tällöin päiväksi, jolloin retkikuntia lähetettiin sisämaahan
etsimään sivistysasutuksen merkkejä. Kaksi päivää he viipyivät siinä
lahdessa, jossa Sally Corwith oli ollut ankkurissa. Siltä kohdalta
he tunkeutuivat syvemmälle maahan kuin mistään muualta, mutta
tuloksettomasti. Burlinghamen suunnitelman mukaan heidän oli ensiksi
hätäisesti tarkastettava koko rannikko ja tehtävä vain lyhyitä retkiä
saaren sisäosiin. Jollei siten löydettäisi kadonnutta Waldoa olisi
seurueen uudelleen tutkittava koko alue ja viivyttävä niin monta
viikkoa tai kuukautta kuin saaren jokaisen neliömetrin perinpohjainen
tarkastaminen vaatisi.
Ohjelman alkuosaa suorittaessaan he laskivat ankkurin samaan lahteen,
jonka pinnalla Waldo Emerson ja Nadara olivat nähneet Priscillan
keinuvan, sitten paeten sen luota.
Burlinghame muisti, että jalokivipussi oli löydetty juuri siltä
kohdalta. Sally Corwithin lahden jälkeen, kuten he olivat alkaneet
nimittää toista ankkuripaikkaa, tuntui tämä tarjoavan parhaat
onnistumisen mahdollisuudet. He ristivät sen Eugenie-lahdeksi sen
kovaonnisen nais-rukan, Eugénie Marie Céleste de la Valoisin, Crecyn
kreivittären, mukaan, jonka jalokivet oli löydetty rannalta.
Burlinghame ja Waldon isä olivat seurassaan kuusi Priscillan päällystön
ja miehistön jäsentä kuluttaneet päivän metsässä, tasangolla ja
vuorilla, etsien ihmisasutuksen jälkiä. Vähän keskipäivän jälkeen
löysi ensimmäinen perämies Stark ihmisen vaalenneen luurangon.
Hänen huutojensa johdosta riensivät seurueen muut jäsenet hänen
luokseen. Kolkko hahmo virui korkeassa ruohikossa pienellä
heinättömällä läikällä. Sen ympäriltä olivat mädäntymisnesteet
tappaneet kasvullisuuden, jättäen sen virumaan eristettynä ja kaamean
inhoittavana, ikäänkuin luonto olisi kammonnut ja kauhuissaan kaihtanut
sitä.
Stark seisoi osoittaen sitä sanaakaan virkkamatta toisten tullessa
hänen luoksensa. Ensiksi saapui Burlinghame. Hän kumartui syvälle
luiden puoleen ja tarkasti niitä huolellisesti. John Alden Smith-Jones
riensi huohottaen hänen viereensä. Nähtyään, mitä Burlinghame tutki,
hän kävi heti kalmankalpeaksi. Burlinghame katsahti häneen.
»Se ei ole hänen», vakuutti kapteeni. »Katsohan tuota kalloa — se on
joko gorillan tai jonkun hyvin alhaisrotuisen ihmisen.»
Smith-Jones huoahti helpotuksesta.
»Kuinka kauhea otus sen on täytynytkään olla!» virkkoi hän päästyään
täysin selville, kuinka tavattoman leveä tuo vanttera luuranko oli.
»Waldon on ollut mahdotonta pysyä hengissä tuollaisten olentojen
asumassa villissä seudussa. Kuvittelehan häntä vain tuota petoa
vastassa! Luonnostaan pelokkaana ja heikkorakenteisena hän olisi
kuollut kauhusta jo nähdessään moisen otuksen karkaavan kimppuunsa.»
Kapteeni Cecil Burlinghame nyökkäsi myöntävästi. Hän tunsi Waldo
Emersonin hyvin eikä senvuoksi voinut kuvitellakaan vastakkain heikkoa,
arkaa nuorukaista ja sellaista petoa, jollaista tämän vaalenneen
luurangon oli täytynyt kannattaa. Ja heidän jalkojensa juuressa
viruvat Lättäjalan luut olivat mykkänä todistuksena sellaisesta
mahdottomuudesta.
Äkkiä erään merimiehen luikkaus suuntasi heidän huomionsa laakson
vastaiseen laitaan. Mies seisoi kummulla, huitoi käsiään ja viittoili
rajusti korkeaan kallioon päin, joka äkkijyrkkänä kohosi rehevästä
viidakkoruohikosta. Kaikkien silmät kääntyivät kiihtyneen merimiehen
osoittamaan suuntaan. Aluksi he eivät erottaneet mitään, mutta pian
ilmestyi hahmo vähäiselle kohoamalle. Se oli ihminen, ja niinkin kaukaa
kaikki olivat varmoja, että se oli nainen. Ja hänen takanaan riensi
toinen olento. Naista takaa-ajava otus oli paksu ja tanakkatekoinen. Se
olisi saattanut olla henkiinvironneena sama olento, jonka luurangon he
olivat äsken löytäneet.
Saisiko otus naisen kiinni, ennenkuin viimemainittu ennättäisi
kalliolle? Olisiko pakenija turvassa edes sielläkään? Burlinghame ja
Stark olivat jo lähteneet juoksujalkaa oikaisemaan kalliota kohti.
John Alden Smith-Jones seurasi verkkaisemmin. Miehet kiiruhtivat
päällikköjensä jälessä.
Tyttö oli saapunut kalliolle ja kapusi niiden jyrkkää rinnettä
ylöspäin ketterästi kuin orava. Mies kiipesi ihan hänen kintereillään.
Katsojat näkivät tytön pääsevän kielekkeelle, jonka yläpuolella
ammottavasta luolasta hän ilmeisesti toivoi saavansa turvapaikan, ja
kiipeävän tikkaina käyttämäänsä huojuvaa vesaa myöten. He huoahtivat
helpotuksesta, sillä nyt hän näytti ehtineen turvaan — mies oli vielä
seuraavalla alemmalla kielekkeellä.
Mutta seuraavalla hetkellä valtasi tarkkailijat kauhu. Tyttöä
takaa-ajava raakalainen oli tarttunut jättiläiskourallaan vesan
alapäähän ja kiskoi sitä parhaillaan pois kielekkeen reunalta. Hetkisen
kuluttua tyttö suistuisi joko hänen syliinsä tai kauheaan kuolemaan
alhaalla oleviin säröisiin kiviin.
Burlinghame ja Stark seisahtuivat yhtä aikaa ja veivät molemmat
pyssyn poskelleen. Pamahti kaksi laukausta, niin lähekkäin, että ne
kuulostivat yhdeltä.
SEITSEMÄS LUKU
Ensimmäinen perämies Stark
Huomattuaan Nadaran oli Thurg kiitänyt kallion juurelle, karjuen ja
mylvien kuin vimmastunut härkä. Hän kiipesi puoliväliin pyrkiessään
tytön korkeaan turvapaikkaan. Mutta sitten oli hyvin tähdätty,
rosoinen kivi saanut hänet äkkiä pysähtymään, syljeksien verta ja
hampaita vahingoittuneesta suustansa. Hän katsahti Nadaraan ja kiljui
raivokkaasti, uhkaillen kostoa. Nadara sinkautti häntä toisella
kivellä, joka osui suoraan hänen silmäänsä, kaataen hänet kuin tukin
kapealle kielekkeelle, jolla hän oli seissyt. Nopeasti alkoi tyttö
laskeutua hänen luokseen päättääkseen aloittamansa työn, sillä hän
tiesi, että kun Thurg nyt kerran oli löytänyt hänen piilopaikkansa, ei
hän saisi rauhaa eikä turvaa, niin kauan kuin hirviö oli elossa.
Mutta hän ei ollut ehtinyt juuri muuta kuin laskea puun alempana
olevalle kielekkeelle, kun miehen jättiläisruho alkoi liikkua ja Thurg
nousi istumaan. Ketterästi Nadara kiipesi uudelleen kielekkeelleen ja
veti seipään uudelleen ylös. Hän oli heittämäisillään miestä uudella
kivellä, kun viimemainittu puhutteli häntä.
»Me olemme yksin maailmassa», alkoi hän. »Suuri Nagoola on surmannut
koko sinun kansasi ja koko minun kansani. Tule alas! Eletään
rauhallisesti yhdessä. Koko maailmassa ei ole ainoatakaan muuta ihmistä
hengissä.»
Nadara nauroi hänelle vasten kasvoja.
»Minäkö tulisin sinun luoksesi!» huusi hän pilkallisesti. »Eläisin
sinun kanssasi! Mieluummin eläisin metsässä tonkivien sikojen seurassa.
Mene tiehesi! Muutoin lopetan aloittamani työn ja tapan sinut. En
eläisi sinun kanssasi, vaikka tietäisin sinun olevan viimeisen
inhimillisen olennon koko maailmassa.»
Thurg rukoili ja uhkaili, mutta kaikki oli turhaa. Uudelleen hän yritti
kavuta tytön luokse, mutta taaskin hyvin tähdätyt kivet karkoittivat
hänet. Vihdoin hän peräytyi, ärjyen ja uhkaillen.
Viikkokausia hän kärkkyi kallion läheisyydessä. Nadaran niukat
ruokavarat olivat pian lopussa. Hänen oli pakko laskeutua maahan
hankkimaan lisää ruokaa ja täyttämään kurpitsansa tahi kuolla
nälkään ja janoon. Hän kävi metsässä öisin, vaikka musta Nagoola oli
saalistamassa ja väijyi uhmaavana pimeydessä. Vihdoin mies huomasi
hänet hänen ollessaan tällaisella yöllisellä retkellään ja oli vähällä
saavuttaa hänet, ennenkuin hän ehti turvaiselle kielekkeelleen.
Kolme päivää Thurg piti häntä tiukasti vankina. Taaskin hänen
muonavaransa ehtyivät. Kahdesti oli Nagoola vähällä saada hänet
kynsiinsä metsässä. Enää hän ei rohjennut uhitella kohtaloa menemällä
synkkään metsään yön aikana. Hänellä ei ollut muuta keinoa kuin panna
kaikki alttiiksi koettamalla vielä viimeisen kerran pujahtaa Thurgin
kynsistä päivällä ja etsiä uusi piilopaikka jossakin saaren kaukaisessa
sopessa.
Valppaasti hän tähyili sopivaa tilaisuutta, ja raakalaisen poistuttua
vähäksi aikaa hakemaan ravintoa itselleen lipui tyttö vikkelästi
kallion juurelle ja kiiti korkeassa ruohikossa laakson vastaiseen
reunaan.
Sinä päivänä Thurg oli osunut kauriiden jäljille etsiessään metsästä
marjoja, jotka olivat siihen aikaan kypsyneet ja joista hän erikoisesti
piti. Jäljet veivät metsän reunaa pitkin laakson vastaiseen laitaan ja
sieltä kukkuloiden ylitse niiden takaiseen seutuun. Koko päivän Thurg
seurasi nopsajalkaisia eläimiä, kunnes hänen vihdoin onnistumatta
saavuttaa niitä oli luovuttava niitä vaanimasta ja palattava kalliolle,
ettei hänen arvokkaampi otuksensa pääsisi karkuun.
Kukkuloiden ja kallioiden puolivälissä hän äkkiä joutui vastakkain
Nadaran kanssa. He olivat vajaan kahdenkymmenen askeleen päässä
toisistansa. Mielihyvästä ulvoen Thurg syöksyi tavoittamaan tyttöä,
mutta tämä pyörähti pakoon, ennenkuin mies ehti tarttua häneen
käsiksi. Jos Thurgin toiset senpäiväiset ajettavat olivat olleet
nopeita, niin oli Nadarakin, sillä pelko lainasi siivet hänen nopsille
jaloilleen. Thurg juosta lönkytti hänen jälessään, ja jos matka
olisi ollut lyhyempi, olisi hän jäänyt kauas jälkeen. Mutta heidän
kohtaamispaikaltaan oli pitkä matka Nadaran kalliolle. Tyttö jaksoi
jätättää miestä lyhyellä välillä, mutta kun voitto jäi kestävyyden
varaan, oli raakalaisella suunnattomasti edullisempi puoli.
Heidän lähestyessään päämaalia Nadara tajusi kintereillään huohottavan
hirmuolennon ripeästi lyhentävän hänen alussa saavuttamaansa etumatkaa.
Hän pinnisti kaikki voimansa ja jokaisen lihaksensa välttääksensä häntä
uhkaavaa kohtaloa. Hänen saapuessaan kalliolle oli Thurg ihan hänen
takanaan. Miltei tyyten uupuneena hän reutoutui ylöspäin, kuten hänestä
itsestään tuntui, surkean hitaasti. Vihdoin hänen kätensä ulottui
puuhun, jota myöten hän pääsisi luolansa suulle — hetkisen kuluttua hän
olisi turvassa. Mutta hänen virinnyt toivonsa sammui, kun hän tunsi
vesan luistavan ja alaspäin vilkaistessaan näki Thurgin kiskovan sitä
pois paikaltaan.
Hän sulki silmänsä, jotta ei näkisi allaan ammottavaa kuilua, johon hän
oli suistumaisillaan. Ja sitten hänen korviaan vihlaisi hirvittävin
ääni, mitä hän oli koskaan kuullut, lukuunottamatta sateen tullen
taivaalla kiirivää ukkosenjyrinää. Mutta tämä ääni ei kajahtanut
ylhäältä, vaan alhaalta laaksosta.
Tikkaat taukosivat luisumasta. Tyttö avasi silmänsä ja katsahti
alaspäin. Syvällä hänen allaan virui Thurgin ruumis. Hän erotti, että
mies oli ihan kuollut. Vainaja makasi kasvoillaan ja hänen selässään
olevista kahdesta pienestä reiästä valui kummastakin vähäinen verivirta.
Nadara kiipesi kielekkeelleen, veti vesan jälkeensä ja katseli sitten
ympärilleen saadakseen selville, mistä kummallinen ääni ja Thurgin
äkillinen kuolema johtuivat, sillä hän ei voinut olla liittämättä
niitä toistensa yhteyteen. Alhaalla laaksossa hän näki joukon
outoihin asuihin puettuja miehiä, jotka tulivat kalliolle päin. Hän
keräsi heittokivensä lähelleen, käsiensä ulottuville. Nyt miehet
olivat kallion juurella hänen kohdallaan ja huusivat hänelle. Hänen
silmänsä menivät pystyyn kummastuksesta — muukalaiset puhuivat samaa
outoa kieltä, jota Thandar oli koettanut opettaa hänelle. Hän huusi
heille vastaan omalla kielellään, mutta he ravistelivat päätään ja
viittoilivat häntä laskeutumaan alas. Häntä peloitti. Koko elämänsä
ajan hän oli pelännyt miehiä eikä syyttäkään — kaikkia muita paitsi
iäkästä kasvatusisäänsä ja Thandaria. Nämä muukalaiset olivat
ilmeisesti miehiä. Hän ei voinut odottaa heiltä muuta kuin samanlaista
kohtaloa kuin olisi saanut osakseen Thurgilta.
Yksi heistä oli alkanut kavuta kalliolle. Hän oli Stark. Nadara
sieppasi kiven ja nakkasi sillä häntä. Hän sai hädintuskin sen
väistetyksi ja lakkasi yrittämästä kiivetä tytön luokse. Nyt lähestyi
Burlinghame käsi koholla, kämmen Nadaraan päin merkiksi siitä, ettei
hän ahdistaisi tyttöä. Nadara muisti hieman Thandarin opettamaa kieltä
— kenties miehet ymmärtäisivät sitä.
»Menkää tiehenne!» huusi hän. »Menkää tiehenne! Nadara tappaa ilkeät
miehet.»
Mielihyvän ilme levisi Burlinghamen kasvoille — tyttö puhui
englanninkieltä.
»Me emme ole ilkeitä miehiä», luikkasi hän vastaan. »Me emme tee
sinulle pahaa.»
»Mitä te sitten tahdotte?» tiedusti Nadara vieläkään uskomatta pelkkiä
sanoja.
»Haluamme puhella kanssasi», vastasi Burlinghame. »Etsimme erästä
ystäväämme, joka haaksirikkoisena joutui tälle saarelle. Tule alas.
Emme tee sinulle pahaa. Emmekö ole jo osoittaneet olevamme ystäviäsi
surmaamalla tämän sinua hätyyttäneen vintiön?»
Tämä mies puhui ihan samaa kieltä kuin Thandar. Nadara ymmärsi
hänen kaikki sanansa, sillä Thandar oli puhunut hänelle paljon
englanninkieltä. Hän ymmärsi sitä paremmin kuin osasi sitä puhua.
Jos he kerran puhuivat samaa kieltä kuin Thandar, täytyi heidän olla
kotoisin samasta maasta. Kenties he olivat Thandarin ystäviä. Joka
tapauksessa he olivat hänen kaltaisiaan, eikä Thandar milloinkaan
ahdistanut naisia. Hän saattoi luottaa heihin. Verkkaisesti hän laski
seipään paikoilleen ja alkoi laskeutua. Useita kertoja hän jäi kahdelle
päälle, mielien palata kielekkeelleen, mutta lopulta aina Burlinghamen
ystävällinen ääni ja rohkaisevat sanat tehosivat, ja pian Nadara seisoi
heidän edessään.
Priscillan päällystö ja merimiehet kertyivät tytön ympärille. Heihin
tekivät hänen käytöksensä ja hänen kauneutensa ja ryhtinsä koruton
arvokkuus voimakkaan vaikutuksen. Vasemmalle olkapäälleen kiinnitettyä
laajaa, mustaa pantterintaljaa hän kantoi majesteetillisesti kuin
kuningatar ja niin luonnollisesti, ettei hänen siveyttään voinut
vähääkään epäillä, vaikka se jätti hänen vartalostaan paljaaksi ihan
yhtä paljon kuin verhosikin. William Stark, Priscillan ensimmäinen
perämies, pidätti henkeään — ei koskaan, siitä hän oli varma, ollut
Jumala luonut viehättävämpää olentoa.
Kallion laelta tirkisteli takkuinen mies outoa näkyä. Hän räpytteli
pieniä silmiään, kynsi takkuista päätään, ja kerran hän sieppasi
lähellään olevan ison kiven. Mutta hän ei heittänyt sillä alhaalla
seisovaa seuruetta, sillä hän oli kuullut pyssyjen kovat pamahdukset,
huomannut savun tuprahtavan piippujen suista ja nähnyt Thurgin äkkiä ja
ihmeellisellä tavoin sortuvan maahan.
Burlinghame puhui Nadaralle.
»Kuka olet?» kysyi hän.
»Nadara», vastasi tyttö.
»Missä asut?»
Nadara heilautti olkansa ylitse peukaloansa kallioon päin. Burlinghame
tähyili kivistä seinämää, mutta ei erottanut siellä merkkiäkään muista
elollisista olennoista.
»Missä omaisesi ovat?»
»Kuolleet.»
»Kaikkiko?»
Nadara nyökkäsi myöntävästi.
»Kuinka kauan sitten he kuolivat ja mikä heidät surmasi?» jatkoi
Burlinghame.
»Melkein kuukausi takaperin. Heidät surmasi suuri Nagoola.»
Vastaillen kysymyksiin Nadara selosti kaikkea, mitä oli tapahtunut
maanjäristysyön jälkeen. Hänen kuvauksensa nojalla olivat
amerikkalaiset varmoja siitä, että äskettäin, oli sattunut raju
maanjäristys, joka oli järkyttänyt saaren perustuksia.
»Tiedusta häneltä Waldoa!» supatti Smith-Jones uskaltamatta itse lausua
kysymystä.
»Etsimme erästä nuorta miestä», sanoi Burlinghame, »joka suistui
laivasta mereen tämän saaren länsirannikolla. Tiedämme hänen päässeen
hengissä maihin, sillä olemme kuulleet hänestä. Oletko nähnyt tätä
muukalaista tai kuullut hänestä. Hänen nimensä on Waldo Emerson
Smith-Jones. Tämä herra on hänen isänsä», lisäsi hän, osoittaen
Smith-Jonesia.
Silmät levällään Nadara katseli John Alden Smith-Jonesia. Tämä mies
siis oli Thandarin isä. Hän sääli miestä kovasti, sillä hän tiesi hänen
rakastaneen Thandaria — Thandar oli usein vakuuttanut hänelle niin.
Hän ei oikein tiennyt, miten kertoisi kaikesta — hän ei olisi tahtonut
tuottaa toiselle samanlaista tuskaa ja surkeutta kuin oli itse saanut
kestää.
»Tiedätkö hänestä mitään?» kysyi Burlinghame.
Nadara nyökkäsi.
»Missä hän on?» huusi Waldon isä. »Missä ovat ne ihmiset, joiden
seurassa hän on täällä oleskellut?»
Nadara meni lähelle John Alden Smith-Jonesia. Hänen viattomassa,
nuoressa sydämessään ei ollut vähääkään pelkoa tätä miestä kohtaan,
Thandarin isää kohtaan, joka rakasti Thandaria. Hän tunsi vain syvää
sääliä ja myötätuntoa sen murheen tähden, jonka hän pian miehelle
tuottaisi. Hellästi hän tarttui vieraan käteen ja katso suruisesti
häntä silmiin.
»Missä hän on? Missä on poikani?» kuiskasi Smith-Jones.
»Hän on kansansa luona, joka oli myöskin minun kansani — niistä
ihmisistä juuri äsken puhuin», vastasi Nadara hiljaa. »Hän on kuollut.»
Sitten hän painoi kasvonsa miehen kättä vasten ja purskahti itkemään.
Isku pani John Alden Smith-Jonesin horjumaan. Tuntui uskomattomalta —
mahdottomalta — että Waldo oli kestänyt kaikki, mitä hän varmasti oli
kokenut, tuhoutuakseen vihdoin ainoastaan muutamia lyhyitä viikkoja
ennen avun saapumista. Hetkeksi hän unohti tytön. Nadaran kuumat
kyyneleet, joita tippui hänen kädelleen, herättivät hänet huomaamaan
tytön läsnäolon.
»Miksi itket?» huudahti hän melkein karkeasti.
»Sinun tähtesi», vastasi tyttö, »joka myöskin rakastit häntä».
»Rakastitko Waldoa?» kysyi pojan isä.
Nadara nyökäytti, sekavan, tuuhean, sysimustan tukan peittämää päätään.
John Alden Smith-Jones katseli useita minuutteja äänettömänä pää
kumarassa nyyhkyttävää tyttöä. Hänen patriisinaivoissaan risteili
monenlaisia ajatuksia. Kasvatuksen, ympäristön ja perinnöllisyyden
vaikutuksesta hän oli ahdasmielinen ja puritaaninen. Hän näki tytön
niukan vaatteuksen ja pähkinänruskean ihon; mutta hän ei nähnyt Nadaran
alastomuutta, sillä sisäinen ääni hänen sydämessään kuiskasi, että
herttainen hyveellisyys verhosi tyttöä tehokkaammin kuin silkki- ja
samettiasut ilman hyvettä olisivat saattaneet verhota. Hellästi hän
kiersi kätensä tytön ympärille, vetäen häntä puoleensa.
»Tyttäreni», virkkoi hän ja painoi huulensa Nadaran otsalle.
Tuntia myöhemmin saapui Priscillaan juhlallinen ja murheen painama
seurue. Rouva Smith-Jones oli nähnyt retkeläisten tulevan. Vaistomainen
aavistus lienee varoittanut häntä, että he palatessaan toisivat hänelle
surua. Ainakaan hän ei, kuten aikaisemmin oli tehnyt, ollut heitä
vastassa aluksen kaiteen ääressä, vaan vetäytyi hyttiinsä, odottaen
miestään sinne. Saapuessaan hänen luokseen puoliso toi muassaan
puolialastoman nuoren naisen. Rouva Smith-Jones silmäili tyttöä,
huonosti salaten kauhistustaan.
Waldon äiti kesti miehensä kertoman rusentavan uutisen paljoa
lujempana kuin mies oli otaksunut. Oikeastaan hän olikin alunpitäen
valmistautunut sitä kuulemaan. Hän ei ollut milloinkaan oikein
tosissaan uskonut Waldon kykenevän pysymään pitkää aikaa hengissä
kaukana bostonilaisen kotinsa mukavuudesta ja ylellisyydestä ja hänen
valppaasta huolenpidostaan.
»Entä kuka on tämä — hm — henkilö?» tiedusti hän vihdoin kylmästi,
pitäen silmälasejaan silmiensä edessä luodessaan kulmakarvat koholla
paheksuvan katseen Nadaraan.
Tyttö ymmärsi paremmin vanhemman naisen käytöksen kuin sanat ja
oikaisihe ylpeästi. Herra Smith-Jones rykäisi ja punehtui. Hän astui
Nadaran luokse ja laski kätensä hänen hartioilleen.
»Hän on rakastanut Waldoa», sanoi hän koruttomasti.
»Mokoma julkea tuhkimo!» kivahti rouva Smith-Jones. »Rohkenee rakastaa
Smith-Jonesia!»
»No, no, Louisa!» tyynnytteli hänen puolisonsa. »Muista, että hänkin
kärsii — älä tee hänen murhettaan vieläkin katkerammaksi! Hän on
rakastanut poikaamme, ja Waldo on vastannut hänen rakkauteensa.»
»Mistä sen tiedät?»
»Hän kertoi sen minulle», vastasi mies.
»Se ei ole totta!» huusi rouva Smith-Jones. »Se ei ole totta! Waldo
Emerson ei olisi ikinä alentunut rakastamaan sellaista naista, joka ei
kuulu hänen omaan ylhäiseen yhteiskuntaluokkaansa. Kuka on tämä nainen,
ja mitä todistuksia sinulla on siitä, että Waldo on rakastanut häntä?»
»Olen Nadara», lausui tyttö, vastaten itse omasta puolestaan, »ja tämä
todistaa, että hän rakasti minua. Hän mainitsi, että tämä on meidän
välillämme uskollisuuden merkkinä, kunnes pääsisimme hänen maahansa ja
voisimme solmita avioliiton sikäläisten tapojen mukaisesti.» Hän ojensi
vasenta kättään, jonka nimettömässä sormessa säihkyi iso timantti.
Rouva Smith-Jones tunsi jalokiven heti.
»Antoiko hän teille tuon?» kysyi hän.
Sitten hän kääntyi miehensä puoleen ja tiedusti:
»Mitä aiot tehdä tälle tytölle?»
»Vien hänet kotiin», vastasi mies. »Hänen pitäisi olla tyttäremme,
sillä Waldo olisi tehnyt hänet tyttäreksemme, jos olisi elänyt. Hän
ei voi jäädä tälle saarelle. Kaikki hänen läheisensä saivat surmansa
maanjäristyksessä, joka tuhosi Waldonkin. Hän on alituisessa vaarassa,
sillä häntä väijyvät villit pedot ja vielä villimmät ihmiset. Meidän
ei sovi jättää häntä tänne, ja vaikka sopisikin, en tekisi sitä, sillä
poika-vainajamme tähden olemme velvolliset huolehtimaan hänestä, kuten
Waldo olisi huolehtinut — ja meillä on vieläkin suurempi velvollisuus
häntä kohtaan.»
»Minun on saatava olla yksin». Muuta ei rouva Smith-Jones vastannut.
»Vie hänet pois, John. Luovuta hänelle tämän vieressä oleva hytti ja
käske Marien pukea hänet kunnolliseen asuun — Marien vaatteiden pitäisi
suunnilleen sopia hänelle.» Hänen äänestään soinnahti nyt enemmän
väsymystä ja surua kuin kiukkua.
Herra Smith-Jones saattoi Nadaran ulos hytistä ja kutsui hänen
luokseen Marien, mutta Nadara särki hänen suunnitelmansa ilmoittamalla
haluavansa palata rannalle.
»Hän ei pidä minusta», sanoi hän, nyökäten rouva Smith-Jonesin hyttiin
päin, »enkä minä tahdo jäädä tänne».
John Alden Smith-Jones tarvitsi kauan aikaa taivuttaakseen tytön
muuttamaan mieltään. Hän huomautti vaimonsa olevan hyvin rasittuneen
ja järkkyneen Waldon kuoleman johdosta ja vakuutti hänen pohjaltaan
olevan hyväntahtoisen naisen ja pian katuvan käytöstään tyttöä kohtaan.
Ja lopulta Nadara suostui jäämään Priscillaan. Mutta kun Marie olisi
pukenut hänet sivistysmaailman mukaiseen asuun, pani hän jyrkästi
vastaan — halveksien innoittavaa ja epämukavaa vaatteusta.
Vasta kahden päivän kuluttua lähetti rouva Smith-Jones noutamaan häntä
luokseen. Kun hän astui rouvan hyttiin, pääsi viimemainitulta heti
paheksumisen huudahdus hänen barbaarisen asunsa tähden.
»Annoinhan määräyksen, että Marien oli vaatetettava teidät
kunnollisesti. Pukunne on sopimaton», moitti hän. «Tuo karhunnahka
loukkaa siveellisiä tunteita.»
Nadara keikautti päätänsä, ja hänen silmänsä leimahtivat.
»En ikinä käytä narrimaisia pukujanne», huusi hän. »Tämän antoi Thandar
minulle — omin käsin hän surmasi Nagoolan, mustan pantterin, ja antoi
taljan minulle, tulevalle puolisolleen. Luuletko minun vaihtavan sen
noin kelvottomiin tamintihin kuin nuo ovat?» Halveksivasti heilauttaen
kättänsä hän osoitti rouva Smith-Jonesin kallista aamupukua.
Vanhempi nainen unohti loukatun arvokkuutensa saadessaan tytön
sanoista vihjauksen, miten pääsisi hänestä eroon ensimmäisessä
sopivassa tilaisuudessa. Nadara oli maininnut Thandar-nimisen miehen
ja julkeasti kerskunut, että tämä Thandar oli tappanut pedon, jonka
taljaa hän käytti, ja antanut nahan hänelle vaatteukseksi. Hän oli
myöntänyt, että hänestä piti tulla tämän miehen »puoliso». Rouva
Smith-Jonesia puistatti. Samassa astui herra Smith-Jones hyttiin. Hän
hymyili hupaisesti Nadaralle ja sitten naisten asennoista nähdessään
joutuneensa taistelunäyttämölle katsoi kysyvästi vaimoonsa.
»Mitä nyt, Louisa?» tiedusti hän hieman terävästi.
»Kyllin paljon, John», huudahti rouva, »todistamaan oikeaksi
alkuperäisen väitteeni, että tämän naisen ottaminen mukaamme oli hyvin
ajattelematon teko — juuri äsken hän myönsi lupautuneensa jonkun
Thandariksi nimittämänsä henkilön 'puolisoksi'. Hän on julkea — minä en
salli hänen tulla kotiini, eikä hän saa viipyä Priscillassa kauempaa
kuin on välttämätöntä jättääksemme hänet ensimmäiseen sivistyneeseen
satamaan.»