äristen hän varoitti tyttöä pysymään ääneti, uhaten muutoin heti tappaa
hänet, poisti sitten kätensä vangin kasvoilta, tarttui tikkaiden
yläpäähän ja heilautti itsensä vaaralliselta jyrkänteeltä tikapuille,
pitäen taakkaansa kainalossaan.
Vähän aikaa Nadara oli liiaksi kauhun lamauttama käyttääkseen
hyväksensä tilaisuutta, mutta Thurgin parhaillaan laskiessa jalkansa
kielekkeelle portaitten alapäässä hän parkaisi kerran äänekkäästi.
Heti tärähti Thurgin kämmen kovakouraisesti hänen huulilleen. Villi
pudisti häntä raa'asti ja kiristi hänen vartaloaan valtavassa
otteessaan, niin että hän haukkoi henkeään ja odotti joka hetki
tuntevansa kylkiluittensa katkeavan hirvittävästä puristuksesta.
Minuutin ajan Thurg seisoi hiljaa kielekkeellä, rutistaen rääkättyä
uhriaan ja kuunnellen, kuuluisiko ylhäältä takaa-ajon ääniä.
Pian kävivät Nadaran tuskalliset kärsimykset ylivoimaisiksi — hän
pyörtyi. Thurg tunsi hänen vartalonsa herpaantuvan, ja raakalaisen
veltot huulet vääntyivät kammottavaan virnistykseen.
Kallioseinämällä oli hiljaista — tytön parkaisu ei ollut häirinnyt
hänen heimolaistensa unta. Thurg laski tikkaat, joita myöten hän oli
juuri äsken tullut, alemman kielekkeen reunalta maahan ja seisoi
seuraavalla hetkellä alhaalla taakkoinensa.
Meluttomasti hän nosti tikkaat ja puun, jota hän oli käyttänyt ylöspäin
kavutessaan, ja laski ne maahan kallion juurelle. Se katkaisisi vähäksi
aikaa kaiken mahdollisen takaa-ajon, kunnes luolamiehet ennättäisivät
tuoda muita tikapuita ylemmiltä kielekkeiltä, jonne he epäilemättä
olivat niitä kätkeneet.
Mutta takaa-ajoa ei alkanut, ja Thurg katosi pimeään metsään
saaliinensa.
Hän kantoi Nadaraa pitkän matkan, pälyillen pienillä siansilmillään
oikealle ja vasemmalle sysipimeään yöhön ajoissa havaitakseen väijyvät
pedot. Hänen pienten korviensa puolittain surkastuneet lihakset, jotka
vielä noudattivat melkein sammuneen vaiston kehoituksia, koettivat
kääntää rujomuotoisia korvanlehtiä eteenpäin, jotta hänen kuulonsa
erottaisi ensimmäisen risahduksen, kun kuivat lehvät murtuisivat
vankkahampaisen öisen saalistajan pehmeän käpälän alla.
Mutta metsä tuntui kuolleelta. Ei ilmestynyt ainoatakaan elävää olentoa
estämään puolieläimen ilkeitä aikomuksia. Thandar nukkui kaukana hänen
takanaan. Thurg virnisti.
Kuu pilkisti pilvistä ja valoi metsän puiden juurille hopeisen
vihreitä läikkiä. Nadara heräsi pyörtymyksestään. He olivat pienellä
aukeamalla. Heti hän muisti kaikki, mitä oli tapahtunut, ennenkuin hän
meni tajuttomaksi. Kuutamossa hän tunsi Thurgin. Kammottavan näköisenä
raakalainen tähyili hänen ylöspäin käännettyjä kasvojaan.
Thandar oli usein puhellut hänelle uskonnosta, kertoen hänelle omasta
Jumalastaan, ja nyt tyttö kiitti Häntä siitä, että Thurg oli vielä
liian alhaalla kehitysasteikossa osatakseen suudella. Tuo takkuinen
parta, nuo veltosti riippuvat huulet painettuina hänen suulleen! Se oli
liian kammottavaa — hän sulki inhoten silmänsä.
Thurg laski hänet pystyyn maahan, yhäti puristaen toisella kädellään
hänen hartioitansa. Nadara näki otuksen seisovan vierellään, ahmien
häntä himokkailla, verestävillä silmillään. Hänen inhoittavat huulensa
värähtelivät ja vapisivat, kun hänen kuuma, kiihkeästi läähättävä
hengityksensä kulki nopeasti edestakaisin.
Tyttö tunsi lopun olevan käsillä. Hurjistuneena hän koetti keksiä
jotakin puolustautumis- tai pakokeinoa. Thurg veti häntä puoleensa.
Äkkiä Nadara heilautti nyrkkiänsä, iski sen vasten miehen suuta,
kiskaisihe sitten irti hänen otteestaan ja syöksyi karkuun.
Mutta seuraavalla hetkellä Thurg oli hänen niskassaan, tarttui
karkeasti hänen olkapäähänsä, pudisti häntä rajusti ja paiskasi hänet
maahan.
Miehen särkyneistä huulista tippui verta hänen kasvoilleen ja
kaulalleen.
Kaukaa kuului syvää, ukkosmaista jyminää. Thurg nosti päätänsä ja
kuunteli. Kammottava ääni toistui useita kertoja.
»Suuri Nagoola tulee rankaisemaan sinua», kuiskasi Nadara.
Yhä vielä Thurg kyykötti hänen vierellään. Tyttö oli lakannut
taistelemasta, sillä hän tunsi omaansa suuremman voiman sekaantuvan
leikkiin pelastamaan hänet.
Maa heidän allaan vapisi, tärähteli ja sitten huojui kamalasti. Jyminä
ja pauhu kävivät huumaaviksi. Thurgin intohimot hyytyivät tämän uuden
hirmun pelosta, ja hän nousi pystyyn. Vähän aikaa oli hiljaista, mutta
sitten tuli uusi, entistä hirveämpi tärähdys.
Maa aaltoili kuvottavasti. Ilmestyi halkeamia, jotka nielivät puita ja
sitten sulkeutuivat ikäänkuin ahnaat suut nieltyään kauan lumoamaansa
ravintoa.
Thurg kellahti pitkäkseen. Nyt hän oli kauhun vallassa ja parkui
äänekkäästi peloissaan.
Taaskin oli hiljaista, ja tällä kertaa eläinmies ponnahti pystyyn ja
riensi metsään. Nadara oli yksin.
Pian alkoi maa uudelleen vapista, ja suuren Nagoolan ääni kiiri yli
maailman. Säikähtyneitä eläimiä kirmasi Nadaran ohitse, paeten joka
taholle. Pieniä kauriita, kettuja, oravia ja muita nakertajia juoksi
lukemattomana parvena pelon vallassa sinne tänne.
Iso musta pantteri ja sen puoliso hölkyttivät lapa lapaa vasten
painettuna sille aukeamalle, jossa Nadara yhä seisoi liian
tyrmistyneenä osatakseen paeta millekään suunnalle.
Ne pysähtyivät hetkiseksi kuutamoon ja silmäilivät häntä, mutta
pujahtivat sitten pensaikkoon edes vilkaisemattakaan taaksensa. Heti
niiden jälessä tuli kolme kaurista.
Nadara oivalsi, ettei hän ollut lainkaan pelännyt panttereita, kuten
olisi tehnyt tavallisissa oloissa. Jopa pienet kauriitkin juoksivat
luonnollisten vainoojiensa perässä. Kaikki vähäisemmät pelon tunteet
tukehtuivat maanjäristyksen herättämään, kaikki valtaavaan kauhuun.
Aamu alkoi sarastaa idästä. Jyminä oli vähäisempää, tärähdyksien
väliajat olivat pitempiä, eivätkä ne enää olleet niin ankaria.
Nadara lähti palaamaan kylään. Joka hetki hän odotti näkevänsä
Thandarin tulossa häntä etsimään, mutta vaikka hän oli jo ehtinyt
metsän reunaan, ei hän lohdukseen ollut nähnyt merkkiäkään Thandarista
eikä muista heimolaisistaan.
Vihdoin hän astui aukeamalle. Hänen edessään kohosi kallio. Hänen
huuliltansa puristui tuskainen parahdus, kun hän silmäili katsettaan
kohdannutta näkyä. Korkea kallio, joka oli ollut hänen kotinansa —
Thandarin heimon kotina — oli pirstoutunut ja murskautunut.
Ulkoneva kallionhuippu oli murtunut irti ja virui rosoisena röykkiönä
kallion juurella. Luolat olivat kadonneet. Kielekkeet olivat rauenneet
soraksi suuren Nagoolan jättiläismäisistä ponnistuksista. Kaikkialla
oli hävityksen jälkiä ja raunioita.
Nadara meni lähemmäksi. Kammottavassa, sekasortoisessa läjässä oli
siellä täällä kivien väliin pusertuneina miesten, naisten ja lasten
silpoutuneita, murjoutuneita ruumiita.
Nadaran poskilla kieri kyyneliä, ja hänen hentoa vartaloaan
puistattivat repivät nyyhkytykset. Entä Thandar? Missä hän oli?
Perin vaivaloisesti ponnistellen tyttö kiipesi sekasortoisia
kivilohkareita myöten ylöspäin. Vain arvaamalla hän saattoi päätellä,
missä Thandarin luola oli ennen sijainnut; nyt ei ollut jälellä
merkkiäkään luolasta — kaikkialla oli samanlainen, lohduton, äänetön
kiviröykkiö.
Raivokkaasti hän raastoi ja repi teräväsärmäisistä kivistä
kasaantuneita valtavia läjiä. Hänen kätensä saivat naarmuja ja
kolhiintuivat verille. Hän huuteli ääneensä miehensä nimeä, mutta
vastausta ei tullut.
Vasta myöhään iltapäivällä hän heikkona väsymyksestä luopui turhasta
etsinnästään. Sen yön hän nukkui kahden irtautuneen kivilohkareen
välisessä halkeamassa ja lähti seuraavana aamuna hakemaan luolaa,
jossa voisi elää yksinäisen elämänsä lopun, nauttien sellaista turvaa
ja niukkaa mukavuutta kuin yksinäinen tyttö pystyisi tässä villissä
maailmassa itselleen hankkimaan.
Viikon päivät hän harhaili sinne tänne, mutta useimmat hänen ennen
tuntemansa luolat olivat tuhoutuneet samoin kuin hänen heimonsa asumat.
Vihdoin hän sattumalta osui samalle kalliolle, jonka Thandar oli
valinnut kansansa pysyväksi asuinpaikaksi. Täällä näytti maanjäristys
riehuneen lievemmin, ja Nadara löysi turvallisen ja mukavan luolan
korkealla kallioseinämällä.
Viimeisellä välillä kiivetessään sinne hän tarvitsi ohutta tankoa,
jonka hän saattoi vetää jälessään ylös, siten tehokkaasti sulkien tien
Nagoolalta ja sen kaltaisilta. Vielä paremmin turvatakseen itseänsä
sinne sattumalta osuvien ihmisten varalta tyttö kantoi läjän pieniä
kivilohkareita kielekkeelle luolansa suunaukon viereen.
Hän hinasi sinne myöskin hedelmiä, pähkinöitä ja vihanneksia sekä ison
kurpitsan, jonka hän täytti vedellä alhaalla kumpuavasta lähteestä.
Palattuaan viimeiseltä hakuretkeltään ja istuessaan levähtämässä
kielekkeellään, silmäillen maisemaa ja kaukaista valtamerta hän oli
erottavinaan jotakin liikkuvan allaan leviävän aukeaman vastaisella
laidalla kasvavien puiden varjossa.
Saattoikohan se olla ihminen? Nadara veti seipään vierellensä
kielekkeelle.
Paetessaan suuren Nagoolan vimmaa Thurg oli päivän koittaessa saapunut
sille paikalle, jossa hänen väkensä leiri oli ollut. Siellä hän ei
kuitenkaan nähnyt miehistänsä merkkiäkään. Maassa vain ammotti laaja,
säröreunainen, puolittain sulkeutunut repeämä, joka oli saattanut
nielaista koko hänen heimonsa, kuten hän oli nähnyt halkeamain metsässä
nielevän monta, monta puuta samalla kertaa.
Jonkun aikaa hän etsi jälkiä heimolaisistaan, mutta turhaan. Kun
maanjäristyksen nostattama pelko sitten oli vaimennut, lähti hän
takaisin metsään etsimään tyttöä. Hän haki neljä päivää, saapui sen
kallion raunioille, jonka seinämällä Nadaran heimo oli majaillut, ja
huomasi siellä merkkejä siitä, että tyttö oli käynyt siellä kallion
tuhoutumisen jälkeen.
Hän näki Nadaran somien jalkojen jälkiä pehmeässä maassa lohkareitten
juurella — näki, kuinka hän oli kaivanut järkäleitten seasta etsiessään
Thandaria — näki hänen ruohovuoteensa lohkareitten välisessä
halkeamassa ja huolellisesti ja uutterasti etsittyään löysi sitten
Nadaran jäljet, jotka veivät itään päin.
Seurattuaan niitä useita päiviä hän vihdoin lähellä merta saapui
aukealle tasangolle metsän laitaan. Kapean aukeaman toisella puolella
kohosi korkea kallio — ja siellä kapusi jokin olento luolan tummaa
suuta kohti.
Saattoiko se olla nainen? Thurgin silmät soukkenivat, kun hän tähysti
kalliota tarkkaan. Niin, se oli nainen — sama nainen — hänen etsimänsä
ja yksin.
Riemusta kiljaisten Thurg syöksähti metsästä aukeamalle ja lähti
vinhasti juoksemaan kalliolle, jonka seinämällä Nadara kyyrötti
vieressään pieni kasa säröisiä heittokiviään valmiina uudelleen
kamppailemaan tämän inhoittavan hirviön kanssa enemmästä kuin hengestä.
KUUDES LUKU
Etsintä
Oli kulunut vuosi siitä, kun Waldo Emerson Smith-Jones oli lähtenyt
vanhempiensa aristokraattisesta, Back-lahden rannalla sijaitsevasta
kodista pitkälle merimatkalle etsimään parannusta köhäänsä ja poskiensa
hivutautiseen punaan, jotka sellaisinaan olivat olleet melkein
parantumattoman taudin merkkinä.
Kaksi kuukautta myöhemmin oli saapunut ensimmäinen niukka
sanomalehtiuutinen siitä, että se höyrylaiva, jossa Waldo Emerson oli
kiertomatkalla eteläisillä merillä, oli hädin tuskin pelastunut tyyten
tuhoutumasta, kun sen oli yllättänyt tavattoman iso hyökyaalto. Uutinen
kuului:
Kapteenin selostuksen mukaan oli voimakas aalto vyörinyt koko
aluksen ylitse, hetkeksi haudaten sen tyyten alleen. Kaksi merimiestä,
komentosillalla ollut upseeri ja muuan matkustaja, suistui mereen.
Viimemainittu oli amerikkalainen Waldo E. Smith-Jones, bostonilaisen
John Alden Smith-Jonesin poika, joka oli matkoilla hoitaakseen
terveyttään.
Höyrylaiva selviytyi aallosta ja risteili edestakaisin jonkun aikaa,
mutta kun aalto oli ajanut sen vaarallisen likelle rantaa, ei
näyttänyt enää turvalliselta viipyä paikalla, sillä jos olisi tullut
toinen hyökyaalto, olisi se kokonaan tuhonnut aluksen, paiskaten sen
läheiselle rannalle.
Kummastakaan onnettomuuden kohtaamasta miespoloisesta ei nähty
merkkiäkään.
Rouva Smith-Jones on vuoteen omana.
Heti varusti John Alden Smith-Jones huvipurtensa ja lähetti sen vanhan
ystävänsä kapteeni Burlinghamen, virasta eronneen meriupseerin,
johtamana kaukaiselle rannikolle etsimään hänen poikansa ruumista, joka
höyrylaivan kapteenin arvelun mukaan oli hyvin mahdollisesti ajautunut
rannalle.
Ja nyt oli Burlinghame palannut kertomaan, että hänen tehtävänsä ei
ollut onnistunut. Miehet istuivat John Alden Smith-Jonesin kirjastossa.
Rouva Smith-Jones oli heidän seurassaan.
»Tutkimme huolellisesti rannan, jonka kohdalla hyökyaalto yllätti
laivan», vakuutti kapteeni Burlinghame. »Kilometrien matkalla
kummallekin päin tarkastimme hietikosta jokaisen neliömetrin.
— Viidakon reunasta kysymyksessä olevan rantakaistaleen kohdalta
löysimme merimiehen ruumiin. Se ei ollut eikä voinut olla Waldon. Puku
oli merimiehen, ja vartalo oli paljoa lyhempi ja vantterampi kuin
teidän poikanne. Koko rannikolla ei näkynyt merkkiäkään mistään muusta
ruumiista.
— Kun pidimme mahdollisena, että joku miehistä oli saattanut ajautua
maihin hengissä, lähetimme tiedusteluretkikuntia sisämaahan. Maa
oli villiä ja kolkkoa, ja kahdesti kohtasimme hurjia, valko-ihoisia
raakalaisia, jotka viskelivät meitä kivillä, mutta pakenivat kuultuansa
ensimmäiset laukauksemme.
— Jatkoimme etsintäämme ympäri koko saaren, joka on melkoisen laaja.
Itärannikolta löysin tämän.»
Kapteeni ojensi Smith-Jonesille jalokivipussin, jonka Nadara oli
unohtanut lähtiessään Thandaria karkuun, ja kertoi lyhyesti kaikki,
mitä tiesi sen nais-paran tarinasta, jonka oma se oli ollut.
»Minä muistan sen tapauksen hyvästi», virkkoi rouva Smith-Jones.
»Minulla oli ilo pitää kreiviä ja kreivitärtä vierainani, kun he
kävivät täällä kuherrusmatkallaan. He olivat herttaisia ihmisiä.
Surkeata on ajatella, että he saivat niin traagillisen lopun!»
Kaikki kolme jäivät äänettömiksi. Burlinghame ei tiennyt, oliko hän
hyvillään vaiko pahoillaan siitä, ettei ollut löytänyt Waldo Emersonin
luita — se olisi lopettanut vanhempien kaikki toiveet. Kenties hyvin
samansuuntaisia ajatuksia risteili toistenkin mielessä.
Jossakin laajan talon alakerroksissa soi sähkökello. Yhäti istui
kolmikko ääneti. He kuulivat ovenvartijan avaavan etuoven. Sitten
kuului hiljaisia ääniä, ja pian naputettiin kirjaston ovelle
kunnioittavasti.
Herra Smith-Jones katsahti ovelle ja nyökkäsi. Tulija oli ovenvartija.
Hänellä oli kädessään kirje.
»Mitä nyt, Krutz?» tiedusti isäntä väsyneesti. Tuntui siltä kuin ei
enää mikään jaksaisi herättää hänen mielenkiintoaan.
»Erikoislähetin tuoma kirje, sir», vastasi palvelija. »Poika väittää,
että teidän itsenne on kuitattava se, sir.»
»Niinpä kyllä», myönsi Smith-Jones ottaessaan vastaan kirjeen ja
kuittikaavakkeen.
Hän katsahti postileimaan — San Francisco.
Hitaasti hän leikkasi kuoren auki.
»Sallitteko?» Hän katsahti ensin vaimoonsa ja sitten kapteeni
Burlinghameen.
Molemmat nyökkäsivät.
John Alden Smith-Jones avasi kirjeen. Se sisälsi yhden ainoan
käsinkirjoitetun sivun ja toiseen kuoreen suljetun liitteen. Luettuaan
vain pari riviä hän äkkiä oikaisihe tuolillaan.
Kapteeni Burlinghame ja rouva Smith-Jones katsoivat häneen kohteliaan
ja kummastelevan kysyvästi.
»Hyvä Jumala!» huudahti herra Smith-Jones. »Hän on elossa — Waldo on
elossa!»
Rouva Smith-Jones ja kapteeni Burlinghame ponnahtivat tuoleiltaan ja
juoksivat puhujan luokse.
Käsiensä tutistessa niin, että hänen oli vaikea lukea sanoja, joita
hänen vapiseva äänensä tuskin kykeni lausumaan, John Alden Smith-Jones
luki ääneen:
Sally Corwith, San Francisco, Kalifornia.
Herra John Alden Smith-Jones, Boston, Mass.
Saavuin juuri satamaan ja riennän lähettämään perille poikanne
minulle antaman, hänen äidilleen osoitetun kirjeen. Hän ei suostunut
lähtemään mukaamme. Tapasimme hänet saarella, joka on 10°—' eteläistä
leveyttä ja 150°—' läntistä pituutta. Hän näytti olevan hyvässä
voinnissa ja pystyvän huolehtimaan itsestään. Hän ei, kuten hän itse
väitti, tarvinnut mitään muuta kuin partaveistä, joten annoimme
hänelle veitsen, ja lisäksi eräs miehistäni lahjoitti hänelle käärön
purutupakkaa. Kehoitin häntä lähtemään, mutta hän ei suostunut. Mukana
seuraava kirje epäilemättä kertoo hänestä tarkemmin.
Kunnioittaen
Henry Dobbs,
laivuri.
»Kymmenen eteläistä, sataviisikymmentä läntistä», jupisi kapteeni
Burlinghame. »Se on juuri tarkastamamme saari. Missä ihmeessä hän on
saattanut olla!»
Rouva Smith-Jones oli aukaissut hänelle osoitetun kirjeen ja luki sitä
henkeänsä pidätellen.
Rakas äiti.
Tunnen olevani kovin itsekäs jäädessäni tänne ja mahdollisesti
aiheuttaessani teille lisää levottomuutta, mutta minun on täytettävä
eräitä velvollisuuksia joitakuita täkäläisiä kohtaan, enkä katso
voivani poistua täältä, ennenkuin olen ne täyttänyt.
Olen saanut täällä osakseni kaikkea, mitä ihminen suinkin osaa kaivata
— vieläpä enemmänkin, saattanen vakuuttaa.
Ilmanala on ihastuttava. Yskäni on kadonnut, ja nyt olen kaikin puolin
terve mies — vankempi kuin koskaan ennen muistan olleeni.
Nykyisin asustan vuoristossa ja tulin tänään vain käväisemään
rannikolla, jossa onneksi tapasin »Sally Corwithin», ja käytän
hyväkseni kapteeni Dobbsin ystävällisyyttä, lähettäen tämän kirjeen
sinulle.
Älä ole huolissasi, äiti-kulta! Velvollisuustehtäväni ovat pian
suoritetut, ja sitten riennän ensimmäisessä laivassa Bostoniin.
Olen kohdannut täällä koko joukon mielenkiintoisia ihmisiä —
kiintoisimpia, mitä olen milloinkaan tavannut. He suorastaan
väsyttävät minua huomaavaisuudellaan.
Ja koska kapteeni Dobbs kiirehtii matkalle, lopetan nyt kirjeeni,
vakuuttaen mitä syvimmin rakastavani sinua ja isää.
Sinua aina hellästi muistava poikasi
Waldo.
Rouva Smith-Jonesin silmät olivat sumeat kyynelistä — kiitollisuuden ja
onnen kyynelistä.
»Ja ajatella», huudahti hän, »että hän sittenkin on elossa ja terve
— ihan terve! Hänen yskänsä on parantunut — se on parasta kaikesta,
ja hänen ympärillään on kiintoisia ihmisiä, joita Waldo juuri
kaipasi. Jonkun aikaa minua ennen hänen lähtöään peloitti, että hän
antautui liian kiinteästi opintoihinsa ja seurusteluun ympärillänsä
olevan vähäisen, suljetun piirimme kanssa. Tämä kokemus laajentaa
hänen ajatustapaansa. Ne ihmiset saattavat tietenkin olla hieman
maaseutulaisiin vivahtavia, mutta ilmeisesti he ovat jonkun verran
sivistyneitä ja hienostuneita — muutoin ei Waldo-poikani olisi ikinä
ylistänyt heitä 'mielenkiintoisiksi'. Karkeat, oppimattomat ja
rahvaanomaiset eivät milloinkaan voisi olla kiintoisia ainoastakaan
Smith-Jonesista.»
Kapteeni Cecil Burlinghame nyökkäsi kohteliaisuuden osoitukseksi — hän
ajatteli saaren sisäosissa näkemiänsä alastomia, karvaisia raakalaisia.
»Ilmeisesti, Burlinghame», huomautti herra Smith-Jones, »jäi osa saarta
teiltä tarkastamatta. Waldon kirjeestä päättäen täytyy siellä olla
siirtokunta sivistyneitä ihmisiä. On tietenkin mahdollista, että se on
syvemmällä maassa kuin te kävitte.»
Burlinghame ravisti päätänsä.
»Olen ihan ymmällä», valitti hän. »Kiersimme koko saaren ympäri,
mutta missään emme nähneet merkkiäkään ihmiskäsin parannetusta
satamasta, jollaisen olettaisi siellä olevan, jos saaren sisäosissa
olisi joku edistynyt siirtokunta. Jos laivoja edes silloin tällöin
poikkeaisi siellä käymässä kauppaa siirtolaisten kanssa, olisi meidän
pitänyt tavata ainakin kiinnitysrengas jossakin rannikon monista
luonnollisista, satamaksi sopivista lahdelmista.
— Ei, hyvät ystävät», jatkoi hän, »sikäli kuin minä olen taipuvainen
uskomaan, ei Waldon kirjettä voida tulkita sillä tavoin.
— Ilmeisesti hän näyttää olevan hyvässä turvassa ja iloisella mielellä,
ja se tieto riittää meille. Nyt meidän pitäisi olla helppo löytää hänet
— jos vielä haluatte lähettää häntä noutamaan.«
»Hän on saattanut jo lähteä matkalle Bostoniin», virkkoi rouva
Smith-Jones. »Hänen kirjeensä on päivätty monta kuukautta sitten.»
Taaskin Burlinghame pudisti päätään.
»Älkää luottako siihen, hyvä rouva!» varoitti hän ystävällisesti.
»Saattaa kulua viisikymmentä vuotta, ennenkuin ainoakaan laiva taas
poikkeaa sen syrjäisen saaren rannassa — jollette te sitä sinne lähetä.»
John Alden Smith-Jones hypähti pystyyn ja alkoi kävellä edestakaisin
lattialla.
»Kuinka pian voidaan Priscilla panna kuntoon lähteäkseen takaisin
saarelle?» tiedusti hän.
»Se voi tapahtua viikossa, jos tarvitaan», vastasi Burlinghame.
»Entä lähdetkö sinä mukaan komentajana?»
»Ilomielin.»
»Sepä hyvä!» huudahti Smith-Jones. »Ja nyt, kunnon ystävä, aloitetaan
valmistelut vitkastelematta. Minä aion tulla mukaan.»
»Ja minäkin lähden», ilmoitti rouva Smith-Jones.
Molemmat miehet katsahtivat häneen ällistyneinä.
»Mutta, rakas», esteli hänen puolisonsa, »onhan mahdoton tietää,
minkälaiset vaarat ja vaivat meitä odottavat — sinä et jaksaisi kestää
sellaisen retken rasituksia».
»Minä lähden», vakuutti rouva Smith-Jones jyrkästi. »Tunnen
Waldo-poikani ja hänen hienostuneen, tunteikkaan luonteensa. Uskon
varmasti jaksavani hyvin kestää kaikki, mitä hän on kestänyt. Hän
kertoo olevansa mielenkiintoisten ihmisten parissa. Ilmeisesti ei
niin ollen saaren asukkaiden puolelta ole mitään pelkäämistä, ja
sitäpaitsi tahdon omakohtaisesti tutustua niihin henkilöihin, joiden
parissa hän on elänyt. Olen aina huolekkaasti koettanut koota Waldon
ympärille vain valioväkeä, ja jos hän sillä aikaa, jonka hän on ollut
poissa äidillisestä valvonnastani, on saanut joitakuita turmelevia
vaikutuksia, tahdon oppia tuntemaan ne osatakseni taistella niiden
seurauksia vastaan.»
Siihen se päättyi. Jos rouva Smith-Jones tunsi poikansa, tunsi herra
Smith-Jones varmasti vaimonsa.
Viikkoa myöhemmin lähti Priscilla Bostonin satamasta pitkälle matkalle
Kap Hornin ympäri etelämerelle.
Aluksessa oli enimmäkseen entinen miehistö. Ensimmäinen ja toinen
perämies olivat uusia. Edellinen näistä, William Stark, oli esittänyt
Burlinghamelle hyvät suositukset. Alusta alkaen hän näytti älykkäältä
ja kokeneelta merimieheltä. Se, että hän oli harvapuheinen, vain lisäsi
hänen arvoaan Burlinghamen silmissä. Stark oli taipuvainen pitämään
ankaraa sotilaskuria, joten miehistö pian alkoi vihata häntä sydämen
pohjasta, mutta koska hän rajoitti tämän epämiellyttävän piirteensä
ilmaukset mitättömiin toimenpiteisiin, tyytyivät miehet ainoastaan
nurisemaan siitä keskuudessaan, mikä on jokaisen kunnon merimiehen
etuoikeus ja nautinto. Heidän uskollisuuttaan mainiota Burlinghamea
kohtaan ei kuitenkaan edes kymmenen Starkia olisi jaksanut järkyttää.
Yksitoikkoinen ja seikkailuton matka kymmenennen eteläisen leveysasteen
ja sadannenviidennenkymmenennen läntisen pituusasteen leikkauskohtaan
päättyi vihdoin ja maata näkyi edestä ylähangan puolelta. Sievässä,
valkeassa Priscillassa oli kiihtymys ylimmillään. Levottomana rouva
Smith-Jones melkein alinomaa tähyili kenttäkiikarillaan, odottaen joka
hetki näkevänsä Waldo Emersoninsa laihan, kuihtuneen hahmon seisomassa
rannalla heitä vastassa.