsä jonkinlaisen kurpitsan
tai jonkun eläimen rakon, jossa hän saattaisi säilyttää joitakuita
kallisarvoisia vesipisaroita.
Erämiestaitonsa ja melkein yliluonnollisen suuntavaistonsa avulla hän
saapui suoraan sille kohdalle, johon hän oli noussut kallioseinämältä.
Raakalaisia ei näkynyt, ei kuulunut. Helpotuksesta huoahtaen hän
astui metsän reunaan, mutta silloin ilmestyi villejä kaikkialta hänen
ympäriltään, puiden ja pensaiden takaa. Päästäen hurjia riemunhuutoja
he karkasivat häntä kohden. Pako oli mahdoton — joka suunnalla sulkivat
raa'at kasvot ja surma-aseet hänen tiensä.